keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

SO?-hallitus ja vanhat kujeet

Presidentti Mauno Koivisto aikoinaan kiteytti, että politiikka on odotusten hallintaa. Mitähän Manu sanoisi viime viikonvaihteen tapahtumista? Minulle tulivat mieleen teini-ikäisen Tommi Liimatan lakoniset säkeet Absoluuttisen Nollapisteen kappaleessa Sivulla jatkuu: Odotettavissa odottamatonta / niin naurettavaa, ettei naurata.

Jo keväällä Kokoomus loi Petteri Orpon johdolla odotuksia siitä, että hallitusyhteistyötä ei Jussi Halla-ahon johtaman puolueen kanssa tultaisi tekemään. Kuka uskoi, kuka ei, mutta kun Halla-aho viikonloppuna valittiin Perussuomalaisten puheenjohtajaksi, nämä odotukset lunastettiin nopeasti ja kopeasti. Heti maanantaina pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Orpo järjestivät lehdistötilaisuuden julistaakseen yhteisen päätöksensä jättää hallituksen eronpyyntö tasavallan presidentille.

Toki he sitä ennen keskustelivat Halla-ahon kanssa varmistaakseen, että tämä ei ollut pehmentänyt mielipiteitään erityisesti maahanmuutosta, EU:sta ja ihmisoikeuksista eikä ollut aikeissa luopua työstään Brysselissä. Tutun insinöörimäisesti Sipilä perusteli päätöstä prosesseilla, joihin Halla-ahon etäjohtaminen ei istuisi. Orpo korosti hallituksen arvopohjaa, josta Kokoomus ei pystyisi enää joustamaan niin pitkälle, että Perussuomalaisten uusi puheenjohtajisto olisi samassa linjassa.

Näin luotiin väkevä odotus, että nyt hallitus kaatuu. Puolueissa alkoi välitön kuhina. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson ehti ensimmäisenä vaatimaan uusia vaaleja, ja Vihreät ja Sdp yhtyivät tähän vaatimukseen. Muut puolueet ja Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö toivoivat kuitenkin, että eduskunnasta löytyisi riittävä tuki uudelle hallitukselle ilman uusia vaaleja.

Ylen A-Studio haastatteli Perussuomalaisten tuoreen varapuheenjohtajan Laura Huhtasaaren ja kaikkien muiden eduskuntapuolueiden puheenjohtajat heti maanantai-iltana, ja näytti ilmeiseltä, että kosmeettisilla muutoksilla hallitusohjelmaan porvarihallitus voisi jatkaa niukalla eduskunnan enemmistöllä. Perussuomalaisten tilalle vain otettaisiin Rkp ja Kristillisdemokraatit sekä mahdollisesti joitakin loikkareita Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä.

Laura Huhtasaari tosin vakuutti, ettei eduskuntaryhmä ollut rakoilemassa. Samaa viestiä tuli myös niiltä perussuomalaisilta, jotka eivät olisi halunneet Jussi Halla-ahoa puheenjohtajaksi. ”Yhdessä eteenpäin” oli ollut muun muassa Sampo Terhon viesti heti puheenjohtajavaalitappionsa jälkeen. Vain pari karjalaista kansanedustajaa teki selvän pesäeron Halla-ahoon, kunnes tuli tiistai-iltapäivä.

Tuomiokirkon kellon yksinäinen kalkahdus kaikui vielä Turun yllä, kun pääministeri kiisi kohti Kultarantaa sininen kansio kainalossaan. Silloin puhelin pirahti ja Sipilän tietoon tuli, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä oli hajonnut. 37 kansanedustajasta 20 oli perustanut Uusi Vaihtoehto -nimisen eduskuntaryhmän, johon kuuluivat myös kaikki viisi persuministeriä. Sipilä soitti saman tien tasavallan presidentille ja perui hallituksensa eronpyynnön. Ministeriauto teki U-käännöksen takaisin kohti Helsinkiä.

Jo samana iltana olivat Keskusta, Kokoomus ja Uusi Vaihtoehto päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että hallitus jatkaisi ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yksi pääministerin ilmoitus riittäisi varmistamaan, että hallitus nauttisi edelleen eduskunnan luottamusta. Kaikkien perumiensa päätösten päälle hallitus siis perui oman kaatumisensakin.

Me politiikan seuraajat jäimme äimän käiksi: olipa jännitysnäytelmä, ja niin jouhevasti etenevä juoni, että alkoi kiinnostaa käsikirjoittajan nimi. Hallitus tässä ainakin käpertyy sankarin viittaan tyytyväisenä myhäillen. Tynkä-Perussuomalaiset on mukamas pettynyt, mutta jää salaa kihertelemään nalliksi kalliolle. Seuraavissa vaaleissa jysähtää taas.

Hölmöä oppositiota tässä vain höynäytettiin. Ehdittiin jo luoda odotukset uusista vaaleista ja hallitukseen pääsystä, mutta hallitus taitaa jatkaa köyhien pettämistä vielä toiset kaksi vuotta, vaikka eduskunnan äänestykset menevätkin ehkä entistä täpärämmiksi. Hallitus on kuin liukas sammakko, joka ujuttautuu liukkaasti mediankin nyrkistä ulos, oli kriisi mikä tahansa. Ensin se oli virtaviivainen SSS, pian siitä tuli hätäinen SOS, ja Soinin jälkeen muotona on vissiin sitten SO?

Saa nähdä, miten dramaattisin keinoin valtiota vielä syksyn mittaan pannaan halvalla. Runnotaanko maakunta- ja sote-lait perustuslakivaliokunnasta väkisin läpi? Oikeuskanslerin virkakin on täyttämättä.

Sitä suuremmalla syyllä täytyy nyt olla valppaana ja huolehtia, että kansa pysyy kyydissä, vaikka herrojen tankissa on kengurubensaa.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Demokratiaa oululaisittain

Huhtikuussa valitulla Oulun kaupunginvaltuustolla on tänään ensimmäinen kokous. Siinä valtuusto valitsee itselleen epälukuisen määrän puheenjohtajia, 13 jäsentä kaupunginhallitukseen ja kolmeen suurimpaan lautakuntaan sekä muutamia pienempiä toimielimiä nelivuotiskaudelle 2017-2021. Puolueet ovat jakaneet paikat vaaleissa saamiensa kokonaisäänimäärien perusteella. Tämän illan kokouksessa lähinnä vain luetaan nimet, jotka kukin puolue keskuudestaan lautakuntiin nostaa. Äänestäjien arviointikykyä kunnioitetaan siinä, että eniten ääniä saaneet saavat merkittävimmät luottamustehtävät - kunhan he vain ovat osoittaneet kykenevänsä yhteistyöhön muidenkin kanssa. 

Se on demokratiaa. Vuonna 2021 on seuraava mahdollisuus osallistua. Hei vaan siihen asti!

No ei sentään. Kasvavassa kaupungissa, jossa jo nyt on yli 200000 asukasta, on kyllä muitakin keinoja vaikuttaa kuin äänestäminen kuntavaaleissa. Oulussa toimii 21 alueellista yhteistyöryhmää, joiden kautta pääsee osallistumaan oman alueensa kehittämiseen. Ryhmiä johtavat paikalliset asukasaktiivit ja toimintaa koordinoi Oulun kaupunki.

Millaisia alueita Oulussa sitten on? On tiiviitä kaupunkikeskuksia, maineikkaita kerrostalolähiöitä, kasvavia pientaloalueita ja harvaan asuttua maaseutua. Kaupungin virallisista suuralueista pienimmissä on alle 2000 asukasta. Itse tarkastelen puoluekannatuksen kautta seuraavaksi 15 aluetta, jotka olen koonnut kaupungin 55 äänestysalueesta.


