Riihikone

Miksi Lipponen ei kelvannut?

2012-01-22T21:19:00.001+02:00

Tämän päivän Helsingin sanomissa haastateltiin nimetöntä turkulaista äänestäjää:

"Kun maksan puolueen jäsenmaksua, olen puolueelle uskollinen. Äänestän Lipposta. Mutta ei hän ole minun mieleeni. Hän on liian vanha. Jos en kuuluisi puolueeseen, äänestäisin Arhinmäkeä. Hän on paras."

Minäkin maksan puolueen jäsenmaksua, mutta en omantuntoni kustannuksella. Kampanjoin kyllä Lipposen puolesta omalla paikkakunnallani, mutta äänestin Arhinmäkeä. En silti myönnä olleeni puolueelle uskoton. Sallikaa minun selittää.

Puolueen virallinen totuushan tällä hetkellä on, että valtaosa SDP:n kannattajista on tyhmiä ja muistinsa menettäneitä. Jos tämä käsitys pidetään, he ovat pian myös entisiä, ja kuntavaalien kannatus on kymmenen prosentin luokkaa.

Presidentinvaalien ehdokasasettelu epäonnistui surkeasti. Innostuttiin kuluneesta Hollywood-kliseestä: vastahakoinen veteraani uhrautuu vielä viimeiseen taistoon pelastaakseen kansakunnan, ja eurooppalaiset myös. Lipponen oli 90-luvun sankari ja pelasti Suomen, muistuttavat Lipposen tuntevat, eikä sitä voi kiistää. Lipponen on valtiomiehen statuksen ansainnut, eikä sitä presidentinvaalien tappio himmennä. Hänen tuloskuntonsa oli vertaansa vailla 90-luvulla, mutta hän ei koskaan jaksanut päivittää tavoitteitaan 2000-luvulle.

Vuoden 1999 hallitusohjelmaa tehtäessä Suomen talous oli hyvällä kasvu-uralla ja uudella hallituksella oli vapaat kädet tehdä minkälaista politiikkaa tahansa, mutta Lipposen johdolla valittiin eräänlainen "business-as-usual"-linja, jossa edettiin talouskasvun maksimoimisen ehdoilla. Panostuksen esimerkiksi kestävään kehitykseen oli tehtävä vain kansainvälisten sopimusten edellyttämällä tasolla ja niin, ettei se vaikuta talouskehitykseen. Myös kilpailukykyretoriikka omaksuttiin kyseenalaistamatta sen käsitteistön huteria perusteita.

Tämän turmiollisen valinnan taustalla oli lojaalius työmarkkinajärjestöille, jotka tukivat SDP:n ja Kokoomuksen ehdokkaita vaaleissa avokätisesti. Niiden ensisijainen intressi oli turvata jäsenorganisaatioidensa taloudelliset edut. Ne toivat omat tavoitteensa hallitusneuvotteluihin, eikä Lipposella ollut viisautta tarkastella niitä laajemmassa perspektiivissä esimerkiksi eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintöjen valossa. Näin SDP profiloitui konservatiiviseksi puolueeksi, yhteiskunnallisen kehityksen jarruksi, ja menetti mahdollisuuden puhutella 2000-luvun nuoria.

Puolueosastoissa havahduttiin tähän todellisuuteen muutaman hävityn vaalin jälkeen, ja kesän 2008 puoluekokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin nuori Jutta Urpilainen, joka halusi muuttaa SDP:n kokoavaksi arvopuolueeksi, avoimeksi kansalaispuolueeksi ja johtavaksi tulevaisuuspuolueeksi. Puolueessa aloitettiin visionäärinen ohjelmatyö, ja jo vuoden 2010 puoluekokouksessa esittäytyi uusi, uskottava SDP. Urpilainen saavutti pikkuhiljaa äänestäjienkin luottamuksen ja sai kevään 2011 eduskuntavaaleissa aikaan kohtuullisen tuloksen. Kriittinen ja itsenäinen politiikka kantoi hedelmää myös hallitusneuvotteluissa, ja koko puoluekenttä siirtyi melkoisesti vasemmalle.

Erinomainen pohja tämän vuoden kuntavaaleihin oli rakennettu, mutta sitten puolue meni valitsemaan presidenttiehdokkaakseen henkilön, joka ei sopinut uuden SDP:n kuvaan ollenkaan; miehen, johon vanha SDP henkilöityi ja joka on edelleen kiinni 1900-luvun maailmassa. Muutama esimerkki, jotka minulle ainakin olivat liikaa:

"SDP:n Paavo Lipponen puolustaa vastauksessaan uskonnonvapauden toteutumisessa oikeutta oman uskonnon opetukseen. Hän näkee uskonnonopetuksen toimivan identiteetin vahvistajana ja liittävän ihmiset osaksi kulttuuriperintöään." (Kotimaa24:n kysely 21.1.)

"Suomi on asemoitunut länteen." (Ylen suuri vaalikeskustelu, TV1 19.1.)

"Eikös Jari Tervo ole alle 40 vuotta?" (YleX Etusivun Presitentti 2.1.)

Erheistään ja vaalituloksesta huolimatta Lipponen onnistui näissä vaaleissa osoittamaan monet häneen liitetyt ennakkoluulot vääriksi ja loi arvokkaan päätöksen poliittiselle uralleen. Vaalivalvojaisissa Lipponen totesi antavansa tuen nuoremmille ihmisille SDP:ssä. Rima on korkealla seuraavalle presidenttiehdokkaalle.

Toisella kierroksella kilpailevat Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Niinistöllä on toistaiseksi puolet enemmän kannattajia kuin Haavistolla. Haaviston ulkopoliittinen pätevyys on ylivertainen, joten jännittävä toinen kierros on luvassa. Tukemalla Haavistoa myös me demarit voimme saada myönteistä huomiota ja uusia jäseniä.

Tämä riittäköön jälkipyykiksi minun osaltani. Vaalivuosi on vasta alussa, ja SDP tarvitsee paljon uusia ihmisiä ja uusia ajatuksia kuntavaaleihin - ja vanhoja myös. Tammikuun väkevä kampanjainto ja yhdessä sydämellä tehty kenttätyö lupaavat hyvää.

Rakkausliitto olisi hyvä yhteinen nimi

2011-12-13T18:40:00.000+02:00

Rovasti Kari Pekka Kinnunen esitti nimeä pariliitto avioliiton vastineeksi samaa sukupuolta oleville (HS Mielipide 11.12.), koska se hänen mukaansa kuvaisi paremmin samaa sukupuolta olevien sitoutunutta rakkaussuhdetta.

Itse tällaisessa suhteessa elävänä kristittynä koen loukkaavana, että avioliiton "puhtautta" vaalitaan kieltämällä se samaa sukupuolta olevilta. Uuden, vieraan käsitteen kehittäminen ei poista suurinta epäkohtaa: erillisten instituutioiden ylläpitäminen heteroille ja homoille sotii yhdenvertaisuutta vastaan.

Toisaalta ymmärrän, että monille sana avioliitto on pyhä. Ehdotankin, että nykyinen rekisteröity parisuhde avataan myös heteropareille ja sen nimi muutetaan rakkausliitoksi. Siitähän siinä on kysymys.

Avioliitto säilyttäisi alkuperäisen merkityksensä ja sen voisivat solmia ne, jotka haluavat pitäytyä vanhoissa perinteissä. Kirkko voisi halutessaan siunata rakkausliitot tai olla siunaamatta.

Näin yhdenvertaisuus lain edessä saavutettaisiin avaamatta avioliittolakia.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 13.12.2011

Miksi Mitro Revon ei ole syytä erota?

2011-11-24T21:50:00.001+02:00

Edellisistä eurovaaleista alkaa olla yhtä kauan kuin seuraaviin on aikaa, joten A-studion nimettömät syväkurkut arvioivat suomalaiset Euroopan parlamentin jäsenet ja keskiviikon TV-lähetyksessä heille annettiin välitodistukset. Heikoimmat arvosanat sai Mitro Repo. Häntä ei pidetty erityisen ahkerana eikä asiantuntevana. Lisäksi 13 tietolähdettä piti hänen käytöstään sopimattomana.

Repo on pyytänyt anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa, ja Revon äänestäjäkunta on enimmäkseen sitä mieltä, ettei edes ole mitään anteeksipyydettävää. Yllättäen saman puolueen nuorisojärjestöjen johtajat vaativat kuitenkin euroedustajansa eroa:

“Repoon kohdistuvat väitteet on tutkittava perinpohjaisesti. Jos huomautettavaa ei löydy, ei haittaakaan ole tapahtunut. Jos väitteet taas ovat totta, on edustajan toimittava ainoalla säädyllisellä tavalla ja erottava tehtävästään,” vaatii Demariopiskelijoiden puheenjohtaja Sarita Niemi.

Useat Demarinuorten sisäpiiriläiset ovat sosiaalisessa mediassa vahvistaneet, että A-studion väitteissä on perää. Käytännössä siis Demarinuoret ja -opiskelijat vaativat Mitro Revon eroa Euroopan parlamentin jäsenyydestä.

Näin radikaali kannanotto herättää huomioita ja kysymyksiä. Aion seuraavaksi osoittaa, että erovaatimuksen perusteet ovat vähintäänkin huterat. Keskeisiä syitä on kolme:

(1) erolle ei ole laillista syytä

(2) erolle ei ole moraalista syytä ja

(3) erolle ei ole poliittista syytä.

Ensimmäiseksi juridinen näkökulma. Luottamustehtävään vaalilla valittu henkilö on sitoutunut hoitamaan tehtäväänsä, ellei ole erityistä syytä erota. "Sopimaton käytös" ei ole erityinen syy. Mikä tahansa käytös voidaan tulkita sopimattomaksi. Repoa on syytetty sukupuolisesta häirinnästä, joka on yksiselitteisesti väärin. Kuitenkaan kukaan ei ole Revon itsensä mukaan huomauttanut hänelle, että kokee hänen käyttäytymisensä sukupuoliseksi häirinnäksi. Jos kyse olisi häirinnästä, eikö luulisi, että hänelle olisi loukkaavissa tilanteissa tai edes jälkikäteen huomautettu, ettei hänen käytöksensä ole sopivaa? Se on ensimmäinen asia, jonka sivistynyt, aikuinen ihminen voi tehdä.

Ihmisten ohjaamiseksi sopivaan käytökseen on olemassa laki, ja Revon tilanteessa ei ole minkäänlaisia viitteitä lain rikkomisesta. Revolla ei siis ole laillista syytä erota.

Lakia laajemmin sopivaisuuden rajoja määrittää moraali. Onko Repo syyllistynyt moraalittomuuksiin? Sukupuolinen halventaminen ja alistaminen on suomalaisen nykyperinteen mukaan moraalitonta. Sen sijaan flirttiä pidetään tapana tehdä hyvää. Mitro Repo on tunnettu flirttailija ja on huomionosoituksillaan kohottanut monen naisen itsetuntoa. Silloin ei ole kyse halventamisesta vaan juuri päinvastaisesta. Revon tapa kehua naiskauneutta ei omien havaintojeni mukaan ole esineellistävää vaan hienolla tavalla ihmisyyden kokonaisuuden ymmärtävää. Ei voi eikä pidäkään odottaa, että se vetoaisi kaikkiin, mutta kaiken kaikkiaan Revon hersyvä ilo on juuri sellaista "D-vitamiinia", mitä suomalainen synkkä jäyhyys kaipaa.

Politiikan moraali eroaa hiukan tavisten käyttäytymisnormeista. Se on toisaalta ahtaampi, toisaalta sallivampi: politiikassa on hyväksyttyä hyökätä eri mieltä olevaa vastaan väkivaltaisinkin kielikuvin ("Nahkurin orsilla tavataan"), juonitella, painostaa ja käyttää kyynärpäitä heikompien työntämiseksi sivuun. Miksei aggressiivisten öykkärien eroa vaadita? Joka tapauksessa on selvää, että poliitikkojen kanssa ei saa olla herkkähipiäinen. Mitro Revon käytös ei ole moraalitonta. Pahemminkin poliittisen moraalin rajoja koetellaan.

Se on kyllä vähän moraalitonta, ettei Revon huomionosoitusten kohteiksi pääsevät vain harvat. Sosialidemokraatilta odottaisi tasa-arvoisempaa otetta. Minäkin haluaisin päästä osalliseksi flirtistä!

Kolmantena ja viimeisenä syynä jättää erovaatimukset omaan arvoonsa on se, että 13 henkilöä ei demokratiassa voi mitätöidä 71000 äänestäjän tahtoa. Kansan valitseman edustajan syrjäyttäminen koetun häirinnän takia olisi räikeää sukupuolittunutta vallankäyttöä. Vaadittaisiin selvä osoitus siitä, että vaaleissa Revolle osoitettu luottamus olisi häipynyt. Yleisön reaktio esitettyihin väitteisiin on aivan toinen: hienoa että olet juuri sellainen jollaisena sinua äänestimme, pysy sellaisena!

Mitä, kuka ja häh?

2011-07-24T22:39:00.003+02:00

Yhden henkilön julma väkivalta lopetti Norjassa sadan henkilön elämän ilman ennakkovaroitusta perjantaina. Rauha kuolonuhrien muistolle. Voimia toipumiseen myös niille sadalle henkilölle, jotka loukkaantuivat iskuissa fyysisesti. Vakavia psyykkisiä vammoja saivat epäilemättä sadat. Hiljainen tuki myös heille. Meitä lievemmin järkyttyneitä on miljoonia, ja me pystymme keskenämme jo mesoamaan tapahtuneesta.