Oulun kaupungin pinta-alasta suurin osa on entisten Haukiputaan, Yli-Iin, Kiiminkin ja Ylikiimingin kuntien alueella. Haukiputaalla asuu noin 20000 ihmistä. Yhteensä lähes saman verran kertyy Kiimingistä, Ylikiimingistä ja Yli-Iistä. Äänioikeutettuja on kummallakin alueella reilut 13000 ja määrä kasvaa. Keskusta on puolueista suosituin. Äänestysaktiivisuus notkahti vuoden 2012 kuntavaaleissa, kun valittiin kuntaliitoksen jälkeisen uuden Oulun päättäjiä (vain Ylikiiminki oli jo aiemmin liittynyt Ouluun). Varsinkin Sdp ja Vasemmistoliitto menettivät äänestäjiä silloin. Tämän kevän vaaleissa punavihreät puolueet voittivat.

12000 äänioikeutetun kasvavia lähiöalueita löytyy meren ääreltä Toppilasta, ruutukaava-alueelta Heinäpäästä ja keskussairaalan ympäriltä joen ja moottoritien välistä akselilta Oulunsuu-Kaukovainio. Sinne mahtuu sekä hyvätuloisten omakotitaloja että pienituloisten vuokra-asuntolähiötä, ja puoluekannatus heijastelee koko kaupungin tilannetta. Toppilan-Koskelan alueella suurin puolue on ollut Vasemmistoliitto, mutta tänä keväänä Vihreät ohitti sen niukasti. Heinäpäässä äänestysaktiivisuus on alhainen, eniten äänestetään Kokoomusta.

Oulujoen itäpuolen pientalovaltaisissa lähiöissä Keskusta on suurin puolue, mutta muillakin puolueilla on vankkaa kannatusta. Juuri näinä vuosina Hiukkavaaran alueelle rakennettaan uutta asutusta. Kokoomus ja Sdp eivät tällä hetkellä näytä vetoavan alueen uusiin asukkaisiin, mutta liikkuvuutta äänestäjien joukossa selvästi on. Se näkyy erityisesti Vihreiden, Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten kannatuksen heilahtelussa. Luultavasti myös Kokoomuksen ja Sdp:n äänestäjäkunnassa on vaihtuvuutta, joka ei näy, kun liikettä on molempiin suuntiin yhtä aikaa.

Yliopiston läheisyydessä kaupunkialueen pohjoisosissa on kolme erilaista aluetta. Rannikkokaistale on vuosikymmenten mittaan hiljalleen täyttynyt omakotitaloista. Kerrostaloja on lähinnä Rajakylän lähiössä. Tämä on tutkimistani alueista ainoa, jolla väestömäärä vähenee. Sosioekonomisesti väestö on hyvin kirjavaa ja se näkyy myös puoluekannatuksessa. Vasemmistoliitto on suurin puolue, muut ovat tasavahvoja. Jopa Perussuomalaiset pitää pintansa Pateniemessä.

Kuivasjärven pohjoispuolella asukasmäärä kasvaa jyrkästi vuosikymmenestä toiseen. Uusista asukkaista suurin osa äänestää Kokoomusta tai Keskustaa. Myös Vihreitä äänestetään ahkerasti silloin kun äänestetään ahkerasti. Demaritkin ovat löytäneet joka vaaleissa uusia äänestäjiä ja pysyneet Vasemmistoliittoa suositumpana.

Tilanne on toinen yliopiston läheisyydessä Linnanmaalla ja Kaijonharjun ja Puolinvälinkankaan betonilähiöissä. Vihreät on siellä nyt selkeästi suurin puolue, aiemmin se oli Kokoomus. Keskusta ja Sdp kutistuvat hiljalleen.

Lohduttomalta Sdp:n taaperrus näyttää myös lähempänä kaupungin keskustaa. Ydinkeskustan äänestysalueilla Sdp:n kannatus on 10,6 %. Tuirassakin jäädään 12 %:iin ja äänimäärä vähenee, vaikka asukasmäärä kasvaa. Vihreät näyttää menneen pysyvästi Sdp:n ja Vasemmistoliitonkin ohi.

Karjasillan, Höyhtyän ja Mäntylän lähiöissä Sdp on menettänyt suurimman puolueen asemansa Vasemmistoliitolle. Koko Oulussa vain Lintulan äänestysalueella Sdp oli suurin puolue tämän kevään vaaleissa 19,5 % kannatuksella.

Mentäessä kauemmas keskustasta kasvaa Keskustapuolueen kannatus ja muille puolueille jää yhä vähemmän jalansijaa. Kaakkurissa Metsokankaan alue on nuorten perheiden suosiossa, ilmeisesti erityisesti lestadiolaisten, mikä näkyy Keskustapuolueen kannatuksessa. Myös Kokoomus on saanut Kaakkurista reippaasti uutta kannatusta.

Oulunsalossa Sdp on vasta kuudenneksi suurin puolue, mutta sen kannatuskäyrä on nouseva. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että demarit ovat yhä vähemmän nuorten ja pienituloisten puolue ja yhä enemmän omakotiasujien ja perheellisten valinta.

Peruskannatus on eläkeläisten varassa vielä tulevinakin vuosikymmeninä, mutta on tärkeää löytää koko ajan uusia jäseniä muistakin ikäluokista. Helpoimmin heitä löytyy työikäisistä.
Korkeakouluopiskelijat eivät tällä hetkellä osaa arvostaa Sdp:tä puolueena, vaikka arvot natsaavatkin. Johtuuko se siitä, että meillä ei oikein ole tarttumapintaa nuoruuden mustavalkoiselle idealismille?

Jos näin on, pidän sitä ihan hyvänä asiana. Voimme olla houkutteleva vaihtoehto niille nuorille, joiden maailmankatsomus on monisyisempi.

Houkuttelevuus kuitenkin vaatii, että uudistamme toimintatapamme nykyaikaisiksi. Kun Sdp nyt Sanna Marinin johdolla laatii kaupunkistrategiaa erityisesti yliopistokaupunkien kasvavaa väestöä miettien, on viestinnässä ja järjestötyössä edettävä rohkeasti kohti avoimen kansalaispuolueen ihannetta. Poliittisissa aloitteissa on pyrittävä johtavaksi tulevaisuuspuolueeksi, ja yhteisenä pohjana ovat työväenliikkeen ajattomat arvot. Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, rauha, vapaus ja solidaarisuus.

Liian akateemiseksi ei viestiä kuitenkaan pidä muotoilla. Ei tule sortua myöskään populismiin. Selkeä asiapuhe ja konkreettiset teot riittävät. Niiden kautta puhuttelemme tavallisia työssäkäyviä perheitä, jotka arvostavat sujuvaa arkea, kohtuullisia asumiskustannuksia, laadukkaita lähipalveluita ja harrastusmahdollisuuksia.




maanantai 1. toukokuuta 2017

Kuntavaaleista maakuntavaaleihin

Tämän kevään kuntavaaleissa Oulussa sain 77 ääntä, kiitos niistä oululaisille ja kiitos muillekin, jotka ovat kannustaneet! Mitä enemmän elämänkokemusta kertyy, sitä mukavammaksi tämä yhteiskunnallinen osallistuminenkin käy. Odotan jännityksellä, millaisessa roolissa luottamushenkilönä saan vaikuttaa Oulun asioihin tulevalla nelivuotiskaudella.

Jos eduskunta päättää perustaa maakuntahallinnon, käydään jo tammikuussa maakuntavaalit. On siis sopiva aika kääntää katse niihin ja käydä läpi asetelmia tässä nykyisessä kotimaakunnassani.

Pohjois-Pohjanmaa on laaja maakunta. Suurin osa siitä on suota. Asukkaita on sentään yli 400000, josta Oulussa vajaa puolet. Etelässä Kalajoki virtaa neljän kaupungin läpi, paljon asutusta on myös Pyhäjokilaaksossa, Raahe on keskisuuri teollisuuskaupunki, Oulun ympärillä on muutama suurehko kehyskunta, ja idässä maakunta ulottuu Koillismaan mahtipitäjään Kuusamoon saakka. Oulujoen latvoilla Kainuu vielä sinnittelee omana maakuntanaan, toistaiseksi vain Vaalan kunta on siirtynyt sieltä Pohjois-Pohjanmaalle.

Pohjois-Pohjanmaalla on 30 kuntaa. Niissä kaikissa Keskusta on suurin puolue. Sillä on hallussaan yksinkertainen enemmistö uusista kunnanvaltuustoista kaikkialla muualla paitsi seitsemässä kunnassa: Oulussa, Kempeleessä, Muhoksella, Iissä, Taivalkoskella, Raahessa ja Pyhäjärvellä. Maakunnassa yhteensä 70002 äänioikeutettua antoi äänensä Keskustalle. Se on melkein 40 % kaikista äänistä. Eduskuntavaaleissa 2015 ääniä tuli peräti 89672. Suhteellisen vaalitavan ansiosta Keskusta sai puolet Oulun vaalipiirin kansanedustajista, vaikka kannatus oli vain 43 %. On aivan mahdollista, että maakuntavaltuustoonkin Keskusta onnistuu saamaan yksinkertaisen enemmistön. 

Toiseksi suurimman puolueen paikan Pohjois-Pohjanmaalla jakavat Kokoomus ja Vasemmistoliitto, molemmat saivat 13,5 % äänistä eli reilut 24000 ääntä. Kokoomuksen kannattajista 2/3 asuu Oulussa, muissa kunnissa Kokoomuksella on vähäisempi jalansija. Myös Vasemmistoliittoa äänestäneistä selvä enemmistö, 57 %, asuu Oulussa, mutta myös etenkin Iissä ja Raahessa Vasemmistoliitto on merkittävä puolue.




Vihreät nostivat kuntavaaleissa kannatustaan myös Pohjois-Pohjanmaalla huimasti, mutta Vihreät ovat selkeimmin Oulu-keskeinen puolue: 75 % Vihreiden 16700 kuntavaaliäänestä annettiin Oulussa, ja maakunnan tasolla kannatus oli vain 9,3 %. Vihreillä ei tosin ollut ehdokkaitakaan 14 kunnassa. Maakuntavaaleissa Vihreiden onnistuminen riippuukin paljolti siitä, miten puolue puhuttelee Oulun ulkopuolella asuvia.

Perussuomalaisia äänesti kuntavaaleissa enää reilut 15000 äänestäjää, mikä on alle puolet viime eduskuntavaalien äänimäärästä. Perussuomalaisten kannatus on suurinta pienissä kunnissa. Sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattilan kotikunnassa Muhoksella puolue sai peräti 22,5 % äänistä, mutta maakunnallinen kannatus jäi 8,6 %:iin.

SDP oli maakunnan neljänneksi suurin puolue noin 21000 äänellä, luvalla sanoen vaatimattomalla 11,7 %:n kannatuksella. SDP:n äänimäärä nousi edellisvaaleista, mutta ei samaa tahtia kuin maakunnan väkimäärä. Tilanne oli sama kuin muuallakin maassa: kaikki muut oppositiopuolueet kasvattivat myös kannatusprosenttiaan Pohjois-Pohjanmaalla, jopa Kristillisdemokraatit ja RKP. SDP epäonnistui siinä. Maakuntavaaleissa täytyy pystyä parempaan.

Puolet demareiden kuntavaaliäänistä annettiin Oulussa, puolet muualla. Parhaiten pärjäsimme niissä kunnissa, joissa äänestäjistä ei tarvinnut juuri kilpailla Vihreiden ja Vasemmistoliiton kanssa. Haapajärvellä SDP keräsi hyvällä 13 ehdokkaan listalla lähes 28 % kannatuksen, kun Vihreillä ei ollut siellä lainkaan ehdokkaita ja Vasemmistoliitollakin vain yksi. Monessa pienessä kunnassa onnistuttiin upeasti, esimerkiksi Siikalatvalla viidestä ehdokkaasta neljä meni läpi. Vain Lumijoella, Merijärvellä ja Sievissä ei ollut SDP:n ehdokkaita. Niiden lisäksi vain Alavieskassa, Haapavedellä, Pyhäjoella ja Vaalassa jäätiin vaille valtuustopaikkoja.

Maakuntavaaleihin SDP:llä on hyvät mahdollisuudet koota edustava ehdokaslista. Monella paikkakunnalla Keskustan kärkipoliitikot pyrkinevät houkuttelemaan liikkuvia äänestäjiä väittämällä, että vain heidän kauttaan kunnan ääni voi kuulua maakuntavaltuustossa. Silloin SDP on suurimpien häviäjien joukossa, ellemme pysty vakuuttamaan äänestäjiä siitä, että meillä on heille parempi vaihtoehto.

On tärkeää, että maakuntavaaliohjelmassa on konkreettisia aloitteita, joita SDP haluaa maakunnassa lähteä viemään eteenpäin. Vielä tärkeämpää kuitenkin on kertoa, että kunnan demareiden kautta viesti kulkee maakunnan päättäjille riippumatta siitä, tulevatko juuri oman kunnan edustajat valituiksi maakuntavaltuustoon.

Jo kuntavaaleissa me uuden sukupolven demarit pääsimme näyttämään osaamistamme, ja paljon jäi vielä näyttämättä. Tänään Vapunpäivänä marssimme pää pystyssä kohti tulevaisuutta. Kansanliike jatkuu yhä, sen suunta on eteenpäin, vastatuulessakin.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Mihin suuntaan täytyy mennä, että pääsee 2020-luvulle?

Kun olin nuori, maailma meni huonoon suuntaan. Maapallon väestö kasvoi holtittomasti ja väestön kulutustasokin kasvoi. Sademetsiä tuhottiin lihantuotannon tieltä ja päästöt ilmakehään lisääntyivät hurjaa tahtia. Oli selvää, että Maapallo ei kestäisi tällaista menoa enää kovin pitkään. Oli enää vain vähän aikaa muuttaa suuntaa. Mutta poliitikot eivät tehneet mitään.

Kuva: Anne Dirkse
Siihen aikaan ihmiskuntaa verrattiin Pääsiäissaarten asukkaisiin. Tuhat vuotta sitten he kehittivät hienon sivilisaation, pystyttivät satoja kivisiä Moai-patsaita pienen saaren rannoille ja uskoivat niiden suojelevan heitä. Keskellä Tyyntä Valtamerta he saivat elää rauhassa, vihollisarmeijat ja kulkutaudit eivät sinne yltäneet. Mutta jotain meni pieleen. Saaren asukkaat eivät osanneet käyttää saaren puita säästeliäästi, ja ne alkoivat huveta. Ennen pitkää viimeinenkin risu oli poltettu. Ekosysteemi ei enää kyennyt elättämään koko sivilisaatiota, ja sisäisten ristiriitojen takia se sitten tuhoutui kokonaan. Eurooppalainen retkikunta löysi Pääsiäisenä 1772 tyhjän, puuttoman saaren, jota mykät patsaat aavemaisesti vartioivat.

Paitsi että aivan niin se ei mennyt. Helsingin Sanomien Matka-sivuilla oli 10. joulukuuta Anniina Merosen juttu Pääsiäissaarelta. Siitä kävi ilmi, että saaren noin 6000 asukkaasta puolet kuuluu alkuperäiskansaan. Sivilisaatio säilyikin! Mutta patsaiden merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Niiden toinen toistaan suurempi koko viittaisi siihen, että ne ovat olleet heimojohtajien statussymboleita. Saarella tiedetään eläneen riitaisia heimoja, ja vielä 1800-luvulla hallinnutta heimoa johdettiin kovin ottein. Luonnonvarojen ehdyttyä saarella esiintyi kannibalismia.

Ehkä patsaat eivät loppujen lopuksi kerrokaan kehittyneestä sivilisaatiosta. Ne kertovat suuruudenhulluista ihmisistä. Sellaisista on runsaasti esimerkkejä lähempänäkin. Mutta Merosen mukaan Pääsiäissaarilla vallitsee nykyään viehättävä harmonia: rikollisuutta ei ole, kaikki tuntevat toisensa ja tervehtivät turistejakin iloisesti. Rapanui-kansan perimätietoon on sekoittunut modernia tiedettä, ja Pääsiäissaarten brändiin sopivasti siinä korostuu nykyisin eläminen rauhassa ja sopusoinnussa luonnon ja toisten ihmisten kanssa.