Aika tarkkaan tiedetään mitä ja kuka. 32-vuotias Anders B Breivik räjäytti tekemänsä pommin Oslon keskustassa ja heti sen jälkeen ampui ihmisiä yli tunnin ajan poliittisen nuorisojärjestön leirillä pienessä Utøyan saaressa lähellä Osloa. Ilmoilla leijuukin nyt vain kysymys: Häh?

Siis mitä täällä oikein tapahtuu?

Breivikin teot tuovat mieleen kouluampumiset Suomessa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja muualla. Tapaukset ovat harvinaisia mutta joka kerta yhtä käsittämättömiä. Ne avaavat synkät näkymät nuorten miesten pimeisiin mieliin. Toki ampuma-aserikoksia ovat nuoret naisetkin tehneet, 90-luvulta muistuu ainakin mieleen Sanna Sillanpään tapaus, mutta näyttää siltä, että harkitut joukkomurhat ovat tyypillisimmin miehinen väkivallan muoto.

Norjan joukkomurha oli ennennäkemättömän raaka. Breivik todisti, että keskuudessamme kulkee ihmisiä, taviksia, jotka tulevat hyvin toimeen ihmisten kanssa, menestyvät yhteiskunnassa, nauttivat oikeudestaan olla yksilö mutta eivät välitä kanssaihmisten alkeellisimmistakaan ihmisoikeuksista. Ja heitä on paljon. Psykopaatteina tunnettuja tyyppejä löytyy jokaisen lähipiiristä ja he harjoittavat arjen terrorismia perheissä ja työpaikoilla. Rikoslainsäädännön ja muiden keppien ja porkkanoiden avulla heidät on onneksi saatu kohtuulliseen kuriin, mutta joskus psykopaatin omat jalot tavoitteet vaativat lain rikkomista. Silloin on piru irti.

Jos nykysuuntaus jatkuu, keksivät Breivikin kaltaiset terroristit keinoja tehdä yhä tuhoisampia iskuja. Juuri nyt on vaikea uskoa, että mitään vastaavaa ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Pelon ja surkuttelun sijaan olisi kuitenkin ehkä parempi miettiä, miten pienestä on kiinni estää yksilön toteuttama silmitön väkivalta.

Poliisiviranomaisten täytyy ilman muuta seurata yhteiskunnan ääriainesten toimintaa ja puhutella nuoria, joiden mielipiteet vaikuttavat uhkaavilta. Kuten poliisitoiminnassa yleensä, paras keino ehkäistä rikoksia on myönteinen kohtaaminen, ei väkivalta. Kohtaaminen vaatii tietysti resursseja. Helpompaa olisi vain sensuroida paha materiaali netistä, mutta olisiko se jo väkivaltaa..?

Ei ole epäilystäkään, etteikö virtuaali- ja tosielämän raja olisi hämärtymässä itse kullakin. Siinä vaiheessa ollaan minusta menty harhaan, jos yksilön aidoimmat ihmissuhteet ovat nettisuhteita: paras ystävä toisella mantereella, tyttö- tai poikaystävä kuviteltavissa sellaiseksi kuin haluaa, elämän esikuvana Unabomber. Ja mieluisinta ajanvietettä toisten netinkäyttäjien tappaminen. En sano, että räiskintäpelit pitäisi kieltää, koska kyllä niillä luultavasti pääosin terveyttä edistetään. Sanon vain, että jonkun on pidettävä netinkäyttäjä kiinni todellisuudessa. Minä yläasteen ATK-opettajana olen yksi avainhenkilö ja voin opettaa suhtautumaan virtuaalimaailmaan terveellä tavalla.

Todellinen parisuhde on varmasti parasta mitä ihminen voi saada, ja niiden edistäminen on tarpeen, kun perinteiset kohtaamispaikat vähenevät tai siirtyvät nettiin. Ei pidä uskoa niitä, joiden mielestä avioliitto ja lasten tekeminen on yhteiskunnan perusta. Kyllä se on parisuhde sinänsä, joka pitää yhteiskunnan kasassa. Mielellään tyydyttävä parisuhde, joka koskettaa koko ihmistä ja antaa eväitä omien tuntemusten, ajatusten ja päämäärien kriittiseen arviointiin.

Sanottava tietysti on, että voi läheisin ihmissuhde olla yhtä hyvin puhdasta ystävyyttäkin. Sekin lienee tunnustettava, ettei yksi ihmissuhde riitä ihmiselle. Mitä monipuolisempi kirjo ihmisiä minulla on lähelläni, sitä paremmin olen elämässä kiinni. Huutavin puute yhteiskunnassa taitaa olla juuri sellaisista yhteisöistä, jotka kokoavat erilaisia ihmisiä aidon ja mukavan yhdessäolon merkeissä. Uskon, että sellainen yhteisö oli Utøyalla, sellainen jota Anders Behring Breivik kipeästi kaipasi, ja sen vuoksi halusi tuhota sen.

Ministerin sanoin: siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. Oikeistolainen yksilöyhteiskuntaa ei ole varaa mennä enää yhtään lähemmäksi. Suunta on nyt toinen, eikä sitä vahvinkaan yksilö kykene kääntämään.

Puolue on party

2011-04-16T19:07:00.003+02:00

Luin eilen Helsingin Sanomista viiden opiskelijan ryhmästä, joka on asettunut yhdessä ehdolle eduskuntavaaleissa. Virallisesti yksi heistä on ehdokkaana, mutta jos hän pääsee läpi, kaikki päätökset tehdään ryhmässä ja palkkiot jaetaan viiteen osaan. Innovaatio on hyvä, joskaan ei uusi. Tällaisia ryhmiä kutsutaan puolueiksi.

Toki viisikko on vienyt puolueen periaatteen vielä pitemmälle kuin nykyiset eduskuntapuolueet: niissä kaikissa on jonkinlainen hierarkia, eikä valta ole käytännössä tasaisesti kaikille jäsenille jakautunut. Valta ja vastuu kuuluvat yhteen, ja minä puolueen jäsenenä annan mielelläni päätösvallan ja vastuun isoissa ja vaikeissa asioissa sellaisille, jotka ovat osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi, viisaiksi, tarmokkaiksi ja yhteistyökykyisiksi. Silti tietyt linjaukset on päätetty yhdessä, puoluekokouksessa, ja vaaleilla päättäjiksi valittavat puolueen jäsenet ovat niihin myös sitoutuneet.

Äänestäjät joutuvat usein pettymään siihen, että poliitikkojen teot eivät vastaa puheita. Miksi näin tapahtuu? Eduskuntavaalien jälkeen alkavat hallitusneuvottelut. Osa puolueista muodostaa hallituksen ja hallitusohjelman. Se on sopimus, kompromissi, joka ei varmasti täysin vastaa yhdenkään puolueen tavoitteita, mutta mahdollistaa sen, että tärkeät päätökset tehdään ajallaan eikä niitä lykätä tuleville sukupolville. Suomessa kolme suurinta puoluetta, Kokoomus, SDP ja Keskusta, osaavat toimia vastuullisesti hallituksessa. Äänestäjät arvostavat tätä vuosikymmenestä toiseen, vaikka toki toreilla kuuluu myös jupinaa huonoista päätöksistä. Jupina on erittäin tärkeää, ja se kannattaa tulla esittämään puolueiden paikallisosastoihin ja sitä kautta vaikuttaa puolueiden linjoihin. Sillä tavalla muutetaan maailmaa. Ei jättämällä äänestämättä.

Jännittävää nähdä, kuinka huomenna käy. Minä pidän peukkuja Mari Hämäläiselle, numerolle 17 Pohjois-Karjalan vaalipiirissä. Puolueille vaalit ovat aina yhteisen juhlan aihe, tuli voitto tai tappio. Ja mikä parasta, näihin juhliin kaikki saavat tulla mukaan. Hänenlaisiaan tekijöitä eduskuntatyö tarvitsee.

Poliitikkojen puheet

2011-03-19T18:17:00.003+02:00

Vaalit tulevat, 17.4. on viimeinen tilaisuus vaikuttaa maailmanpolitiikkaan edustuksellisen demokratian kautta. Joissakin asioissa voi tosiaan olla viimeinen mahdollisuus muuttaa suuntaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Poliitikot on päästetty vaalikentille pätemään ja heidän suustaan välillä hullutkin jutut kuulostavat oikein fiksuilta. Poliitikkohan on henkilö, joka osaa antaa itsestään fiksun vaikutelman puhuessaan täyttä potaskaa. Perussuomalaiset ovat jo avanneet pään esittämällä, että olisi mahdollista vetää raha pois taiteelta, joka ei rakenna suomalaista identiteettiä. Mutta kyllä muissakin puolueissa on törppöjä ajatuksia, jotka vetoavat kansan oikeustajuun.

Kokeneet poliitikot ovat vaaleissa aina etulyöntiasemassa, sillä hyvien idioottimaisuuksien keksiminen voi olla aloittelijoille vaikeaa. Tässä muutamia iskurepliikkiehdotuksia keskusteluihin äänestäjien kanssa:

- Bensaveroa on alennettava. Liikkumisen vapaus on ihmisoikeus!

- Sähkövero on poistettava. Yksin omakotitalossa asuvat eläkeläiset on jo riittävän ahtaalle pantu.

- Ihmiset haluavat asua omakotitalossa. Kaupunkeihin pitää kaavoittaa enemmän ja suurempia tontteja omakotitaloille.

- Työttömien pitäisi työllistää itse itsensä. Kyllä tekevälle aina töitä löytyy.

- Tulojen ja omaisuuden verotus on epäoikeudenmukainen keino hankkia valtiolle tuloja. Annetaan ihmisen pitää se, minkä on omalla työllä ansainnut.

- Perintövero pitäisi poistaa. Ei ole oikein, että samaa omaisuutta verotetaan monta kertaa.

- Tärkeintä on varmistaa talouskasvun jatkuminen. Kun taloudessa menee hyvin, ihmisilläkin menee hyvin.

- Kuka piru on luonnonsuojelualueet keksinyt? Hirveän näköisiä semmoiset heitteille jätetyt metsät, lahopuita täynnä. Luontoa pitää hoitaa, se on parasta suojelua.

- Turve ylös soiden pohjalta! Mitä hyötyä siitä siellä on.

- Olisi se kiva jos Naton päämajan edustalla liehuisi Suomenkin lippu. Kaikki muutkin siellä on.

- Koulut toimisivat paremmin osakeyhtiömuotoisina. Silloin ne voisivat hankkia itse rahoitusta itselleen, esimerkiksi myymällä mainoksia oppimateriaaleihin. Ja lukukausimaksut pitää olla. Eihän kukaan usko että opetus on laadukasta, jos sitä pitää ilmaiseksi myydä!

- Opettajilta on viety kaikki keinot pitää oppilaat kurissa. Pahimpia niskoittelijoita pitäisi voida lyödä varoitukseksi muille siitä, mitä tapahtuu, jos ei noudata annettuja sääntöjä.

- Koulussa pitäisi opettaa enemmän elämänhallintaa, medialukutaitoa, teknologian käyttöä, matematiikkaa, luonnontieteitä, äidinkieltä, vieraita kieliä, liikuntaa, terveystietoa, luovaa ilmaisua, hyviä tapoja, taloustietoa ja yrittäjyyttä.

- Insinöörikoulutusta on lisättävä. Insinöörit ne yhteiskuntaa eteenpäin vievät.

- Suomen pitää houkutella osaajia. Työperäinen maahanmuutto ei voi tarkoittaa sitä, että meidän pitäisi kouluttaa tänne tulevat työntekijät.

- Suomen kasvihuonekaasupäästöt ovat kärpäsen paska valtameressä.

- Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ovat hyttysen pierun suuruusluokkaa.

- Ydinvoima on päästötön energiantuotantomuoto.

- Suurimmalla osalla suomalaisista asiat ovat hyvin.

Talven alla

2010-11-29T19:01:00.003+02:00

On tullut talvi. Tänään on ollut lämpötila -20:n kylmemmällä puolella.

Fysikaalisesti kylmyys on lämpöliikkeen hitautta. Atomit ja molekyylit liikkuvat lämpimässä aineessa hujakasti ja kylmässä aineessa hiljaa. Kylmässä aineessa on vähemmän säpinää ja sitä myötä vähemmän energiaa.

Tässä kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana on tullut havaittua, että ihmiselämässäkin on lämpö- ja pakkaskausia. Yksilökohtaisia eroja on myös. Suomalaisten elämässä pakkaskaudet ovat varsin yleisiä noin keskimäärin, etelän ihmetykset taas tirisevät ja hehkuvat lämpöä.

Lohduksi meille vilakoille voi todeta, että -20 asteesta on varsin pitkä matka absoluuttiseen nollapisteeseen, jossa lämpöliike lakkaa kokonaan: se on -273 astetta celsiusta. Siihen nähden on loppujen lopuksi aika pieni ero sillä, onko lämpöliikettä -20:n vai +20:n edestä.

Kirkko 2010-luvulle

2010-10-29T20:29:00.003+02:00

Mielipidekirjoitus, julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä 28.10.2010.

Evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut tässä kuussa 40000 suivaantunutta kansalaista. Se on yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä. Toki 99 % seurakuntalaisista on jättänyt kaikesta kohusta huolimatta eroamatta kirkosta. Sekin lienee jonkinlainen kannanotto. Silti eroaalto on hirvittävä.

Kirkossa on aktiivisia kansanliikkeitä, jotka ovat ilman muuta rikkaus, ja osaavia työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä. Näiden aktiivisten ryhmien hyväntahtoinen touhuilu tahtoo kuitenkin välillä etäännyttää tärkeimmän maksajan, tapakristityn riviseurakuntalaisen. Kirkko on ajanut marginaaliin paitsi erilaiset vähemmistöryhmät myös jäsenistönsä enemmistön.

Jo päätöksentekojärjestelmä pyrkii minimoimaan tavallisen seurakuntalaisen sananvallan. Kirkossa on vain kaksi kansanvaalia: kirkkoherranvaali ja seurakuntavaalit. Tärkeimmät vallankäyttäjät, esimerkiksi piispat ja kirkolliskokouksen, valitsee pari tuhatta seurakunta-aktiivia. Asioista päättää siis pieni ja hurskas sisäpiiri, jonka suhde vähemmän hurskaisiin kansalaisiin on ohut. Vallalla on asenne, että kirkkoon saa mielellään tulla, mutta vain jos jättää ensin syntielämän ja tekee parannuksen. Eihän silloin kukaan itselleen rehellinen voi kirkkoon astua, ei edes äänestämään.

Kirkossa tarvitaan asennemuutosta. 2010-luvun todellisuus on otettava todesta, ei pelkästään ihmisen seksuaalisuutta koskevissa asioissa vaan ihmiselämän asioissa muutenkin. Kaikki jäsenet on huomioitava samanarvoisina, jokaisessa olevaa hyvyyttä rohkaisten ja raviten.

Kirkko on hyvä taho lisäämään yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, mutta silloin kirkon täytyy myös itse avautua yhteiskunnalle. Esimerkiksi kirkkorakennuksia voitaisiin käyttää enemmän yhteistyössä järjestöjen kanssa arvioimatta, mikä on kyllin hengellistä. Ei mikään toiminta ole hengetöntä.

Uusien toimintamuotojen rinnalla on vaalittava ikiaikaisia perinteitä. Liittyminen sukupolvien ketjuun on ainakin minulle suurin syy kuulua kirkkoon. Taloudellisesti kirkko ei kuitenkaan kestä kovin monta tällaista eroaaltoa. Viimeistään nyt meidän kirkon päättäjien on ymmärrettävä, että vanhan säilyttämisen lisäksi tarvitaan myös uudistuksia, nyt. Ylihuomenna on myöhäistä.

Hermanni Riikonen
hiippakuntavaltuutettu
Joensuu

Me saamme kasvaa

2010-10-25T16:09:00.003+02:00

Ammattikoulun matematiikan opettajana saa olla varsinainen tuhattaituri. On kyettävä kehittämään opiskelijoiden osaamista, osattava selittää mitä varten heidän pitää mitäkin oppia, pitää yllä mielenkiintoa ja halua yrittää ynnä muuta. Tärkein asia kuitenkin on yhteinen kaikille nuorten parissa työskenteleville aikuisille. Se on kasvun tukeminen. Lyhyemmin sanottuna kasvatus.

Kasvatus ajatellaan usein toimenpiteeksi, jolla lapsiraakileesta tehdään kypsä aikuinen. Tästä juuri on kysymys. Kypsä aikuinen on paljosta velkaa hyvälle kasvatukselle. Tunteeko kukaan muuten yhtäkään kypsää aikuista? Siis täysin valmista, huomenna jo ylikypsää? Jos ollaan ihan rehellisiä, kyseessä on pelkkä saavuttamaton ideaali. Kasvu ja kypsyminen jatkuvat läpi elämän.

Opiskelen työn ohessa aikuiskasvatusta Itä-Suomen yliopistossa. Aikuiskasvatus on ihana sana. Se pakottaa miettimään uudelleen käsitteen "kasvatus" ikävää sisältöä. Aikuisiakin kasvatetaan, mutta ei sillä tavalla kuin lapsia on perinteisesti kasvatettu. Aikuista ei kasvata kukaan superaikuinen vaan tasavertaiset kumppanit, arkipäivän kokemukset ja oma itse. Aikuinen ei ole kasvatustoiminnan kohde, aikuinen on aktiivinen kasvaja. (Sitä itse asiassa lapsikin on, näin sivuhuomautuksena.)

Kasvun mahdollisuudet riippuvat suuresti sosiaalisesta pääomasta, joka yksinkertaisesti sanoen on linkkejä ihmisten välillä. Mitä enemmän ja erilaisempia ihmisiä tuntee, sitä enemmän omistaa sosiaalista pääomaa. Sosiaalisen pääoman merkitys on jo pitkään tunnustettu, niin ihmisen hyvinvoinnille kuin talouskasvullekin. Itsellinen sulkeutuneisuus ei kannata yksilölle saati yhteiskunnille.

Kun etsitään sosiaalisen pääoman keitaita Suomesta, niin yksi aivan ehdoton on evankelis-luterilainen kirkko. Miten erilaisia ihmisiä kirkko kokoaakaan yhteen! Ainakin periaatteessa. Seurakuntien todellisuus on kuitenkin harmittavan usein toisenlainen. Olen muun muassa ollut nuortenillassa, jossa kirkon oppeja kriittisesti pohtinut poika sai nuorisotyöntekijältä tylyn ojennuksen: "Jos oot tota mieltä, niin mitä sä täällä sitten teet?" Tätä viestiä monet meistä aktiiviseurakuntalaisista hiljaa välitämme. Tai sitten olemme kerta kaikkiaan liian hämmentyneitä, että kykenisimme suhtautumaan luontevasti transsukupuolisiin, mielenterveyskuntoutujiin, Markku Suokonautioon, vammaisiin, filosofeihin, kasvissyöjiin tai biseksuaaleihin. Rikkaus, josta pitäisi iloita, marginalisoidaan tai peräti kielletään.

Kirkossa on puhuttu siirtymisestä henkilöseurakuntiin: että seurakunta ei määrittyisi asuinpaikan mukaan vaan sen saisi valita itse. En kannata ajatusta. Yhteiskunta ei tarvitse enää samanmielisiä vähemmistöjä vaan erimielisiä enemmistöjä. Kun henkilöiden erimielisyydet pienissä yhteisöissä rakentavasti täydentävät toisiaan, syntyy jotakin suurempaa kuin osien summa. Erimielisten samanmielisten yhteisöjen keskusteluyhteys onkin sitten paljon suuremman työn takana.

Siis sosiaalista pääomaa seurakuntiin. Ja sitä kautta kasvua meille kaikille väärässä oleville.

Nukkuvien puolesta

2010-10-17T09:25:00.003+02:00

Ajankohtaisen kakkosen viime tiistain homokeskustelu on vihastuttanut kirkon jäseniä niin, että kirkosta eroamistilastoissa on selvä 15000 entisen jäsenen piikki. Erityiseksi kirkosta eroamisen syyksi on mainittu Päivi Räsänen. Arkkipiispa ja kirkkohallitus ovat jo ennättäneet tähdentämään, että Päivi Räsänen ei edusta kirkon näkemyksiä vaan kirkossa ajatellaan asiasta monella eri tavalla. Päivi Räsänen itse tosin on mielestään "samoilla linjoilla" kuin kirkko. Suoraselkäistä heikomman puolelle asettumista kirkoltaan odottavat seurakuntalaiset ovat syystäkin suutuksissa.

Laajoissa kyselytutkimuksissa enemmistö kansalaisista suhtautuu hyväksyvästi samaa sukupuolta olevien pariskuntien oikeuksiin. Kirkonkin jäsenistä vain pieni ääriryhmä on samoilla linjoilla kuin Räsäsen edustama Kansanlähetys-liike. Syvällisimmin kirkossa teologiaan ovat perehtyneet papit, ja heistä suurimmalle osalle ainut ongelma samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamisen esteenä on, että kirkko ei virallisesti tunnusta tällaisia parisuhteita. Jos siunaamiskaava olisi, he voisivat hyvällä omallatunnolla siunata sitä pyytävät. Moni siunaa jo nyt.

Kirkon uudistumisen todellisena esteenä olemme me aktiiviset maallikot, eritoten kirkolliskokous, jonka 109 jäsenestä maallikoita on tällä hetkellä 66. Nämä paikat täyttyvät Räsäsen hengenheimolaisilla, jotka äänestävät seurakuntavaaleissa, ovat hurskaan kristityn maineessa, puuhailevat mielellään seurakunnassa ja ovat vähän tekemisissä riviseurakuntalaisten kanssa, saati seurakunnan ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Tällaiset henkilöt saavat paljon ääniä niin seurakuntavaaleissa kuin kirkolliskokousedustajien vaalissa, jossa äänioikeutettuja ovat seurakuntavaaleissa menestyneet ehdokkaat. Kirkolliskokoukseen siis seulotaan maallikkoedustajat tällaisen kaksivaiheisen vaalin kautta, ja vaalien välissä on 2½ vuotta, niin ettei meidän seurakuntavaaliehdokkaiden tarvitse kertoa äänestäjillemme mitään siitä, minkälaista ehdokasta aiomme äänestää kirkolliskokoukseen. Tämän hämärän prosessin ansiosta esimerkiksi Kansanlähetys saa suhteettoman suuren edustuksen kirkolliskokoukseen.

Kirkon vanhoillisuus näkyy myös siinä, millaisia piispoja valitaan. Tampereen hiippakunta on Kansanlähetyksen keskusaluetta, joten ei ollut yllätys, että äänioikeutetut valitsivat piispakseen vanhoillisen Matti Revon, joka homoillassa myötäili Räsästä niinkuin työnantajaa myötäillään. Tämä on varmasti monelle ollut pisara, joka katkaisi kamelin selän.

Olen itse eronnut kirkosta kerran. Tämä tapahtui keväällä 2006, kun piispainkokous totesi, ettei pysty sanomaan rekisteröidyistä parisuhteista juuta eikä jaata vaan pitää valita työryhmä pariksi vuodeksi selvittämään asiaa. Siihen asti pidin piispoja viisaina ja elämää ymmärtävinä vanhoina miehinä (sittemmin joukkoon on liittynyt - kiitos Herran - elämää ymmärtävä keski-ikäinen nainen). Luottamukseni kirkkoon romahti, kun tajusin, että piispoista vain muutama ymmärtää ihmisen seksuaalisuutta riittävästi voidakseen julkisesti puolustaa homoseksuaalien oikeutta parisuhteeseen.

Liityin takaisin saman vuoden joulukuussa. Ironista on, että juuri siinä välissä oli seurakuntavaalit, ja asuin tuolloin Tampereen hiippakunnassa, niin että olisin voinut välillisesti vaikuttaa muun muassa Tampereen piispanvaaliin, mikäli olisin malttanut pysyä kirkon jäsenenä. Onneksi arkkipiispan vaalissa laajakatseisempi ehdokas tuli täpärästi valituksi, sillä vastaehdokas Miikka Ruokanen voisi homokielteisillä lausunnoillaan tässä tilanteessa kasvattaa kirkosta eroamisbuumia entisestään.

Viime päivinä eronneet ovat kuitenkin edelleen äänioikeutettuja, sillä seurakuntavaalien äänestysluettelot on vahvistettu eikä niihin saa kirkkolain nojalla tehdä enää muutoksia. Tätä mahdollisuutta ei kannata jättää käyttämättä!

Meidän, jotka olemme vielä kirkon sisällä, tulee tehdä työtä sen puolesta, että eronneet kokisivat tulevaisuudessa kirkon paluun arvoiseksi.

Päivitys 17.10.2010: Kirkkohallitus on tänään päättänyt poistaa äänestysluetteloista niiden vahvistamisen jälkeen eronneet jäsenet. On erittäin kyseenalaista, onko kirkkohallituksella tähän valtuuksia ja onko menettely ylipäätään laillinen. Äänioikeutettuja ovat 16 vuotta täyttäneet kirkon jäsenet ja jäsenyyden perusteena käytetään päivämäärää 15.8.2010. Jos tämä haluttaisiin nyt vaihtaa, pitäisi ainakin normaalin oikeustajun mukaan huomioida myös sen jälkeen kirkkoon liittyneet eikä vain eronneita.

Kokoukset: määrää vai laatua?

2010-10-09T09:44:00.000+02:00

Kansalaisjärjestöissä ja julkisissa luottamustehtävissä saa tottua istumaan kokouksissa. Kokous on hieno keksintö. Se tuo ihmiset yhteen yhteisten asioiden äärelle ja antaa mahdollisuuden päteä omilla ajatuksillaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kokouksilla on rakenne. Ne alkavat joskus ja päättyvät joskus ja ovat jossakin paikassa, niiden kulku voi olla etukäteen suunniteltu tai ainakin kulkua ohjataan jotakin tavoitetta kohti. Mitä enemmän on valmistelua ja ohjausta, sitä tuloksellisempi kokous on; siis sitä paremmin kokous saavuttaa tavoitteensa.