Juttu kuvastaa osuvasti 2000-luvulla tapahtunutta muutosta maailmassa, tai ainakin omassa maailmankatsomuksessani. Minusta ei enää näytä siltä, että maailma vyöryy kohti tuhoaan. Vaikka kulutustasomme kasvaa yhä, vaikka metsät hupenevat hupenemistaan, vaikka Yhdysvallat taas jarruttaa ratkaisujen löytämistä ilmastonmuutokseen, minua ei ahdista. Maailmanloppu ei sittenkään ole tulossa.

*

Tavallaan maailmanloppu meni jo, ja nyt olisi aika miettiä, miten elvymme siitä. Meillä on joukko itseaiheutettuja vammoja: nouseva merivesi, resurssisodat ja vaeltavat kansanjoukot, joiden aiheuttamaa kipua voidaan suureen ääneen valittaa - tai sitten kaikessa rauhassa hoitaa ja kuntouttaa. Eivät sotakirurgit heitä hanskoja tiskiin, kun potilaita on enemmän kuin ehtii leikata, he leikkaavat sen minkä ehtivät! Mekin voimme aina korjata sen minkä pystymme.

Ympäristöjärjestöillä on tapana vedota ihmisten tunteisiin kertomalla, että jos emme toimi nyt, tapahtuu jotakin peruuttamatonta ja kauheaa. Se on sinänsä totta, sillä jokainen päivä viivyttelyä pahentaa tulevia helleaaltoja ja kuivuutta ja maksaa ihmishenkiä siellä, missä katastrofeihin ei pystytä varautumaan. Mustavalkoisessa "on toimittava heti"-kampanjoinnissa on kuitenkin vaara, että ihmiset kyynistyvät ja arvelevat kohta, että nyt on jo liian myöhäistä toimia.

Koskaan ei ole niin myöhäistä, ettei laajamittaisille ongelmille olisi tehtävissä mitään. Kun joku yrittää perustella, miksi emme voi tehdä näitä ja noita uudistuksia, on tervettä väittää vastaan määrätietoisesti kuin Barack Obama: yes we can. Pelkkä "kyllä me voimme" ei toki riitä, täytyy tietää myös miten me teemme sen. Ratkaisut ovat monimutkaisia mutta olemassa.

Löydettiin ratkaisut tai ei, en usko, että sivilisaatio voi mitenkään tuhoutua kokonaan. Ihmiskunta ei katoa mihinkään, kansat ja kulttuurit jäävät eloon jossakin muodossa. Yksittäisillä heimoilla on lyhyemmät elinkaaret, niiden aatteet, symbolit ja valtarakenteet elävät aikansa. Jotkut monumentit jäävät, mutta niidenkin merkitys unohtuu tai muuttuu ajan oloon. Kielet pitävät pintansa ja kantavat tietoa kaukaisten esi-isien elämästä, vaikka heidän henkilöitään ei parin sukupolven jälkeen enää muistetakaan.

Henkilöistä kuitenkin riippuu, millä uralla tulevaisuuteen suunnataan. Laajatkin kansanliikkeet koostuvat yksittäisistä henkilöistä. Toimimalla pitkäjänteisesti yhdessä nämä henkilöt saavat aikaan kestäviä muutoksia.

Parhaillaan valitaan valtuustoja, jotka vievät kunnat 2020-luvulle. Valitaan valtuustot miten hyvänsä, se tulee vastaan joka suunnasta. Olennaista on ymmärtää, että eri suunnissa 2020-luku näyttää erilaiselta. Se voi näyttää vaikkapa 1950- tai 1930-luvulta. Minä uskon, että se näyttää eniten tulevaisuudelta, kun se otetaan vastaan Yes We Can -asenteella, pelkäämättä, rohkeasti ja luovasti.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kiiminki ei ole reuna-aluetta

Jos ihmistä pyydetään vapaasti piirtämään kartta kotiseudustaan, tulos poikkeaa aina maantieteellisistä faktoista. Tavallisesti omaa kotia lähellä olevat kohteet ovat kartalla suuria, ja etäisyydet kaukana oleviin kohteisiin ovat paljon lyhyemmät kuin todellisuudessa. Suurin osa maailmasta jää kartan ulkopuolelle.

Kaupunkikeskustojen asukkailla tämä ilmiö on erityisen silmiinpistävä. New Yorkin asukkaan mielessä tyypillisesti Manhattan on suurempi kuin Suomi.

Meillä Oulun keskustan tuntumassa asuvilla on ihan samanlainen vääristymä päässämme, kun ajattelemme Oulun reuna-alueita. Ajattelemme, että Kiiminki on muutama kilometri Ruskosta eteenpäin, ja Yli-Iihin on vielä "vähän matkaa" Kiimingistä. Emme edes ajattele, asuuko joku vielä Yli-Iinkin takana. Tältä pohjalta kuitenkin muodostamme mielipiteitä siitä, miten helppoa yli-iiläisten olisi asioida Keskustan palveluissa, esimerkiksi käydä lukiota.

Päättyvää valtuustokautta on leimannut epäluottamus vanhan Oulun ja liitoskuntien eli "reuna-alueiden" välillä. Haukipudas, Kiiminki ja Oulunsalo ovat keskustelussa reuna-alueita, mutta ainakin Kiiminki on kaukana kaikista reunoista. Oulu jatkuu Kiimingistä vielä 50 kilometriä sekä pohjoiseen että itään.

Maantieteellinen faktantarkistus paljastaa, että Yli-Iin kirkolle on keskustasta 50 kilometrin ajomatka, ja pohjoisin savu on kirkolta vielä 24 km pohjoiseen, Oijärven rajoilla. Lappi on siitä linnuntietä enää alle 20 kilometrin päässä. Ylikiimingin perukat ovat vastaavasti "kivenheiton" päässä Kainuusta, 70 kilometriä Oulun torilta.

Nuo ovat Oulun reuna-alueita. Sielläkin asuu oululaisia, ja kun kuntavaaliehdokas lupaa julkisia palveluita kaikille oululaisille, pitää ajatella myös heitä.

Päästäkseen valtuustoon päättämään ei tarvitse käydä Kiimingissä, puhumattakaan Tannilasta tai Nuoritasta. Ei tarvitse edes tietää, että nämä ovat virallisia Oulun kaupunginosia siinä missä Linnanmaa ja Metsokangaskin. Väkimäärä on syrjäkylillä vähäinen, mutta eivät niiden asukkaat ole ihmisinä vähäarvoisempia kuin muut. Siksi on epäreilua vaikkapa kouluverkkoasioissa miettiä vain Kiimingin ja Oulun välisiä yhteyksiä. Monella on Kiiminkiinkin jo tunnin koulumatka.

Kun Oulun uusi valtuusto toivottavasti ensi töikseen alkaa rakentaa lasten ja nuorten harrastustakuuta, täytyy maaseudun nuoria miettiä erikseen, ettei käy kuten hiihtolomien ilmaisen joukkoliikenteen kanssa: yli-iiläiset eivät siitä päässeet nauttimaan, koska ainoat bussit Yli-Iihin kulkevat koulupäivinä.

Ylikiiminkiläisillä on hiukan parempi tilanne, mutta heidänkin on vaikea käydä harrastuksissa Oulussa asti. Laulan Tuiran seurakunnan Tuike-kuorossa, ja siinä on mukana myös muutama ylikiiminkiläinen. He joutuvat joka kerta lähtemään kesken harjoitusten pois ehtiäkseen viimeiseen bussiin. Se on heitä kohtaan epäreilua.

SDP esittää joustavaa koulupäivää, jossa maksutonta kerhotoimintaa on kaikille tarjolla heti koulun jälkeen tai aamulla ennen koulun alkua. Kerhojen järjestäjinä voivat olla koulun oma henkilöstö, ulkopuoliset opettajat, urheiluseurojen juniorivalmentajat ja muut yhdistystoimijat. Itse olen opettajana pitänyt viikottaista Höpinäkerhoa, jossa yläasteikäiset harjoittelivat improvisoituja puheita ja joukkueväittelyitä.