Olen tavannut lukuisia ihmisiä, jotka ovat kokouksissa "pain in the ass" eli tuottavat kipua istumalihaksiin. Tällaiset ihmiset käyttävät varsin paljon kokousaikaa ääneen ajattelemiseen siinä toivossa, että heidän ajatuksensa veisivät kokousta kohti tavoitetta. Tokihan ne vievät, jos tavoitteeseen pääsemiseksi on käytävä kaikilla sivupoluilla toteamassa, että ne eivät johda mihinkään. Voi toki olla, että puheripulin seasta löytyy helmi. Hygieenistä kuitenkin olisi, että puhuja tarjoaisi helmen valmiiksi puhdistettuna.

En tunne henkilöä, joka saa mielestään istua liian harvoin kokouksissa. Määrän sijaan on panostettava laatuun. En pitäisi ollenkaan pahana, jos järjestöt ynnä muut kokousten järjestäjät laatisivat kokouksiaan varten laatukäsikirjan, jonka avulla kokouksista voisi tehdä luovempia, mielenkiintoisempia, sujuvampia, tasa-arvoisempia ja - tuloksellisempia.

Laatua parantaa huomattavasti asioiden hyvä valmistelu. Taustatietoja kannattaa kerätä etukäteen päätöksenteon pohjustukseksi ja sen varmistukseksi, että kaikki ymmärtävät mistä ollaan puhumassa. Kokouksen alustava aikataulutus ehkäisisi kokouksen venymisen tai asioiden lykkääntymisen seuraavaan kokoukseen. Oma merkityksensä on myös sillä, että kokouksen alku on rento ja luo ilmapiirin, jossa osanottajat eivät koe toisiaan vihollisiksi, joita vastaan pitää hyökätä tai puolustautua.

Hyvä tekninen keino kokouslaadun parantamiseen on esimerkiksi ideointi lumipallomenetelmällä. Se mahdollistaa usean henkilön puhumisen yhtä aikaa ja säästää siis kokousminuutteja. Ensin käsiteltävää asiaa pohditaan parin kanssa, sitten pohdinnan tulokset jaetaan pienryhmissä ja lopuksi tehdään yhteinen synteesi pienryhmien ideoista. Parikeskustelussa ihminen on yleensä huomaavaisempi muita kohtaan kuin isossa porukassa ja keskeneräisiäkin ajatuksia on helpompi jakaa.

Aika on hitaasti uusiutuva luonnonvara ja sen kestävä käyttö tulee koko ajan tärkeämmäksi. En aio käyttää sanoja laatuaika ja tehokkuus, mutta hyvä ajankäyttö tekee elämän monella tapaa mielekkäämmäksi. Myös yhteisen ajan.

Niin syystä että

2010-09-05T21:01:00.002+02:00

Kesä on levätty ja lilluttu eksistentialistisessa kaaoksessa, nyt ollaan taas töissä ja ei tarvitse miettiä mitä varten on olemassa. Kaikkea jännää on edessä ja ehkäpä voisin blogissakin vähän aktiivisemmin elämää ihmetellä.

Jotenkin valaistuin kun löysin tuon Seuraava blogi -nappulan. Mikä ihmisten kirjo ja mikä ihanuus, kun aktiiviset kansalaiset avautuvat mitä aidoimmalla tavalla! Tässä poppoossa tahdon olla yhtenä erikoistapauksena.

Kansanliike kokoontuu

2010-05-28T09:18:00.004+03:00

Kuva: Taika Mäkelä
SDP:n 42. puoluekokous on parhaillaan menossa kotikaupungissani Joensuussa. Saan itse edustaa puolueen jäseniä ja kannattajia yhtenä 500 kokousedustajasta. Antoisaa on ollut. Juuri nyt eletään jännittäviä aikoja, sillä puolen tunnin päästä tehdään henkilövalinnat seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Puheenjohtaja Jutta Urpilaisella on kokousväen yksimielinen tuki, mutta varapuheenjohtajista ja puoluesihteeristä tullaan äänestämään. Itse kannatan uusien kasvojen tuomista varapuheenjohtajistoon. Susanna Huovinen Keski-Suomesta ja Tytti Tuppurainen Oulusta ovat suosikkini, jotka pystyvät viemään puoluejohtoon sanomaa myös täältä Ruuhka-Suomen ulkopuolelta - mutta ovat samalla kansainvälisiä ja myös tulevien sukupolvien asialla.

Puoluesihteeriäänestyksestä tulee tasaväkinen kisa Mikael Jungnerin ja Reijo Paanasen välillä. Olin eilen illalla keskustelemassa molempien kanssa yhdessä muutaman muun itäsuomalaisen puoluekokousedustajan kanssa ja voin kertoa, että valitaanpa kumpi tahansa, saamme erinomaisen puoluesihteerin. Itse olen kallistumassa Jungnerin kannalle. Ihan vain siitä syystä, että hänellä on ihmeellinen kyky innostaa ihmisiä aidolla ja positiivisella tavalla. Puoluesihteeriä tarvitaan johtamaan nykyaikaisella otteella perinteistä jalkatyötä jota me tuhannet talkoolaiset teemme järjestäessämme Työväen kirkkopyhiä, jakaessamme vaalilehtiä ja kirjoittaessamme blogeja.

Parasta puoluekokouksessa on saada kätellä ja halata monta rakasta toveria eri puolilta Suomea. Meillä on hieno kansanliike, hienot arvot ja hieno tulevaisuuden näky. Ajankohtaisen kakkosen gallup-lappuun piti keksiä iskulause puolueelle, ja vähän aivosoluja rapsuteltani sen sanoiksi virkoin: SDP - jotain mitä ei rahalla saa.

Kari Mäkinen arkkipiispaksi

2010-01-25T22:25:00.003+02:00

Suomen evankelis-luterilainen kirkko valitsee itselleen uuden arkkipiispan nyt kevättalvella. Arkkipiispa on kirkon nokkamies. Hän on virallisesti tasavertainen muiden piispojen kanssa, mutta hänelle on keskitetty runsaasti tärkeitä tehtäviä, esimerkiksi kirkkohallituksen puheenjohtajuus. Arkkipiispa on kirkon selkeästi vaikutusvaltaisin yksittäinen henkilö: kirkon pääministeri ja presidentti.

Arkkipiispan valintatapa on erikoinen. Valitsijoita on noin 1200, joista suurin osa kuuluu Turun arkkihiippakunnan seurakuntiin. Valitsijoista puolet on pappeja, puolet maallikoita. Muiden hiippakuntien valitsijat on valittu vuonna 2008 kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa. Niissä äänioikeutettuja olivat kaikki työikäiset papit ja seurakuntien luottamushenkilöt, siis esimerkiksi kirkkovaltuustojen jäsenet. Papit saivat äänestää vain pappeja, maallikot maallikoita. Maallikkovalitsijat on valittu vuonna 2006 seurakuntavaaleissa. Vain noissa vaaleissa tavalliset seurakuntalaisetkin ovat päässeet antamaan äänensä.

Voi hyvällä syyllä sanoa, että arkkipiispan valintatapa ei ole demokraattinen, vaan tavalliset seurakuntalaiset on tiheällä seulalla suodatettu valitsijoista pois. Kirkon johtopaikoille pääsee, jos onnistuu miellyttämään kirkon sisäpiiriä. Tämän vuoksi piispamme harvoin vetoavat seurakunnan rivijäseniin ja kirkko näyttää - no, harmaalta. Ei olisi punapäisellä naisella mahiksia näissä mittelöissä.

Minulle on siunaantunut sen verran luottamusta, että pääsen äänestämään arkkipiispan vaalissa. Ehdokkaisiin tutustuttuani olen päättänyt äänestää Turun piispa Kari Mäkistä, numeroa 8.

Mäkinen on seitsemästä ehdokkaasta ainoa, jonka olen tavannut henkilökohtaisesti. Tämä tapahtui Turun kirkkopäivillä kesällä 2006. Mäkinen osallistui nuorten aikuisten keskustelutilaisuuteen ja vastasi kärsivällisesti kiperiin kysymyksiimme. :) Itse kysyin varsin tiukkaan sävyyn, onko oikein, että kirkko asettaa häpeään avoliitossa olevat, yksineläjät, homoseksuaalit ja muut, jotka eivät syystä tai toisesta pysty noudattamaan kirkon avioliittoihannetta. Muistan, että Mäkinen vastasi jotenkin kirkon virallisen kannan mukaan ja selosti käynnissä olevia selvityksiä, mutta lisäsi kuitenkin, ettei häpeä ole kenellekään eduksi.

Nyt piispa Mäkinen on vetänyt selvää linjaa muun muassa homoparisuhteiden siunaamisen puolesta. Piispana hän on myös jämäkästi puuttunut naispappien työsyrjintään. Kun muut arkkipiispaehdokkaat varovat ärsyttämästä fundamentalistisia herätysliikkeitä, Mäkinen uskaltaa sanoa, että Raamattu on ihmisten omana aikanaan kirjoittama kirja ja kirkollisen elämän ydin on Jeesus Kristus. Vain tämä on ajasta aikaan kestävä uskon perusta, josta hyvyys ja rakkaus versoaa. Sen on kirkossammekin kirkastuttava.

Nyt valittava arkkipiispa on virassa luultavimmin koko 2010-luvun, joten on ajateltava myös, millaista johtajaa kirkko tarvitsee kymmenen vuoden kuluttua. Yhteiskunta muuttuu nopeasti ja kirkko on osa tätä muutosta. Ainoastaan Mäkisellä on näky, joka kantaa 2000-luvulla ja voi nostaa kirkon muutoksentekijäksi. Tällä hetkellähän kirkko on vastentahtoinen pässi, joka vikuroi ajan kulkua vastaan. Ei kirkon pidä lammasmaisesti seuratakaan kaikkia muoti-ilmiöitä, mutta ihmisten suurissa elämänkysymyksissä sen on oltava läsnä tässä ja nyt ja kyettävä ohjaamaan eteenpäin, ei taaksepäin. Mäkinen on osoittanut näkevänsä ajan merkit. Uskon, että hän pystyy luotsaamaan kirkkoa rohkeasti mutta turvallisesti ajan virrassa.

On Mäkiselläkin toki heikkouksia. Hän saisi esiintyä innokkaammin - tässä ehdokas numero 5, professori Miikka Ruokanen on näyttänyt erinomaista esimerkkiä. Arkkipiispalla on tärkeä rooli myös kirkkojen kansainvälisissä suhteissa, ja niihin Ruokasella olisi loistavat eväät. Sen sijaan esimerkiksi Mikkelin piispa Seppo Häkkinen vaikuttaisi jo kielitaidottomuutensa perusteella aika haasteelliselta valinnalta arkkipiispaksi, vaikka onkin Suomessa palvellut kirkkoa hyvin.

Todennäköisesti parin vuoden sisällä päästään valitsemaan uutta piispaa myös tänne Kuopion hiippakuntaan. Silloin viimeistään pitää saada piristävää naisnäkökulmaa piispojen ukkojoukkoon... ;)

Kristus on maailman toivo – kristityt ympäristötyössä

2009-10-24T13:17:00.002+02:00

Kappale Euroopan kirkkojen konferenssin 50-vuotisjuhlakirjaan, joka ilmestyy Suomen Lähetysseuran julkaisemana keväällä 2010
Kuvassa Genevejärvi ja Alpit sen takana junan ikkunasta nähtynä

Mummostani tuli vastikään isomummo. Vastasyntyneen veljentyttäreni kuvan äärellä päivittelimme, että jos lapsi elää yhtä vanhaksi kuin isomummonsa, hän elää 2100-luvulle saakka. Tässä aikaskaalassa EKK:n 50 vuotta on lyhyt aika, alkua vasta.

Myös ympäristöasioissa 50 vuotta on lyhyt aika. 50 vuodessa yhteiskuntamme on luovuttava fossiilisista polttoaineista käytännössä kokonaan, mikä vaatii esimerkiksi energiankulutuksen kääntämistä laskuun aivan lähivuosina. Lisäksi olisi löydettävä uudet kodit ehkä parille miljardille ympäristöevakolle. Näissä haasteissa meillä kristityillä on oma erityinen tehtävämme.

Ekumeeninen ympäristöliikehdintä alkoi jo vuonna 1983 Kirkkojen maailmanneuvostossa, jossa maailmanlaajuisiin ympäristöuhkiin vastattiin ”Justice, Peace and Integrity of Creation”-ohjelmalla (oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys, ORLE), joka on konkretisoitunut jäsenkirkoissa eri tavoin. Ymmärrettiin, että luomakunnan varjelu on kirkkokuntia yhdistävä tehtävä ja että kirkot kaikkialla maailmassa puhuvat ahneutta vastaan sellaisen elämäntavan puolesta, joka myös ympäristön kannalta olisi kestävä. Kirkot siis korostivat ympäristöongelmien yhteyttä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelmiin jo ennen kuin kestävän kehityksen käsite nousi YK:n kautta yleiseen tietoisuuteen.

Eurooppa on ympäristöasioissa tällä hetkellä suunnannäyttäjä – maailman suurvalloista EU on vähiten ajastaan jäljessä. Ympäristölainsäädäntö EU-maissa on varsin vahva, ja energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energialähteisiin panostetaan voimakkaasti. Silti eurooppalainen elämäntapa on edelleen ympäristön kannalta tuhoisa, eikä selviä muutoksen merkkejä ihmisten arkikäyttäytymisessä näy.

Euroopan kirkkojen konferenssi on ristiriitaisessa roolissa toivoen olevansa osa ratkaisua mutta ollen samalla osa ongelmaa. EKK:ssa ympäristöteemat ovat mukana Kirkko ja yhteiskunta -komission työssä. Komissio välittää kirkkojen viestin EU:n hallintokoneistoon ja edistää ympäristöasioiden huomioimista Euroopan kirkoissa. Läheisessä yhteistyössä komission kanssa toimii ECEN-verkosto, joka kokoaa ympäristöasioista kiinnostuneita työntekijöitä ja seurakuntalaisia eri kirkoista, työskentelee kaikille avoimissa teemaryhmissä ja julkaisee oppaita auttaakseen kirkkoja sisällyttämään ympäristöteemat luontevalla tavalla hengelliseen elämäänsä ja käytännön arkeen. Verkoston kautta esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko saa hyviä vinkkejä oman ympäristödiplominsa kehittämiseen. ECEN tekee yhteistyötä myös Euroopan Katolisen kirkon piispojen konferenssin (CCEE) kanssa.

Lyonin yleiskokouksessa ECEN järjesti tilaisuuden, johon kerääntyi parikymmentä delegaattia ja toimittajaa. Tilaisuudessa pohdittiin, missä juuri nyt ollaan menossa, mitä ympäristöpolitiikassa tapahtuu ja millainen reaktio kristityiltä on sopiva. Keskustelun antia tiivistääkseni fakta on, että elämme yli rajojemme, mutta meidän tulee vaalia myönteistä toivon ja ilon asennetta parannuksemme ja toimintamme motiivina.

Konferenssipaikalla ECEN:llä oli myös oma esittelypisteensä, jossa oli mahdollista tutustua julkaisuihin, liittyä verkoston jäseneksi ja laskea oman kokousmatkansa aiheuttamat hiilidioksidipäästöt ja tarkan rahasumman, jolla aiheuttamansa vauriot voi hyvittää. ECEN keräsi ja kanavoi nämä kompensaatiomaksut yhteiskristilliselle A Rocha -ympäristöjärjestölle, joka käytti rahat ostamansa kurssikeskuksen remontointiin. Yleiskokouksen päättyessä noin 30 osallistujaa oli maksanut maksun.

Valitettavan moni saapui Ranskaan lentokoneella, vaikka Lyoniin on toimivat junayhteydet kaikkialta Euroopasta. Jopa Suomesta, vaikkakin junanvaihdoista ja eksymisistä selviytyminen vaatii hiukan kärsivällisyyttä. Iloa on siitäkin, jos osaa varustautua kahden viikon reissuun yhteen reppuun mahtuvalla mammonalla. Suomen delegaatiosta myös Irma Ertman matkusti junalla, muu delegaatio teki kohtuullisen kompromissin matkustaessaan lentokoneella Pariisiin ja sieltä nopealla junalla Lyoniin. Tulevaisuuden kokouksiin olisi kuitenkin syytä valita enemmän delegaatteja, joiden ei ole pakko lentää Eurooppaan.

Ekologista selkäreppuani en olisi saanut junan ovesta sisään; yleiskokouksen toteutus ei ollut ympäristöystävällinen. Kokouspaikka oli hulppea kolossi, oikea 2000-luvun lasipintainen Versailles'n palatsi, jonka ilmastointilaitteet ja rullaportaat humisivat kuorossa oodia Ranskan 59 ydinvoimalalle. Kristillinen askeettisuus oli hävitetty jäljettömiin, ellei lasketa 300 metrin kävelyä hotellin ovelta kongressikeskuksen ovelle ja delegaattien istuttamista päättymättömän teatteriesityksen yleisöksi sunnuntai-iltana. Ylelliseen tottuneita eurooppalaisia totutettiin vielä ylellisempään, kun ranskalainen keittiö tuhlasi lihaista vieraanvaraisuuttaan. Kasvissyöjiksi tunnustautuneet eristettiin omiin pöytiinsä kuin rangaistussiirtoloihin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että suuret ekumeeniset kokoukset ovat hintansa arvoisia, koska en halua sulkeutuneen kansallismielisyyden palaavan kirkkoihin. Kansainvälinen luottamus on myös ympäristöongelmien ratkaisemisen edellytys. Mutta jos kokousten tasosta ei voida tinkiä, ei kirkoilla enää kohta ole varaa lähettää näin suurta määrää osallistujia paikalle. Silloin kokoukset jäävät sisäpiirin foorumiksi, eikä varsinkaan kaltaisillani nuorilla miespuolisilla maallikoilla ole mitään mahdollisuutta päästä mukaan.

Kokouksen puheissa ympäristö oli sentään hyvin esillä. Yleiskokous antoi muiden julkilausumien joukossa kannanoton ”Called to a Better Stewardship of Creation”, jossa peräänkuulutetaan ihmiskunnalta uskollisuutta tehtävälleen luomakunnan taloudenhoitajana. Erityisesti kannanotossa vedotaan Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa osallisina oleviin päättäjiin, tiedemiehiin ja muihin toimijoihin sen puolesta, että välttämättömiä päätöksiä ei lykätä: ilmastonmuutoksen syitä on vähennettävä täsmällisesti aikataulutetuin ja sitovin toimin. Rikkaiden maiden kirkkojen edustajat myös osoittivat avoimesti tukensa köyhempien ja haavoittuvampien valtioiden asukkaille ja vaativat suurempaa taloudellista tukea kehitysmaille.

Kokous uskoi, että vuoden 2009 ilmastokokouksissa palataan Jumalan lahjojen parempaan vaalimiseen. Samalla kirkot velvoittivat itsensä lisäämään tarmoaan edistää muuttuneita elämäntapoja ja ”tarpeeksitaloutta” (economy of enough), joka tarkoittaisi nykyistä kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa kehitystä. Kirkot lupasivat yhteisessä kannanotossaan myös vahvistaa kirkkojen ja uskontojen välistä yhteistyötä huolenpidossa luomakunnasta. Tämä lupaus saakoon toteutua EKK:n työssä ja Suomen ekumeenisessa elämässä jatkossakin. Syyskuussa 2009 Kainuussa järjestetty ekumeeninen ilmastoseminaari, jossa Suomen ekumeeninen neuvosto luovutti ilmastoteesinsä ympäristöministeri Paula Lehtomäelle, on hieno esimerkki siitä, miten eri kirkkojen edustajat voivat kokoontua yhteen oppimaan ympäristökysymyksistä ja vaikuttamaan lähiympäristöönsä, valtakunnanpolitiikkaan ja koko maailmaan.

Läntisessä perinteessä ympäristöasioihinkin on tapana suhtautua järkevästi ja analyyttisesti irrottaen ne yhteyksistään. Siksi itäistä perinnettä edustavia ystäviä on aina virvoittavaa kuunnella. Lyonin yleiskokouksen ehdoton huipentuma oli Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan, vihreäksi patriarkaksi luonnehditun Bartolomeuksen väkevä puhe EKK:n 50-vuotisjuhlassa. Muun ohella Bartolomeus totesi, että olemme epäonnistuneet luomaan tilaa luonnon kunnioitukselle. Vaikeuksista huolimatta ”on jokaisen kristityn ja jokaisen kirkon tehtävä yhdessä viestittää ylösnousemuksen ja toivon, rauhan ja sovinnon sanomaa, sillä Kristus on maailman toivo”.

Uskon, että kokousväki yhtyi patriarkka Bartolomeuksen näkyyn, että Euroopan kirkot toimivat rakkaudessa ja yhteydessä kaikkien ja kaiken hyväksi ja Jumalan kunniaksi tulevatkin 50 vuotta. Puuhaa sille ajalle kyllä on.

Juhlan aihetta

2009-07-19T16:47:00.003+03:00

Euroopan kirkkojen konferenssin 13. yleiskokous Ranskan Lyonissa lähenee loppuaan. Tärkeimmät päätökset ovat huomisen asialistalla. Nyt sunnuntaina juhlitaan, sillä järjestö täyttää tänä vuonna 50 vuotta.

Policy reference -komitean työ päättyi juuri erittäin iloisissa ja tyytyväisissä tunnelmissa, mikä on pieni ihme, koska aloitimme torstaina tilanteessa, jossa yleiskokouksessa vallitsi selvä keskinäisen epäluottamuksen ilmapiiri. Siitä kuitenkin päästiin sekä yleiskokouksessa että komiteoissa yli. Kokous on ollut siunattu. Ekumeeninen yhteistyö kannattaa.

Aamulla olin pienessä paikallisessa vapaakirkossa jumalanpalveluksessa. En juuri mitään ymmärtänyt, mutta hengellisesti koin olevani Jumalan hoidossa ja kristittyjen yhteydessä. Euroopan kirkkojen konferenssin jäseninä on varsin vähän vapaiden suuntien kirkkoja, vaikka esimerkiksi Suomen ekumeeniseen neuvostoon kuuluu mm. helluntaikirkkojen edustus. Yleiskokouksessa on käytetty pari puheenvuoroa siitä, miten ekumeeninen toimintamme tahtoo etääntyä ytimestään, uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan ja evankeliumista, joka on meille yhteinen ilon ja rakkauden lähde. Välillä kaikessa hallinnollisessa väännössä ei tunnu olevan häivääkään tästä rakkaudesta. Vapaat suunnat voisivat varmasti antaa ekumenialle paljon enemmän tuoreita mutta juurevia aidon kristillisyyden aineksia, jos heidän äänensä pääsisi kuulumaan. Tällä hetkellä suuret, vanhat jäsenkirkot (mukaan lukien Pohjoismaiden luterilaiset kirkot) jyräävät, vaikka pienten kirkkojen moninaisuudelle haluavat kaikki luoda tilaa.

Tilanne on sama nuorten kohdalla. Nuoren täytyy olla erityisen karismaattinen ollakseen vakavasti otettava. Komiteoissa tämä näkyy ja erityisesti henkilövalinnoissa. Toisin kuin ehkä luulisi, nuoria ovat esittäneet lähinnä ortodoksiset kirkot ja pienet kirkot. Saksan ja Pohjoismaiden kirkot eivät ole tässä kokouksessa olleet valmiit nostamaan nuoria edustajikseen. Vain Norjan kirkolla on ollut tulevaan keskuskomiteaan ehdolla nuori, nimittäin toisella sijalla jos kirkko saa kaksi edustajaa. Todella hävettävää. Kirkoissamme ei ymmärretä nuorten kykyjen ja asiantuntemuksen arvoa vielä, vaan tärkeisiin tehtäviin ylivoimasesti pätevimpinä pidetään kokeneita miespastoreita. Toivon, että minä ja muut kirkolliset aktiivinuoret pystymme muuttamaan nämä aikansa eläneet asenteet pian.

Mutta palatakseni vielä tämän kokouksen myönteiseen antiin, olen tavannut melkoisen määrän valloittavia, sydämellisiä ystäviä eri puolilta Eurooppaa ja todella saanut uudenlaisen näkökulmaan elämään kristittynä maailmassa. Paitsi että olen jättänyt palan itsestäni tähän liikkeeseen, olen myös "integroinut" itseeni kimpaleen tätä yhteyttä moninaisuudessa. Sen kanssa jatkan osallistumista kirkolliseen elämään Suomessa.

Toivon ilta

2009-07-16T22:58:00.005+03:00

Päivä on ollut erittäin hektinen. Pääsin komiteaan, johon minua nuorten toimesta esitettiin ja komitea kokoontui päivän aikana kaksikin kertaa. Toisena yleiskokouspäivänä tuntuu jo, että aika loppuu kesken, vaikka neljä päivää on vielä edessä...

Illan viimeinen yleiskokoussessio päättyi juuri. Käsittelimme kokouksen julkilausumia. Ajankohtaisista teemoista näyttää varsin selvästi nousevan kolme: maahanmuutto, ilmastonmuutos ja talouskriisi.

Ilmastonmuutos ja talouden vääristymät ovat olleet kirkkojen asialistalla jo vuosia, kuten maahanmuuttokin. Maahanmuutto kuitenkin on Euroopan Kirkkojen Konferenssille nyt erityisen ajankohtainen, koska Euroopan kirkkojen maahanmuuttoasiain yhteistyöjärjestö CCME liittyy tässä kokouksessa virallisesti osaksi CEC:tä. Kirkkojen yhteisestä kristillisestä uskosta nousee käsitys jokaisesta ihmisestä yhdenvertaisena Jumalan kuvana, minkä vuoksi kirkot puolustavat maahanmuuttajien ihmisoikeuksia ja vastustavat muurien pystyttämistä Euroopan ympärille. Maahanmuuttajat ovat toki haaste kirkoille siinä missä yhteiskunnillekin, ja työtä on tehtävä, jotta myös uudet eurooppalaiset kokevat olevansa tervetulleet yhteiskuntaan, kirkkoihin ja ekumeeniseen yhteistyöhön. Jotakin työstä näkyy, sillä tässä yleiskokouksessa on enemmän maahanmuuttajadelegaatteja kuin aikaisemmin.