Syrjäkylillä kaverit ovat harvassa - etenkin jos kokee, ettei sovi perinteiseen muottiin. Omaa lahjakkuutta vastaava kerhotoiminta olisi silloin todella tärkeä tuki nuoren kasvulle.

On onni, että Oulussa on paljon monitoimitaloja lähellä kouluja, koska moni nuori ei viihdy koulussa niin hyvin, että jäisi koulun tiloihin viimeisen oppitunnin jälkeen. Huomenna pääsen tutustumaan Kiimingin nuorisotila Sykkeeseen, jossa järjestetään kuntavaalipaneeli otsikolla "Onko Oulu keskustensa summa?" Toivottavasti kuvani Kiimingin alueesta paranee siellä!


perjantai 17. maaliskuuta 2017

Miten kaupunki voi auttaa maan hiljaisia?

Kaupungissamme tapahtuu asioita, joista emme haluaisi kuulla. Vanhus syö vain joka toinen päivä, jotta rahat riittävät lääkkeisiinkin. 6-vuotias kantaa aikuisen vastuuta epävakaan vanhemman puolesta. Nuori uppoaa tietokonepeleihin - oikean elämän sosiaaliset pelit ovat liian vaikeita.

Näihinkin tilanteisiin voitaisiin puuttua varhain. Haaste on siinä, että nämä ihmiset eivät hae apua, johon heillä olisi oikeus. Päinvastoin, he varovat näyttämästä hätäänsä kenellekään, koska pelkäävät tai häpeävät. Niin tilanne pahenee päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, kunnes...

Heistä jokaisesta saisi kirjoitettua traagisen draamaelokuvan, jolla ei ole onnellista loppua. Nämä tarinat ovat kuitenkin totta. Joskus niiden loput pääsevät uutisiin asti, yleensä eivät. Kuten sanoin alussa, nämä ovat asioita, joista emme haluaisi kuulla.

Niinpä me kuntavaaliehdokkaat emme näistä ihmisistä puhu. Puhumme vahvojen ihmisten ongelmista, kaupungin taloudesta, koulujen sijainnista, liikuntamahdollisuuksista ja tietysti itsestämme. Se vetoaa äänestäjiin. Suomessa äänestetään ennen kaikkea sopivaa henkilöä.

Jokainen ääni menee kuitenkin myös puolueelle, ja puolueita erottaa moni asia. Yksi on kysymys valinnanvapaudesta. Kokoomus ja muut oikeistopuolueet korostavat yksilönvapautta ja jokaisen omaa vastuuta itsestään. Positiivisesti katsottuna se on vapautta toteuttaa itseään vapaasti. Toisinaan kuuluu myös negatiivista puhetta, jossa vaaditaan vapautta normeista ja rajoista.

Tunnustan auliisti, että SDP on puolue, joka näitä normeja ja rajoja on lainsäädännöllä vuosikymmenten mittaan asettanut. Edelleen haluamme normeja vanhustenhoitoon, koulutukseen, työehtoihin, kaavoitukseen - kaikille hallinnon sektoreille. Normeilla estetään vapauden väärinkäyttö ja suojellaan heikommassa asemassa olevia.

Myös sosiaalipalveluissa on paljon normeja. SDP sai viime hallituskaudella läpi uuden sosiaalihuoltolain, jossa säädetään esimerkiksi lapsiperheiden oikeudesta kotipalveluun. Tämä ei varsinaisesti ole mikään uusi oikeus, mutta tähän saakka sitä on tarjottu lähinnä lastensuojelun asiakkaille. Nyt siihen on oikeus millä tahansa perheellä, joka on syystä tai toisesta haasteellisessa tilanteessa.

Miksi kunnalla on tällainen velvoite? Uusi laki siirtää sosiaalihuollon painopistettä ennaltaehkäisevään työhön. Se on taloudellisesti ja inhimillisesti kestävämpää kuin ongelmiin puuttuminen vasta sitten, kun ne kärjistyvät vakaviksi. On havaittu, että säästäminen vaikeassa asemassa olevien perheiden palveluista on kuntapäättäjistä houkuttelevaa - mutta se on lyhytnäköistä. Hoitamattomat ongelmat kasvavat korkoa nopeammin kuin kaupungin velka: yhden nuoren syrjäytymisen aiheuttamat miljoonatappiot voidaan varhaisella puuttumisella välttää erittäin kustannustehokkaasti.

Varhainen puuttuminen on kiinni siitä, että vaikeuksissa olevat ihmiset ovat tekemisissä sellaisen ammattilaisen kanssa, joka tunnistaa tilanteen ja ottaa asiakseen tehdä sille jotakin. Olen työskennellyt vuosia opetus- ja sosiaalialalla ja on valitettava tosiasia, että me ammattilaisetkin vähättelemme kohtaamiamme ongelmia vähentääksemme omaa työtaakkaamme. Lain mukaan meillä on velvollisuus kertoa lapsen kotioloihin liittyvästä huolesta sosiaaliviranomaisille, mutta yleensä emme sitä tee. Kysymys on paljolti toimintakulttuurista, mutta ennen kaikkea resursseista. Jos kiireellisempää työtä on pinoittain, ei tällaista "ylimääräistä" jaksa ottaa tehdäkseen. Minä yritin ja uuvuin työkyvyttömäksi.

Jos nyt hallitus yksityistää sosiaalipalvelut, miten se edistää varhaista puuttumista? Yksityisen yrityksen tehtävä ei ole välttää yhteiskunnalle koituvia kustannuksia. Se ottaa vastuun asiakkaasta asian rajoissa ja puuttuu hiljaisiin signaaleihin vain, jos se on yrityksen etu. Ihmisten kokonaistilanteen selvittämiseen tarvitaan virkavastuulla toimiva julkinen viranomainen.

Tarvitsemme kouluihin lisää aikusia, etsivää nuorisotyötä, etsivää vanhustyötä. Tarvitsemme toimivaa moniammatillista yhteistyötä, emme sote-palveluiden pirstomista entistä hajanaisemmiksi. Kuntavaaleissa äänestetään siitä, millä ideologialla julkisia palveluita järjestetään. Äänestä vaihtoehtoa, joka rakentaa palveluita maan hiljaisille pitkän aikavälin taloudellisuuden näkökulmasta.

Me tarvitsemme yhteiskunnan, joka ei kävele ohi.




lauantai 25. helmikuuta 2017

Turvapaikanhakijat eivät uhkaa Suomea

Osallistuin eilen europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaaren järjestämään yleisötilaisuuteen, jossa katsottiin Elina Hirvosen vaikuttava dokumenttielokuva Kiehumispiste. Elokuva kertoo ihmisistä Suomessa vuonna 2016, suuren turvapaikanhakija-aallon jälkimainingeissa. Koruttomasti ja arvostelematta kuvataan maahanmuuton vastustajien mielenosoituksia Forssassa ja Itäkeskuksessa. Käydään Otanmäen ja Rautatientorin rikospaikoilla ja kemiläisessä kodissa, jossa asuu vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden hyväksi tehnyt eläkkeellä oleva opettaja. Kuvataan suvaitsevaisen historiantutkijan Oula Silvennoisen ja hänen maahanmuuttokriittisen ystävänsä Tapsan keskusteluja saunomisen lomassa. Kuvataan leipäjonoa, hallituksen vastaista marssia ja itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkuetta. Viipyillen kuvataan suoraan ylhäältäpäin routaista pelto- ja metsämaisemaa.

”Tämäkö on nyt sitä Suomi-brändiä?” kuiskasin Liisa Jaakonsaarelle kaikkein inhorealistisimpien kuvausten kohdalla. Vihaiset kansalaiset huusivat tunteensa julkisesti ulos kaunistelematta sanavalintojaan.