Näitä kolmea teemaa yhdistää halu asettua heikompiosaisen rinnalle heitä puolustamaan. Käytin äskeisessä sessiossa myös lyhyen puheenvuoron, jossa kiitin viestejä valmistelleita komiteoita hyvästä työstä ja muistutin, että me koolla olevat olemme hyväosaisia eurooppalaisia, mutta mielessämme ovat maailman köyhät. Toivottavasti se muutti maailmaa. :)

Toivon aamu

2009-07-16T09:08:00.002+03:00

Euroopan kirkkojen konferenssin 13. yleiskokouksen toinen päivä on alkamassa. Tulin lehdistön huoneeseen bloggaamaan ennen aamurukousta. Eilen minua haastateltiin Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmaan ja lupasin kirjoittaa ajankohtaisia tunnelmia kiinnostuneille lukijoille myös kokouksen aikana, vaikka minulla ei omaa kannettavaa ole. Katsotaan tuleeko kukaan pressikorttia tarkastamaan. :)

Nuoret saivat maistaa "realiteetteja" eilen, kun yleiskokous vanhempien delegaattien äänin totesi, että yksi nuori yhdestätoista on riittävä edustus nimityskomiteassa, joka valmistelee muiden komiteoiden henkilövalinnat. Tähän asti ainakin me nuoret olemme olleet siinä uskossa, että 20 % suositus nuorison osallistumisesta on laajasti hyväksytty. Koska nuoria kuitenkin on kirkkojen valitsemista delegaateista vain 11 %, kokous katsoi, että sama edustus riittää komiteoissakin. Emme ole samaa mieltä ja aiomme näyttää, että meitä kannattaa ottaa suosituksen mukainen määrä. Olemme valmistautuneet huolella ja meillä olisi paljon annettavaa, jos ääntämme haluttaisiin kuulla. Toivon, että sellainen (muuallakin yleinen) asenne häviää, että nuoria tarvitaan, mutta vain kuuntelemaan ja kehittymään "täysiarvoisiksi" edustajiksi.

Tämä päivä on erityisesti varattu yleiskokouksen "One Hope in Christ"-teeman pohtimiseen. Toki myös päätöksiä tehdään, muun muassa kokouksen komiteat nimitetään. Itse olen alustavasti ehdolla tärkeään policy reference -komiteaan, joka muokkaa kokousasiakirjoja, esimerkiksi seuraavan kuusivuotiskauden painopisteitä, kunnes ne saadaan hyväksyttyä yleiskokouksessa. Olkaa hengessä ja rukouksessa mukana!

Junalla Eurooppaan

2009-05-05T18:56:00.005+03:00

Asun mielelläni Euroopan periferiassa enkä kaipaa etelän lämpöön, pikemminkin Lappiin: Muotkatunturit kutsuvat juhannusviikolla.<3 Mutta niin kutsuu Eurooppakin, ja Kirkkohallitus, sillä minut on nimetty yhdeksi Suomen ev.lut. kirkon virallisista delegaateista Euroopan Kirkkojen Konferenssin yleiskokoukseen Lyoniin ensi heinäkuussa. Matka Ranskaan on siis tiedossa, eikä sekään riitä, vaan samassa paikassa on nuorten delegaattien valmisteleva kokous touko-kesäkuun vaihteessa. Jo tammikuussa oli Oslossa Pohjoismaiden ja Baltian alueen kirkkojen valmisteleva kokous, ja Suomen delegaatiokin on jo pari kertaa kokoustanut Helsingissä. Reissuja siis riittää tälle vuodelle, ja mikäs siinä, kun saa tavata samanhenkisiä ihmisiä erilaisista taustoista. Toimiva kansainvälinen yhteistyö on ratkaisevan tärkeä asia tämän päivän maailmassa, ja sitä meidän kaikkien on syytä vaalia.

Vaan on siinä omat kommervenkkinsäkin. Eräistä niistä on erään nimeltä mainitsemattoman isoveljen kanssa keskusteltu viime aikoina, mutta nyt haluan nostaa esiin aivan toisen dilemman. Miten olla ympäristöystävällinen kosmopoliitti?

Luottamustehtävillä on tapana kasaantua samojen ihmisten kalentereihin, ja niinpä ympäristötietoisetkin kansalaiset ovat pakotettuja lentämään lentokoneella ehtiäkseen joka paikkaan. Mielestäni lentämisen ei pitäisi kuitenkaan olla kansainvälisen liikenteen normi. Muita vaihtoehtoja olisi voitava ainakin ajatella. Siihen se monesti jääkin, ellei ole ylimääräistä aikaa ja sisua. Niitä minulla on nähtävästi viime aikoina ollut: olen päiväkausia selannut Euroopan juna- ja bussiaikatauluja ja tullut siihen tulokseen, että kyllä, Joensuusta pääsee helposti Lyoniin käyttämättä lentokonetta tai edes laivaa. Matka tosin kestää kolme päivää suuntaansa, mutta mitä sillä on väliä, moni maksaa siitä että pääsee reilaamaan pitkin Eurooppaa. :)

Haaparannan kautta tulee ehkä vähän (ei ratkaisevasti) kalliimmaksi matkustaa Ranskaan kuin Helsinki-Vantaan, mutta se kyllä johtuu lentoyhtiöiden törkeistä veroeduista ja muista tukiaisista. Jos matkan hinta vastaisi matkan ilmastovaikutusta, olisi junalla kruisailu Ilmastolaskurin mukaan (mutkitellenkin) kustannuksiltaan alle kolmasosa suoran lennon hinnasta.

Puheet yli 50 % päästövähennyksistä EU:ssa eivät ole mitenkään utooppisia, kun junamatkustaminen on aito vaihtoehto. Ongelma tässäkin asiassa lienee kulttuuri, joka vaatii äärimmäistä nopeutta. Lentokoneella matkustaminen on myös statussymboli (ainakin eräät täkäläiset demarinuoret ovat kärmeissään, kun eivät saa matkustaa lentämällä Helsinkiin, heille se on ilmeinen henkilökohtainen loukkaus). Hyvin vaikeaa sellaisesta on vapaaehtoisesti luopua. Siksi meidän tulevaisuuteen katsovien nuorten on jo itsemme parhaaksi parempi välttää arkipäiväistämästä sellaista mielettömyyttä kuin mantereensisäinen lentoliikenne.

Saako Itä-Suomessa olla kurdi?

2009-03-23T19:28:00.002+02:00

Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas nosti toissa viikolla julkiseen keskusteluun Joensuun ja Kuopion ylioppilaskuntien johtajien kielteiset asenteet somalivähemmistöä kohtaan. Median yksi tehtävä on valvoa poliitikkojen (tunnetusti häilyvää) moraalia, ja Uljas on komeasti ottamassa paikkansa yhtenä Itä-Suomen kärkimedioista. Toivottavasti lehden kriittinen linja pysyy jatkossakin.

Kansainvälisyys on Itä-Suomen yliopiston perustavia periaatteita, ja ylioppilaskunta on väistämättä yhtä kansainvälinen kuin yliopiston tutkinto-opiskelijoiden joukko. ISYY:n johtoon ei siksi sovi henkilö, joka on valmis lähettämään pakolaisia takaisin yhteen maailman vaarallisimmista maista. Näkyvimpien edustajiemme on päinvastoin toivotettava kaikki tervetulleiksi tänne opiskelemaan ja rakentamaan parempaa maailmaa tänne, jos heidän kotimaassaan toimintamahdollisuuksia ei ole. Itä-Suomessa saa olla somali ja kurdi ja vaikka turkulainen, ja jos jollakin on ongelma sen kanssa, kannattaa käydä katsomassa, mistä nämä ihmiset ovat tulleet, niin ymmärtää vähän paremmin, miksi he ovat täällä.

Itse asun Joensuussa Rantakylän lähiössä, joka on varsin monikulttuurinen ja jossa valitettavasti on tänäkin vuonna tapahtunut rasistisia rikoksia. Jokaisen sivistyneen ihmisen velvollisuus on mielestäni selvästi sanoutua irti muukalaisvihamielisyydestä ja ottaa rohkeasti kantaa ilmiöön, joka maailmanlaajuisesti uhkaa rauhaa ja kestävää kehitystä. Kulttuurimme ei selviä ilmastonmuutoksesta eikä edes nykyisestä lamasta ilman ihmisten lähentymistä toisiinsa. Se vaatii luottamuksen rakentamista kansojen välille.

Itä-Suomen ylioppilaskunnassa on huolehdittava kv-toiminnan resursseista ja näkyvyydestä. Eri maista tulleet tutkinto- ja vaihto-opiskelijat ovat arkipäivää kaikilla Itä-Suomen yliopiston kampuksilla. Nyt meidät pitää saada vielä aidosti tutustumaan toisiimme ja välittämään toisistamme.

Eettisyyttä Itä-Suomen yliopiston hallitukseen

2009-03-15T08:14:00.005+02:00

Kiivasta keskustelua aiheuttanut hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi on parhaillaan eduskuntakäsittelyssä. Mikäli laki hyväksytään sellaisenaan, heikentyy akateeminen vapaus. Yliopistojen hallituksissa tulee olemaan puolet ulkopuolisia, joten heidän äänensä tulee kuulumaan enemmän kuin henkilökunnan tai opiskelijoiden.

Lakiuudistuksen tavoitteet voi lukea opetusministeriön sivuilta (http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/index.html). Yliopistojen taloudellisen autonomian lisäämisen varjolla poliittista autonomiaa halutaan vähentää. Tavoitteissa henkii vahvasti ajatus yliopistoista elinkeinoelämän osaamis- ja innovaatiotarpeiden tyydyttäjinä. Mikäli tähän suostutaan, raha vie ja sivistys vikisee.

Uusi yliopistolaki ei kuitenkaan välttämättä ole sivistysyliopiston loppu. Ulkopuolisilla hallituksen jäsenillä voi olla myös paljon annettavaa yliopistolle, jos he eivät ole liiaksi kapeakatseisen bisneslogiikan sokeuttamia vaan katsovat yhteiskuntaa ja maailmaa laajasti, sivistyneesti ja pitkälle tulevaisuuteen. Tällaisia henkilöitä Itä-Suomen yliopiston hallitukseen tulee valita.

Kirkkojen syvän eettinen näkökulma voisi vahvistaa Itä-Suomen yliopistoa merkittävästi. Eettisyys on yksi Itä-Suomen yliopiston strategiaankin kirjatuista uuden yliopiston arvoista, joille kaiken toiminnan pitää pohjautua. Niinpä esimerkiksi Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen on hyvä ehdokas yliopiston hallitukseen. Hän toisi sinne monipuolista kokemusta ja asiantuntemusta kulttuurien kohtaamisesta ja kansainvälisyydestä. Maailmanlaajuisen ekumeenisen liikkeen lukuisat yhteiskunnalliset kannanotot osoittavat, että siellä ollaan erittäin hyvin perillä tämän vuosisadan suurimmista yhteiskunnallisista haasteista, joihin myös yliopistojen on pystyttävä tutkimus- ja opetustoiminnassaan vastaamaan.

Lisätietoa Suomen ekumeenisen neuvoston sivuilta.

Kiitos urheille äänestäjille!

2008-10-26T23:19:00.006+02:00

Kuntavaalien ääntenlaskennan tulos on, että Joensuusta kertyi minulle 35 ääntä. Olen hyvin tyytyväinen, ja poliittinen urani jatkuu nousujohteisena tästedeskin. ;) Kiitos jokaiselle minua kannustaneelle ja äänestäneelle! Vaalityötä oli mukava tehdä, kun jokainen vastaantulija ei haukkunut politiikkaa pystyyn. Ehkäpä sain jonkun kohtaamistani ihmisistä uskomaan jälleen demokratiaan - se olisi minulle paras palkinto.

Ääni maailmalle

2008-10-10T19:04:00.005+02:00

Sain tänään tärkeää postia: ohjeet kirjeenvaihdon aloittamiseksi kummilapsen kanssa. Hän on intialaisen pienviljelijän 7-vuotias poika Toman ja luultavasti odottaa jo kärsimättömänä tietoa siitä, kuka hänen sponsorinsa on (toisin kuin eräätkin suomalaiset poliitikot...).

Kaikkihan lähti siitä, että hallitus päätti viime vuonna korottaa opintorahaa 30 %:lla ylioppilasliikkeen pitkällisen painostuksen jälkeen. Sen sijaan kehitysyhteistyöhön ei mullistavia määrärahakorotuksia kuulu vieläkään, vaikka kiistämättä kehitysyhteistyöjärjestöillä on maailmalla miljoona parempaa käyttökohdetta kuin suomalaisella korkeakouluopiskelijalla Suomessa. Siispä päätin toimia omavaltaisesti ja uudelleensijoittaa opintorahan 40 euron korotuksen jonnekin kehitysmaahan. Ja ihan Vanhasen kiusaksi aion opiskella täydet 70 opintotukikuukautta. :)

Valitsin WorldVisionin kummilapsihankkeen Intiassa. Intia ei kuulu maailman köyhimpiin valtioihin, mutta köyhyyttä siellä on valtavasti. Lisäksi ilmastonmuutos, joka sulattaa Himalajan jäätiköitä kovaa vauhtia, tulee aiheuttamaan melkoisia ongelmia Intiassa, ellei siihen varauduta asianmukaisesti. Miljardille ihmiselle ei taata puhdasta juomavettä ilman ulkopuolista apua.

Avusta huolimatta saatamme joutua tulevina vuosikymmeninä vastaanottamaan ennennäkemättömiä pakolaisvirtoja. Suomessa oikein mikään kunta ei haluaisi lisää asukkaita ulkomailta - esimerkki arkipäivän rasismia. Joensuun Vihreät ovat vaaliohjelmassaan vaatineet, että Joensuun pitäisi ottaa vastaan 50 pakolaista vuosittain. Määrä tuntuu aika isolta kaupungin sosiaalitoimen resurssit tuntien, mutta vuosien mittaan siihen voidaan mielestäni päästä. Pakolaiset eivät ole taakka vaan mahdollisuus: Joensuussa jos jossakin pitäisi ymmärtää, millaisen vahvuuden kulttuurien kohtaaminen kaupungille luo.

Keskustapuolue käskee ihmisiä äänestää kotiaan. Jakelin tänään vaalilehtiä kotikulmillani ja postiluukkujen ääressä mietin kodin merkitystä ihmiselle. Koti on rauhan paikka, jonka jotkut ovat rauhoittaneet mainossaasteeltakin, mutta toisaalta monessa ovessa lukee "tervetuloa". En niele keskustalaista käsitystä, että suomalainen haluaa asumaan mahdollisimman kauas lähimmäisistään. Enkä sitäkään, että äänestäjä haluaisi äänestää vain kotinsa puolesta. Kyllä kuntavaaleissa äänestetään myös äänestämättä jättävien puolesta, sekä ennen kaikkea tulevien sukupolvien puolesta. Toivottavasti myös Toman-pojan puolesta joku täällä Suomessa äänestää.

Kuntavaaleissa ei siis kannata jäädä kotiin. Kannattaa äänestää sydämellä ja syleillä maailmaa, sillä tavalla meillä on hyvä olla yhdessä.

p.s. Onnea Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnosta! Idealismi voi kantaa pitkälle.

2008-09-25T21:23:00.002+02:00

Iloinen vaalityö päättyi tiistaina, kun Kauhajoelta kantautui kauheita uutisia. Nyt on kolmatta päivää mietitty, mikä on mennyt vikaan, kun vuoden sisään tapahtuu kaksi tällaista kouluammuskelua. Miten jotkut voivat vihata noin paljon? Miten yhteiskunta kaikesta hyvyydestään huolimatta ei onnistu pitämään huolta näistä yksinäisistä nuorista miehistä? Kysymykset käyvät säälimättömästi kohti meitä jokaista yhteiskunnan jäsentä.

Järkytyksen vähitellen laantuessa voidaan jo ajatella asiaa analyyttisemmin. Missään nimessä nyt ei pidä ajatella "järkevästi" kuten valtiovarainministeri ehdotti - järkevän ajattelun mukaan kymmenen menetettyä ihmishenkeä vuodessa tulee halvemmaksi kuin taata kaikille riittävät hyvinvointipalvelut. Pitää ajatella myös sydämellä. Jokainen Kauhajoen uhri oli liikaa, myös Matti. Ja samaa mitä Kauhajoella tapahtui, tapahtuu lievemmässä muodossa kaiken aikaa. Kyse on rakkaudettomuudesta. Jos Matti olisi vähänkin kiinteämmin tuntenut itsensä rakastetuksi lähipiirissään, hän tuskin olisi kylmän rauhallisesti ampunut koulukavereitaan.

Lähimmäisenrakkaus on mielestäni hyvä sana, uskoipa Jumalaan tai ei. Se on rakkautta, joka käsittää kaikki ihmiset. Eivät vain samaan perheeseen kuuluvat, samaa kieltä puhuvat tai samaa ideologiaa kannattavat. Lähimmäisenrakkaus on pieniä arkipäivän tekoja, lempeitä katseita, juttelua. Ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Kukaan ihminen ei ole niin vastenmielinen, ettei häntä voisi oppia rakastamaan. Mutta se on vaikeaa kuin derivointi. Viha on helpompaa, viha tulee vihan luokse niinkuin raha tulee rahan luokse. Siksi, niinkuin tuloeroja on tasattava, on rakkauseroja tasattava myös. Raivokohtauksen saanut pikkulapsi pitää kuulemma sulkea syliin niin pitkäksi aikaa, että hän rauhoittuu. Sama meidän täytyy tehdä niille nuorille miehille, jotka ovat ajautumassa vihansa kanssa syvemmälle ja syvemmälle armottomaan pimeyteen.

Opettaja opettaja

2008-09-19T17:28:00.003+02:00

Olen nyt kolme viikkoa uiskennellut "opettajuuden lastenaltaassa" Joensuun Normaalikoululla. Hämäävästä nimestä huolimatta se ei ole millään tavalla normaali koulu. Siellä on omituisen sympaattisia oppilaita, kummallisen pienet ryhmät ja harvinaisen ennakkoluulottomat opettajat. Ja sitten me opetusharjoittelijat jotka aina kyylätään jonkun seinän vierellä. Välillä päästään höpisemään omiamme luokan eteen, niin että sekä oppilailla että opettajilla alkaa päästä vippaamaan. Mutta joskus saamme olla tuottamassa uusia oivalluksia. Se on ihan parasta. =)

Normaalikoulut ("Norssit") ovat valtion ylläpitämiä harjoittelukouluja yliopistojen yhteydessä eri puolilla Suomea. Kunnat takaavat niille tietyn määrän oppilaita ja vastaavat kouluterveydenhuollosta. Mutta opetuskustannuksiin kuntien ei tarvitse osallistua. Erityisesti kunnat eivät voi leikata normaalikouluilta rahaa. Sen takia niillä menee suhteellisen hyvin (ellei valtion tuottavuusohjelma kohta pakota yliopistot lisäämään ryhmäkokoja norsseissakin - mikä ei kyllä tuottaisi ainakaan viisaampia kansalaisia).

Kunnallisista, "tavallisista" kouluista minulla on viimeisin kokemus vuodelta 2001, mutta odotan innolla ensimmäistä työpaikkaani. Koulumaailma on muuttunut tällä vuosikymmenellä hirveän paljon. Myös oppilaat ovat paljon aktiivisempia kuin minun nuoruudessani. :P Haluan opettajaksi nimenomaan peruskouluun enkä lukioon. Peruskoulu on sosialidemokraattisen unelman lopputulos ja toimii tämänkin päivän yhteiskunnassa Suomen kilpailukyvyn takaajana. Peruskoulussa oppii tekemään työtä ja arvostamaan itseään tärkeänä yhteiskunnan jäsenenä.

Ala-asteen kävin laman aikana ja se oli kieltämättä aika lamaannuttavaa. Nyt maailman talouskehitys näyttää vähän ikävältä, toivottavasti vain ei mitään maailmanlamaa kuitenkaan tulisi. Kunnan päättäjillä ovat neuvot vähissä, jos verotulot lähtevät laskuun. Mistään ei oikein pysty nyt leikkaamaan, ei terveydenhuollosta jossa hoitoon pitää jonottaa usein kuukausia, ei vanhainkodeista joissa ei vuosikausiin pääse ulkoilemaan eikä hallinnostakaan jossa työntekijät uupuvat kiireisiinsä. Mutta leikkaukset sivistystoimesta ovat petollisimpia, koska ne heijastuvat pitkälle tulevaisuuteen.

Itse en ole koskaan tavannut koulupsykologia tai -kuraattoria. Enkä minäkään ihan ongelmaton oppilas koskaan kouluaikanani ollut, vaikka koulumenestys oli ihan kiitettävä. Vasta yliopistossa sain YTHS:n kautta mielenterveysasiani kuntoon. Olen aivan varma, että minunkin opettamillani norssilaisia on jos jonkinlaista mielenhäiriötä, jotka ammattilainen voisi havaita ja hoitaa ajoissa kuntoon. Jos ne jäävät hoitamattomina vuosikymmeniksi kytemään, seurauksena voi olla varhainen työkyvyttömyyseläke, kallis lasku veronmaksajille ja tarpeetonta henkistä kärsimystä sairastuneelle ja hänen läheisilleen.

Joensuun kaupungin oppilashuollot resursseja on tulevalla valtuustokaudella lisättävä selvästi. Koulupsykologeja on oltava vähintään kuusi ja koulukuraattoreja neljä. Jokaisella on oltava aikaa käydä omissa kouluissaan viikoittain ainakin pitämässä päivänavauksia, mielellään myös oppitunteja. Oppilashuollon ihmisten ja oppilaitten välille on saatava aikaan luottamus, jonka turvin mahdollisia pulmia voidaan kaikessa rauhassa ratkoa ennen kuin sivulliset huomaavat jonkin olevan vialla. Koulupsykologille juttelemisen pitäisi olla normaalia, siis ihan jokaisessa koulussa.

Kesän tilinpäätös

2008-08-31T19:03:00.004+02:00

Budjettikeskustelu käy kuumana. Joensuun sosiaali- ja terveyslautakunnan varajäsenenä minua tietysti huolestuttaa, ettei kuntien taloutta vieläkään ole varaa laittaa kuntoon. Pääministeri ja valtiovarainministeri eivät taida ymmärtää, että heidän kotikuntansa ovat poikkeuksellisen hyväosaisia, kun suurin osa Suomen kunnista kärsii väestökadosta ja kulujen kasvusta eri hallinnon aloilla. Niinpä hyväosaisten hyvinvoinnin maksaa julkisia palveluja käyttävä pienituloinen. Porvarihallituksen piilotavoite näyttääkin olevan lisätä sekä alueellista että sosiaalista epätasa-arvoa.

No, sen kanssa on elettävä. Joensuussa on hyvät mahdollisuudet panostaa uusiin elinkeinoihin, jotta verorahat riittävät kunnon palveluihin matalasuhdanteessakin. Pyrin kunnallisvaaleissa kaupunginvaltuustoon tekemään vastuullista pitkän aikajänteen politiikkaan. Erityisesti ennaltaehkäisevä työ on tavoitteissani: esimerkiksi uuden koulupsykologin palkkaaminen ja ilmasto-ohjelman laatiminen on aivan välttämätöntä tulevalla valtuustokaudella, jotta talous pysyisi tasapainoissa vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Itse lasken parhaillani omaa budjettiani alkavalle lukuvuodelle. Kesän tilinpäätös on karu: ellei salama olisi polttanut mökin aittaa (josta vakuutusrahoja siunaantui muutama tonni :) ), olisi tililläni nyt 616.85 euroa, kolmen kuukauden raatamisen lopputulos. Yhdeksälle opiskelukuukaudelle jaettuna se tekee vähän alle seitsemänkymppiä. No, ei sekään paha raha opiskelijalle ole. Malawissa sillä eläisi herroiksi. Minä vain olen tottunut vähän turhan leveään elintasoon. Kesällä meni kahdeksan ja puoli sataa kuussa. Myönnän, tuli vähän ajeltua autolla... Ekologinen laihdutuskuuri alkaa kun työt päättyvät kahden viikon päästä.

Onneksi on opintotukikuukausia jäljellä, ettei tarvitse etsiä osa-aikatyötä. Mieluummin sitä laskee elintasoa sen verran että pärjää kahdellasadalla eurolla käyttörahaa kuussa. En tiedä onnistuuko se auton ja mökin omistajalta mutta kokeillaan. :P Hallituksen lahjuksia en ota vastaan - olen jo vuosi sitten luvannut opintorahan korotuksen kokonaisuudessaan hyväntekeväisyyteen.

Mökin asukki

2008-06-03T21:39:00.001+03:00

Pääsin lehteen. Huti meni tällä kertaa! Ja kannatti olla väleissä mökkinaapurin kanssa. =)

2008-05-27T16:11:00.011+03:00

Pöydällä ruokaa kuin pikkulinnuille.
Kummallista,
sinun kanssasi
ja tovereiden kanssa
vapauden lauluja laulaessa
kulhosta kuin kukkasesta syödessä
sitä riittää vaikka kokonaiselle parvelle.

(Tommy Tabermann)

Sunnuntaina päättyneessä Demarinuorten liittokokouksessa Heta Välimäki valittiin jatkamaan liiton puheenjohtajana. Heta on havaittu innostavaksi ja aikaansaavaksi johtajaksi, ja olen varma että Demarinuorten profiili kohoaa entisestään tulevan kahden vuoden aikana.

Itse osallistuin liittokokoukseen ensimmäistä kertaa - tosin viime syksynä olin jo sisarjärjestö SONKin liittokokouksessa. Minulla ei ollut rasitteena "näin on tehty ennenkin"-asenteita, joita vanhassa liikkeessämme tietysti esiintyy. SDP uudistuu etujärjestöstä arvoyhteisön suuntaan, ja niin tekee myös "SNK" (Jouko Skinnaria lainatakseni). On oikein, että tarkastelemme kriittisesti sekä politiikkaamme että toimintatapojamme. Liittokokouksessa ensimmäistä kertaa (?) kokeiltu liittohallituksen valinta ilman neuvotteluja toimi mielestäni hyvin. Pienet ja suuret piirit ovat uudessa liittohallituksessa varsin tasapuolisesti edustettuina. Sukupuolijakauma (5 naista, 10 miestä) ei aivan täytä kaikkia tasa-arvosuosituksia, mutta ehkäpä miestenkin joukosta löytyy pari niin sanottua feministiä paikkaamaan naisvajetta.

Liittohallituksen valinnassa korostui ehdokkaiden tunnettuus muuallakin kuin omassa piirissä. Tämä parantaa liittohallituksen toimintakykyä, kun liittohallituksen jäsenet tuntevat ennestään toisensa ja myös niitä piirejä, joiden edustajia liittohallituksessa ei ole. On sanomatta selvää, että koko liittohallituksen on ajateltava koko liiton etua. Siksi piirien vastakkainasettelu liittohallituksen valinnassa on keinotekoista ja epätarkoituksenmukaista.