Kiehumispiste on tärkeä dokumentti juuri siksi. Se tavoittaa ihmiset vihapuheiden takana. Se näyttää, mitä tapahtuu, kun erilaiset mielipiteet kohtaavat kasvokkain, metrin päässä toisistaan, sivistyneesti. Keskinäinen kunnioitus on läsnä. Ihmiset käyttävät taitoaan hillitä tunteitaan ja valitsevat sanat, joilla rakennetaan siltaa. Se tapahtuu hyvin luonnollisesti riippumatta iästä, sukupuolesta ja etnisestä taustasta. Se on ihmisyyttä parhaimmillaan ja se antaa meille toivon, että eroistamme huolimatta kykenemme elämään yhdessä.

Elokuvanäytöksen jälkeen tarjottiin kahvit ja pidettiin keskustelutilaisuus. Turvapaikanhakijoiden maahanpäästämistä vastustavat kansalaisaktivistit Junes Lokka ja Tiina Wiik lähettivät tilaisuuden suorana nettiin ja taltio oli ainakin eilen katsottavissa Wiikin YouTube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=SWsT-XdwEE8. Videon klikkaamisesta saattaa jokunen ropo kilahtaa Wiikin tilille. Se suotakoon. Hänen pyrkimyksensä sivistyneeseen kansalaisjournalismiin on kannatettava (kokonaan eri juttu on, minkä verran videoista löytyy sivistystä, saati sitten journalismia).


Kutsuttuna keskustelussa oli mukana Oula Silvennoinen, ja myös yleisö käytti puheenvuoroja. Niin minäkin (videolla kohdassa 44:44). Ja toki puhuivat myös Lokka ja Wiik. Kielenkäyttö pysyi tällä kertaa sivistyneenä ja provosoituminen puolin ja toisin vältettiin aika hyvin.

Videollaan käymästään jälkikeskustelusta päätellen Lokka ja Wiik eivät olleet tilaisuuteen tyytyväisiä. He pitivät tilaisuutta ”syöpäisenä” viitaten ilmeisesti äärioikeiston näkemykseen vasemmistosta kansakunnan syöpänä. Aivan tilaisuuden lopussa Wiik käytti puheenvuoron, jossa syytti Jaakonsaarta ja meitä muita demareita massamaahanmuuton kannattamisesta. Wiikin mukaan se tarkoittaa, että kannatamme myös maahanmuuton seurauksena lisääntyneitä seksuaalirikoksia.

Jaakonsaari kielsi, että kukaan kannattaisi massamaahanmuuttoa, seksuaalirikoksista puhumattakaan. Hän painotti, että niiden poistamiseksi pitää tehdä kaikkensa. Aiemmissa puheenvuoroissaan Jaakonsaari toki myönsi ajattelevansa, että maahanmuutolla on hyviä vaikutuksia väestörakenteeseen ja populaatiogenetiikkaan. On kuitenkin panettelua väittää, että mikään puolue olisi erityisesti toivonut ja tilannut syksyn 2015 turvapaikanhakijamääriä.

Mutta heidänkin kanssaan pystymme elämään. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Raimo Petäsnoro toi kahdessa puheenvuorossaan hyvin ilmi vastuullisuuden, jolla ”vanhat puolueet” hoitavat laittoman maahanmuuton ongelmaa. Ei ihmisiä voi Välimereen ampua, hän totesi.

Maahanmuuttovastaiset liikkeet perustelevat toimintansa väittämällä, että muslimien maahantulon estäminen on paras keino torjua Suomen muuttuminen vähitellen islamilaisen lain yhteiskunnaksi. Tutkija Oula Silvennoinen ei pitänyt Suomen islamisaatiota mitenkään perusteltuna uhkakuvana. Lokan ja Wiikin argumentteja päällisin puolin tarkasteltuani en itsekään pysty vakuuttumaan siitä, että Suomessa tarvitsisi varautua sellaiseen islamisaatiokehitykseen, mitä Libanonissa tai Indonesiassa on nähty.

Näkemykseni taustalla ovat henkilökohtaiset kontaktit turvapaikanhakijoiden kanssa. Työskentelin syksyllä 2015 vapaaehtoisena valvojana SPR:n hätämajoitusyksikössä, ja marraskuun alussa sain ihan työsuhteenkin, kun Petäjäveden kuntaan perustettiin vastaanottokeskus. Se suljettiin viime kesänä, kun turvapaikanhakijoiden suma purkaantui. Itsekin olen jo muuttanut muualle ja vaihtanut alaa.

Turvapaikanhakijan asema ei ole kadehdittava, ja henkinen paine purkautui toisinaan järjestyshäiriöinä. Olen soittanut paikalle poliiseja ja ambulansseja, puhutellut sääntöjä rikkoneita asukkaita ja tehnyt yhden lastensuojeluilmoituksenkin. Silti pidän turvapaikanhakijoita hyvinä ja sopeutumiskykyisinä ihmisinä. Eivät he ole tuomassa Suomeen sitä sivistymättömyyttä, jonka vuoksi ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan.

Tuo entinen työpaikkani on hyvin esillä myös Kiehumispiste-dokumentissa. Siinä tavataan vastaanottokeskuksessa asunut irakilaisperhe ja käydään paikallisen huoltoaseman ”parlamentissa” kuuntelemassa, miten kansan syvät rivit vastaanottokeskuksen olemisen paikkakunnalla kokivat. Heidän asenteensa on arkisen myönteinen eikä siihen liity sellaista kiihkoa, joka mielenosoituksissa on valloillaan.

Islam on läsnä joidenkin arabien, afgaanien, somalien ja muiden etnisten vähemmistöjen elämässä, mutta se ei ole yhtenäinen ideologia ja luultavasti tulevaisuudessa vain pirstoutuu enemmän, kuten kristinuskokin. Yritykset rakentaa mitään islamilaiseen lakiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä – jos sellaisia joskus Euroopassa nähdään – tulevat kaatumaan sisäisiin erimielisyyksiin, samaan tapaan kuin fasismille Suomessa näyttää käyvän.

Tämä ei tarkoita, ettei mitään ongelmia olisi. Ylellä hiljattain esitetty dokumentti Tanskan moskeijoista paljasti, että sovinnollisen julkikuvan takana imaamit ylenkatsovat Tanskan lakeja.

Tällaisia yhteisöjä, joissa uskonnollinen laki asettuu esivallan yläpuolelle on Euroopassa ihan vanhastaankin. Liisa Jaakonsaari totesi, että jopa kotoisen ev.lut. kirkkomme piirissä toimii eräskin suuntaus, jonka piirissä on vuosikymmeniä harrastettu vääriä tekoja. Ne pitää estää – ne teot.
Siinä suhteessa tämä ’maassa maan tavalla’ on aivan oikea väite. Sinun täytyy noudattaa sen maan lakeja, missä asut.
Yhdyn Jaakonsaaren sanoihin. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila esitti viime viikolla konkreettisia keinoja puuttua esimerkiksi lapsen edun vastaiseen toimintaan uskonnollisissa yhdyskunnissa. Tärkein keino on dialogin lisääminen, ja se edellyttää keskinäistä kunnioitusta. Yksittäisten ongelmien takia ei pidä leimata kokonaisia ryhmiä tai uskontoja pahoiksi. Suurin osa niiden edustajista osaa olla ihmisiksi ja on yhteiskunnallemme hyödyksi.

Erityinen uhka, johon täytyy varautua, on toisen polven maahanmuuttajien radikalisoituminen. Jaakonsaari viittasi vuosien takaisiin kokemuksiin Lontoossa, kun imaamit yhdessä miettivät, miksi toisen polven maahanmuuttajanuoria päätyy ääri-islamiin ja terroritekoihin vastoin kotikasvatustaan.

Selitykseksi löydettiin väliinputoamisen kokemus – länsimaisessa ympäristössä kasvaneet nuoret eivät löydä paikkaansa vanhempiensa vanhoillisista islamilaisista yhteisöistä. Vapaa radikalismi on silloin houkutteleva keino rakentaa omaa identiteettiä muslimina.

Jaakonsaari ja Silvennoinen sanoivat, että Eurooppa kestää hallitun maahanmuuton, jos pelko ei hajota Eurooppaa. Tällä hetkellä tuntuu, että elämme jonkinlaista suvantovaihetta ja odotamme Hollannin, Ranskan ja Saksan vaaleja tyynellä mielellä. Aina välillä kuitenkin menevät maailmankirjat sekaisin, joten saatteeksi tuleville vuosikymmenille jätän Väinö Linnan sanat, jotka hän asetti Lapuanliikkeen silmätikuksi joutuneen maltillisen sosialidemokraatin Janne Kivivuoren suuhun Täällä Pohjantähden alla -teoksen kolmannessa osassa:
Savusta vaan. Mutta minä en lähde. Älä luule, että se sentään niin helpolla käy. Kosolahan on kuulemma sanonu, että te teette mitä tahdotte, mutta ette tekään sentään tee muuta kun sen minkä voitte. Ja kansanvaltaa te ette tässä maassa kaada, vaikka muiluttaisitte ja hakkaisitte kaksin verroin. Saat olla varma, että Suomessa ei pystytetä diktatuuria, ennen kun viimmenen kukko kiekuu viimmesen mökin raunioilla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Miksi puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu?

98-vuotiaan karjalaismummoni tärkein elämänohje on vanha. Hän nimittäin sai sen omalta mummoltaan 1920-luvulla. Ohje on kaksiosainen:
(1) tee edes yksi hyvä työ päivässä
(2) enemmänkin saa tehdä.

Tällainen neuvo on kaksiteräinen miekka. Vaikka ensimmäisessä osassa annetaan ymmärtää, että yksi hyvä työ riittää, niin toinen osa kuitenkin ohjaa tekemään enemmän. Lopulta mikään ei riitä.

Verenperintöäni se kuitenkin on - kyltymätön tarve parantaa maailmaa. Sitä on pakko väkisin hillitä, koska mahdollisuuksia tehdä hyvää on aivan liikaa.

Tänään annoin itselleni periksi. Olin Siilinjärven linja-autoasemalla odottamassa Oulun bussia. Oli pilvistä, noin kymmenen astetta pakkasta ja kävi tasainen viima, sää oli siis hyytävä.

Bussin lähtöaikaan oli vielä vartti, kun eteeni ajoi taksi. Taksi seisoi tyhjäkäynnillä hetken, sitten kuljettaja tuli ulos, nosti takaluukusta rollaattorin ja toi sen asiakkaalle, vanhalle miehelle harmaassa takissa. Jos nykypäivänä voi puhua vaivaisukoista, niin tämä oli sellainen, hitaasti liikkuva ja poissaolevan näköinen. Kuski saattoi miehen odotussalin ovelle selittäen, mistä Iisalmen bussi lähtee.

Päättelin, että mies oli tulossa samaan bussiin kuin minäkin. Hiukan paheksuin sitä, että taksinkuljettaja ei halunnut jäädä huolehtimaan miehen matkan jatkumisesta, vaikka eihän se tietenkään hänen velvollisuutensa ollut.

Odotussali oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin. Taksikuski mietti, että ehkä viereiseen pizzeriaan voisi mennä odottamaan, tosin pizzerian omistaja ei välttämättä pitäisi siitä. Mies jäi hiljaa seisomaan, ja taksi ajoi tiehensä.

Ukko seisoi hetken odotussalin edessä, ja lähti sitten köpöttelemään pizzeriaa kohti ja meni sisälle. Minä jäin seisomaan ulos. Minuutit kuluivat, oli kylmä, heiluttelin sormiani pitääkseni ne lämpiminä.

Bussi saapui jotakuinkin ajallaan. Matkustajia oli kolmisenkymmentä ja meitä tuli Siilinjärveltä kolme lisää. Kuski avasi tavaratilan, laittoi laukut sisään ja rahasti meidät. Muutama minuutti siihenkin meni.

Ukkoa vain ei näkynyt. Kun laskin laukkuni penkille bussin perällä, näin että vasta nyt pizzerian ovesta tuli hitaasti ulos harmaatakkinen vanha mies rollaattoreineen. Samassa bussi lähti liikkeelle. Mies ei tehnyt elettekään saadakseen bussinkuljettajan huomion. Silloin minä ryntäsin bussin etuosaan ja sanoin kuskille, että tuolla oli vissiin vielä yksi matkustaja tulossa.

Bussi ehti juuri pysähtyä linja-autoaseman risteykseen. Ukko löntysti vaivalloisesti bussin luo. Matkustajat odottivat ihmeissään, osa hiukan närkästyneinä. Kului monta minuuttia, ennen kuin mies oli päässyt istumaan ja saanut matkansa maksettua. Mutta minä sain yhden hyvän työn lisää päivän saldooni.

Ei minunkaan velvollisuuteni toki ole ventovieraiden ihmisten asioita ajaa, mutta omatuntoni pakotti minut toimimaan niin. Totuuden nimissä on sanottava, että olen kerran myös jättänyt vastaavanlaisen tilaisuuden käyttämättä. Silloin oli kyseessä ulkomaalainen nuori mies, punainen bussi ja viiden minuutin tauko Pyhäsalmen ABC:llä. Mies jäi liikenneaseman pihaan käsiään heiluttamaan, hänen matkatavaransa matkustivat punaisella bussilla Helsinkiin. En suostu ottamaan vastuuta asiasta, mutta olenko silti kaksinaismoralisti?

1920-luvun jälkeen maailma on muuttunut melkoisesti. Tämän päivän moraalikäsityksissä korostuu yksilön vastuu itsestään. Yksilö toimii oikein, kun hän tekee hyviä töitä itselleen. Vastaavasti voidaan paheksua puuttumista asioihin, jotka eivät itselle kuulu.

Mummoni mummon elämänohje on aina vain ajankohtaisempi.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Laadukas ammattikoulutus maksaa itsensä takaisin

Perehdyin ammatilliseen koulutukseen Etelä-Kymenlaakson ammattiopistossa, ensin työntekijänä, myöhemmin yhtymähallituksen jäsenenä.
Viisas kansakunta investoi sivistykseen. Tätä strategiaa Suomi on Snellmanin ajoista asti noudattanut ja noussut yhdeksi maailman kilpailukykyisimmistä maista. Vientiteollisuutemme nojaa innovatiivisiin ratkaisuihin, tuotteiden korkeaan laatuun ja toimitusvarmuuteen, jonka takaa ammattitaitoinen, motivoitunut työvoima ja vakaa sopimusyhteiskunta. Työpaikoilla tehdään, kuten sovitaan.

Kilpailukyvyn pullonkaulana näyttävät olevan johtamisen ja projektinhallinnan ongelmat. Nykyaikaan on pesiytynyt ennennäkemätön hätäilyn kulttuuri. Aikataulut laaditaan ylioptimistisesti, jolloin laatuun ei ehditä kiinnittää riittävästi huomiota. Rakennushankkeissa betonille ei anneta aikaa kuivua, ja kohta ihmetellään homeongelmia. Vatuloinnista on tehty pahe.

Maan hallitus vältti vatulointia sopiessaan miljardileikkauksista koulutukseen. Nyt esimerkiksi Oulun seudun koulutuskuntayhtymä on hätää kärsimässä, kun toimintaa ei ehditä sopeuttaa väheneviin tuloihin (Kaleva 3.2.). Yhtymähallituksen puheenjohtaja Juha Huikari käyttää peräti sanaa kriisi.

Kahden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Suomi kuntoon -projektia hallitaan nyt tavalla, joka ei kerro sivistyksestä eikä varsinkaan lisää sitä. Säästöä syntyisi rakenneuudistuksista, mutta hallitus ei malta odottaa betonin kuivumista. Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkko on hitaasti tiivistynyt tehokkaammaksi, mutta sovittujen säästöjen tekemiseksi on otettu juustohöylä käyttöön.

Ammatillisen koulutuksen leikkaukset nakertavat paitsi sivistystasoa myös maan kilpailukykyä ja orastavaa kasvua. Yhtään nuorta ei pitäisi päästää putoamaan koulutuksen ulkopuolelle. On hyvä, että Osekkin koulutuspaikat lisääntyvät, mutta miten vähenevä henkilöstö ehtii antamaan riittävästi tukea lisääntyvälle määrälle heikosti pärjääviä opiskelijoita?

Nyt kannattaisi istua alas ja vatuloida. Hätäratkaisuja ei pidä tehdä. Niiden lopullinen hinta on yleensä suurempi kuin saavutettu säästö.

Osekk on hoitanut talouttaan hyvin ja sillä on varaa laittaa taseet töihin. Kuntayhtymä investoi rakennushankkeisiin lähivuosina yli 20 miljoonaa euroa. Hyvien opetustilojen ei kuitenkaan aina tarvitse olla suuria ja hienoja. Järkevällä kilpailuttamisella ja ylimääräisten kuutioiden karsimisella säästöjä voidaan edelleen saada aikaan.

Laadukas opetus on yhtä lailla investointi, joka maksaa itsensä takaisin. Oulun seudun ammattiopistossa on tehty arvokasta laatutyötä ja pysytty opetuksessa ajan hermolla. Jatketaan kehittämistä työelämän ja opiskelijoiden tarpeet huomioiden kaikessa rauhassa, niin saamme ahkeria veronmaksajia syrjäytyvien työkyvyttömyyseläkeläisten sijaan.

Hermanni Riikonen
matemaattisten aineiden opettaja
kuntavaaliehdokas (sd.), Oulu

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 4.2.2017

tiistai 17. tammikuuta 2017

Mitä tehdä työttömien kanssa?

Köyhän ihmisen aika nauttia elämän ihmeestä on rajallinen. Toistaiseksi rikkaillakin on ollut tapana kuolla, vaikka jotkut uskovatkin, että asia voi tulevina vuosikymmeninä muuttua. Aikamme on joka tapauksessa arvokasta, ja tuntuu oikeudenmukaiselta, että kukin saa itse valita, miten aikansa käyttää.

Avoimessa markkinataloudessa voi halutessaan myydä aikaansa ja työsuorituksiaan. Tienesteillään voi sitten parantaa vapaa-aikansa laatua. Monelle tosin työ ei ole suurikaan uhraus, kun saa tehdä työtä, josta nauttii vähintään yhtä paljon kuin vapaa-ajasta. Vapaaehtoistyötäkin tehdään. Työstä on silti oikeus saada kohtuullinen korvaus.

Vapaa markkinatalous ei ota huomioon kohtuullisuutta, kun hyödykkeiden hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Siksi tarvitaan ammattiliittoja ja yleissitovia työehtosopimuksia, jotta työntekijöiden palkat pysyvät vähintään kohtuullisina - unohtamatta työoloja, kuten työaikaa, lomaoikeutta ja luottamusmiehen toimintavapautta. Aasian halpatuotantomaista löytyy runsaasti surullisia esimerkkejä työntekijöiden asemasta vapailla markkinoilla.

Elinkeinoelämän palvelijat valittelevat usein, että Suomessa työvoima on liian kallista. Tekemätöntä työtä olisi, mutta ei rahaa maksaa niin paljon palkkaa kuin työehtosopimus edellyttää. Ongelma on todellinen. Esimerkiksi moni yksinyrittäjä haluaisi palkata työntekijän avukseen, mutta yrityksen tulot eivät riitä työnantajan velvollisuuksien täyttämiseen. Niinpä yrittäjä joutuu tekemään itse ylipitkää päivää.

Kuva sivulta: http://www.findikaattori.fi/fi/37
Samaan aikaan sadat tuhannet työikäiset kamppailevat työttömyyden kanssa. Heillä olisi aikaa ja osaamista myytävänä, mutta kysyntää ei ole. Työpaikat voivat olla liian kaukana, osaaminen voi olla vääränlaista, vanhentunutta tai riittämätöntä työelämän vaatimuksiin nähden, työttömällä voi olla sairauksia, jotka vaikuttavat hänen työpanokseensa tai hän voi kuulua vähemmistöön, jota syrjitään työmarkkinoilla. Työhaluttomia ei lasketa työttömiksi. Joillakin työttömillä toki on suhteettoman korkeat vaatimukset haluamalleen työlle, sama koskee yhtä lailla joitakin työnantajia.
 
Täysin työttömien lisäksi on runsaasti alityöllisiä, joilla on osa-aikatyötä tai työpätkä silloin tällöin. Myös heillä on oikeus työttömyysturvaan, ja työttömyysturvaa on jatkuvasti uudistettu, jotta vähänkin työn tekeminen kannattaisi. 300 euroa kuussa saa tienata ilman että päivärahoja vähennetään, ja suuremmilla tuloilla niitä vähennetään asteittain. Eri asia on, kuinka vaikeaa paperisotaa työn ja työttömyyden yhdistäminen teettää. Se vähentää työttömien aktiivisuutta, varsinkin kun uhkana vääränlaisesta aktiivisuudesta on koko työttömyyspäivärahan menettäminen. 

Oikeisto vaatii myös sosiaaliturvan pienentämistä, jotta pienipalkkainen työ houkuttelisi työttömiä enemmän kuin joutenolo. Vuodenvaihteessa tuli voimaan joukko uudistuksia, joilla hallitus patistaa työtöntä töihin jämäkästi kuin isä uneliasta murrosikäistä. Samalla säästyy valtion rahoja. Kelan ja Tilastokeskuksen asiantuntijoiden kirjoittamassa artikkelissa vuodelta 2014 epäillään, mahtaako tällainen keppipolitiikka vähentää työttömyyttä aiotulla tavalla. Ei kerta kaikkiaan ole työpaikkoja kaikille.

Mistä työpaikkoja sitten saadaan? Näin korkea työttömyys ei ole taloudellisesti kestävää. Palkkojen ja sosiaaliturvan pienentäminen köyhyysrajan alapuolella ei ole sosiaalisesti kestävää. Jos työvoiman kysyntä ei palaa entiselleen, kestäviä vaihtoehtoja on ainakin kaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on jakaa työ tasaisemmin. Vuorotteluvapaa on hyvä esimerkki sekä työssä olevaa että työtöntä tyydyttävästä keinosta jakaa työtä. Työnantajat eivät ole siihen niin tyytyväisiä. Vuorotteluvapaasijaisen löytäminen on toisinaan haasteellista, esimerkiksi jos vuorotteluvapaalle jää pitkälle erikoistunut asiantuntija. Isoissa taloissa erilaisin työkiertojärjestelyin tämä vaikeus olisi ehkä voitettavissa, jos vuorotteluvapaan ehdot joustaisivat enemmän.

Toinen vaihtoehto on jakaa tasaisemmin työn tuloksena syntyvä lisäarvo eli raha. Työssä olevat takaisivat silloin työttömille ja alityöllisille säällisen elintason. Periaatteessa se tarkoittaisi korkeampaa veroastetta, mutta käytännössä ei välttämättä. Sosiaaliturvaan käytetty raha kiertää sutjakasti kansantaloudessa, jolloin veropottikin kasvaa. Lisäksi jos työttömät voisivat käyttää aikansa vapaammin esimerkiksi yritystoimintaan ja opiskeluun, syntyisi uutta osaamista ja innovaatioita ja talouskin todennäköisesti piristyisi.

Aktivoivana sosiaaliturvamallina SDP:n puoluekokous käsittelee lähiaikoina Demarinuorten Yleisturva-mallia. SDP:llä on jo 15 tuoretta ehdotusta aktiivisista toimenpiteistä, joilla pitkäaikaistyöttömyyttä voitaisiin olennaisesti vähentää. Tehtävä ei ole helppo, koska pitkään jatkuva työttömyys tuo usein mukanaan muita ongelmia, joiden ratkaisu vaatii tukea ja vie aikaa. Kyse on ihmisistä, joita yksityiset työnantajat eivät huoli.

Kunnat voivat SDP:n mielestä olla aktiivisia työllistäjiä. Jos pitkäaikaistyöttömien kuntoutukseen ja tuettuun työhön yhdistyisi sosiaalityö ja opiskelu mielekkäällä tavalla, saataisiin osaavaa ja tuottavaa työvoimaa myös vapaille työmarkkinoille. Se tulisi kaikin puolin edulliseksi pitemmän päälle. Voimmeko siis yrittää sitä yhdessä?