Myös monet hyväksytyt liittokokousaloitteet uudistavat Demarinuoria. Tulevalla kaudella liittohallitus saa haasteen laatia esimerkiksi Suomen edistyksellisimmän ympäristöohjelman.

Kaiken kaikkiaan olen hyvin onnellinen siitä, että Demarinuoriin mahtuu suuri kirjo erilaisia mahtavia tyyppejä, jotka eivät käytä tarmoaan sisäisiin valtapeleihin vaan ympäröivän yhteiskunnan muuttamiseen. Meitä kaikkia tarvitaan, kun käymme yhdessä päin taantumusta, kohti oikeudenmukaista tulevaisuutta.

Hiilidioksidipäästöjen kompensaatiosta

2008-05-05T21:35:00.004+03:00

http://www.cheatneutral.com

:)

2008-04-15T07:28:00.002+02:00

Demarinuorten vuoden 2008 liittokokous järjestetään kaksi viikkoa ennen puoluekokousta, ja kuten puolueen, myös nuorisoliiton johtopaikat ovat haluttuja. Puheenjohtaja- ja varapuheenjohtajaehdokkaille järjestettiin kevään ensimmäinen vaalipaneeli Joensuussa torstaina 3. huhtikuuta Pohjois-Karjalan Demarinuorten kevätkokouksen yhteydessä. Puheenjohtajaehdokkaista paikalle olivat päässeet jyväskyläläinen Ismo Puhakka ja istuva puheenjohtaja, helsinkiläinen Heta Välimäki. Varapuheenjohtajaehdokkaita oli fyysisesti läsnä niin ikään kaksi: Teemu Hirvonen Savonrannalta Etelä-Savosta ja Miikka Lönnqvist Hämeenkoskelta Etelä-Hämeestä. Lisäksi tamperelainen varapuheenjohtajaehdokas Venla Virkamäki, joka asuu Brysselissä, osallistui paneeliin vastaamalla kysymyksiin etukäteen sähköpostitse.

Aluksi jokainen ehdokas esitteli itsensä ja tavoitteensa lyhyesti. 23-vuotias Hirvonen, joka opiskelee Joensuussa yhteiskuntapolitiikkaa, luonnehti itseään yhteistyökykyiseksi ja helposti lähestyttäväksi. Hän sanoi haluavansa aktiiviseksi varapuheenjohtajaksi, joka näkyy toiminnassa olemalla mukana tapahtumissa ja pitämällä yhteyttä kenttään. Luottamukselliset suhteet myös puolueväkeen kuuluivat Hirvosen tavoitteisiin.

Abiturientti Lönnqvist, joka täyttää tänä vuonna 19 vuotta ja aloittaa toukokuussa Satu Taiveahon eduskunta-avustajana, piti itseään uuden sukupolven edustajana. Hänen keskeisin tavoittensa olikin puhutella 15-20-vuotiaita nuoria ja saada heidän äänensä kuuluviin. Lönnqvist kuvaili itseään sosiaaliseksi ja piti hyvää itseluottamusta vahvuutenaan. Asialinjalla pysyminen oli niin ikään Lönnqvistin tavoitteena.

26-vuotias Välimäki, jonka oma piiri on suomenruotsalaisten demarinuorten FSUD, kertoi työskennelleensä ennen Demarinuorten puheenjohtajuutta muun muassa kouluavustajana, vanhainkodissa ja eduskunta-avustajana. Hän kertoi puheenjohtajuutensa tavoitteena olleen saada lisää näkyvyyttä Demarinuorille ja lisää nuoria mukaan toimintaan ja näki tärkeäksi jatkaa samalla linjalla kohti kunnallisvaaleja.

Puhakka, 26-vuotias historian jatko-opiskelija, piti duunaritaustaa tärkeänä vahvuutenaan: hän on työskennellyt opintojen ohessa eri tehtävissä betonialalla. Puhakan mukaan hän ei ole istuvan puheenjohtajan vastaehdokas, koska ilmoitti ehdokkuudestaan ennen tietoa Välimäen jatkohalusta. Puhakka mainitsi Demarinuorten tärkeiksi teemoiksi avoimuuden, poliittisuuden ja julkisuuden. Hänen tavoitteenaan onkin nostaa näitä keskusteluun.

25-vuotias Virkamäki on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineenaan kansainvälinen politiikka ja työskentelee europarlamentaarikko Riitta Myllerin toimistossa. Hän kertoi tavoitteekseen ennen kaikkea liiton kansainvälisen ulottuvuuden vahvistamisen sosialidemokratian perusolemuksen mukaisesti ja ajankohtaisiin uhkiin vastaamiseksi. Virkamäki piti ansioinaan myös osallistumistaan liiton työhön ja kunnallispolitiikkaan.

Sosialidemokratian tärkeimmiksi haasteiksi paneelissa nousivat uusien toimijoiden saaminen. ”On löydettävä teema, joka puhuttelee myös nuoria äänestäjiä”, sanoi Lönnqvist viitaten lähestyviin kunnallisvaaleihin. Myös sosialidemokraattisen liikkeen uudistuminen rakenteiltaan, imagoltaan ja tehtäväkentältään nousi usean ehdokkaan vastauksissa erityiseksi haasteeksi. ”Meidän on oltava iso yleispuolue, siis laajennuttava keskiluokkaan päin kuitenkin muistaen heikompiosaiset”, visioi Välimäki. ”70-luvulla sosialidemokraatit määrittivät poliitikan asialistan”, Puhakka muistutti peräänkuuluttaen poliittisia ideoita, jotka ovat tällä vuosituhannella. Hirvonen oli huolissaan passiivisten äänestäjien uskosta omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa: ”Ihmisiä ei pitäisi demoralisoida – meidän pitää remoralisoida heidät!”

Kysymykseen, kuinka nuorisoliiton pitää vastata mainittuihin haasteisiin löytyi ehdokkailta monia ideoita. Kannanotot nousivat keinoista tärkeimmäksi. ”Demarinuoret voisivat rohkeammin tehdä avauksia, jotka katsovat pitemmälle kuin tämä budjettikausi”, ehdotti Virkamäki. ”Lyhyt, napakka ja aiheeltaan räväkkä”, kuvaili Hirvonen hyvää kannanottoa myöntäen, että sellaisen laatiminen ei ole helppo homma. ”Netti, blogit ja YouTube luovat valtavasti mahdollisuuksia”, listasi Puhakka ja lupasi hyödyntää uutta mediaa systemaattisesti, jos hänet valitaan puheenjohtajaksi. Myös erilaisten yhteistyötahojen merkitys nousi esiin. ”Emme osaa vielä hyödyntää kansainvälisiä verkostojamme kovinkaan hyvin”, väitti Välimäki. ”Työväenliikkeen yhtenäisyyttä on vaalittava”, totesi Lönnqvist ja ehdotti lisää yhteistyötä Vasemmistoliiton suuntaan.

Hyvä suhde ammattiyhdistysliikkeeseen oli jokaisen mielestä demarinuorille luonnollinen, mutta kaikki ehdokkaat olivat valmiit myös arvostelemaan AY-liikettä, jos siihen on tarvetta. ”Lääkäriliiton toiminta on saanut aikaan lääkäripulan”, mainitsi Puhakka esimerkkinä. ”Hölmöjä päätöksiä voidaan ihan hyvin kritisoida”, tiivisti Lönnqvist. Virkamäki lisäsi, että myös vaikkapa puoluetta pitää voida arvostella, jos siellä hölmöillään. ”Ei tarkoitushakuisesti etsitä eroa puolueeseen”, linjasi puolestaan Välimäki. Hirvonen oli samoilla linjoilla ja yhtyi mielellään AY-liikkeen pyrkimyksiin suomalaisten veronmaksajien hyvinvoinnin edistämiseksi.

Hyvän talouskasvun ylläpitämiseksi ehdokkaat pitivät perinteisiä Pohjoismaisia käytäntöjä parhaina. ”Kun meillä on hyvä julkinen infrastruktuuri, yritykset voivat keskittyä omaan toimintaansa”, Puhakka perusteli. ”Meillä on sosiaalista pääomaa enemmän kuin muilla”, totesi Hirvonen. Ehdokkaat eivät kuitenkaan olleet täysin tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. ”Globalisaation ongelmiin on puututtava kansainvälisen työväenliikkeen kautta”, vaati Lönnqvist. Myös Virkamäki piti tärkeänä pyrkiä yhtenäisiin pelisääntöihin kaikkialla maailmassa. Välimäki oli huolissaan koulupudokkaista ja pohti toisen asteen koulun yhtenäistämistä ja oppivelvollisuusiän nostamista keinoina puuttua asiaan.

Pohjois-Karjalan Demarinuoret voisivat ehdokkaiden mielestä löytää paljon uusia jäseniä suhteellisen pienellä vaivannäöllä. ”Aika moni on sosialidemokraatti eikä vain tiedä sitä”, arveli Hirvonen ja haastoi myös nuorisoliittoa ja puoluetta panostamaan tietoverkkoihin nykyistä enemmän. Lönnqvistin mielestä olisi kullanarvoista saada yksi reipas 15-vuotias toimintaan: ”Hän vetäisi kaveriporukkansa ja muitakin mukaan jos olisi oikein valovoimainen tähti”, Lönnqvist vinkkasi. Virkamäen mukaan ensiarvoista on toiminta, joka kiinnostaa – sen ohella, että saa keinoja nostaa omia asioita esiin. ”Tutkimusten mukaan lapset äänestävät monesti samaa puoluetta kuin vanhempansa”, sanoi Välimäki ja valitteli, että moni aikuisista puoluetoimijoista ei puhu lapsiaan aktiividemareiksi. ”Piiritoimistojen kanssa voitaisiin ideoida yhdessä esimerkiksi liikuteltava kiertue”, ehdotti puolestaan Puhakka jäsenhankintatapahtumien aikaansaamiseksi.

Yleisökysymykseen ”Oletko feministi?” tuli kaikilta myönteinen vastaus paitsi Hirvoselta, joka hänkin kertoi olevansa tasa-arvon kannattaja muttei halunnut feministin leimaa. ”Toivoisin, että joku joskus selittäisi minulle mitä se oikeasti on”, Hirvonen kuvasi epäluuloaan feminismiä kohtaan.

Paneelin päätteeksi ehdokkaat mainostivat itseään vielä muutamalla lauseella. ”Jos minut valitaan puheenjohtajaksi, mustana hevosena olen sekoittanut tuttua pakkaa ja pystyisin purkamaan perinteisiä klikkejä”, vakuutti Ismo Puhakka selkeäsanaisesti ja toivoi, ettei liittokokouksessa käytettäisi ryhmäpäätöksiä. ”Isot projektit on meneillään, ja on nähty mitä teen”, sanoi Heta Välimäki intoa täynnä ja kertoi toivovansa, ettei liittokokouksessa olisi menettelytapavaliokuntaa ollenkaan. Välimäen mukaan junttaklikkejä ei enää hirveästi ollutkaan. Miikka Lönnqvist sanoi pyrkivänsä tuomaan liitolle nuorekkaamman otteen. Hän kertoi olleensa Etelä-Hämeen neuvottelijana edellisessä liittokokouksessa. ”Voin sanoa, että pienen piirin edustajaa hakattiin turpaan. Sen haluan kitkeä pois”, sanoi Lönnqvist jäyhästi. ”Mopolla ei mennä kuuhun mutta katotaan mennäänkö Demarinuorten puheenjohtajistoon”, virnisti Teemu Hirvonen kerraten haluavansa jäsenistön kanssa tekemisissä olevaksi varapuheenjohtajaksi. Venla Virkamäki puolestaan uskoi, että varapuheenjohtaja Brysselissä olisi liitolle vahvuus ja mainitsi hymiön kera henkilökohtaisen elämänsä seuraavaksi tavoitteeksi puolimaratonin Helsingissä kaksi viikkoa ennen liittokokousta.

Sosialidemokraattiset Nuoret Ry:n XXII liittokokous järjestetään 23.-25.5.2008 Jyväskylässä.

Vaan kun heräsin, huomasin nukkuvani

2008-04-14T14:35:00.002+02:00

Olen aiemmin blogissani kertonut unesta, jossa muuan itseriittoinen pääministeri myönsi biseksuaalisuutensa. Unieni joukossa se on myyvyydessään omaa luokkaansa. Viime yönä kuitenkin näin ahdistavimman unen pitkään aikaan. Se oli niin selkeä, että osasin tulkita sen heti aamulla.

Kysymys oli sähkötolpan siirtämisestä. Sitä oli siirrettävä muutama metri oikealle (?), mikä olisi ollut muuten ihan pikkujuttu, mutta kun siellä oikealla oli suurten ja iljettävien hämähäkkien monimutkainen verkosto. Yritin neuvotella hämähäkkien kanssa; kerroin, että jos ette suostu siirtoon, meidän kaikkien käy huonosti, sillä sähköjohdot roikkuivat nyt vaarallisen matalalla. Sieltä kun valokaari iskisi verkkoihin niin sepä olisi säkenöivä surma. Ei jäisi verkoille vaanimaan yksikään koipeliini.

Hämähäkit näyttivät siltä, kuin aikoisivat hetkenä minä hyvänsä hyökätä naamalleni. Se oli karmivaa. En minä omasta puolestani pelännyt, mutta vieressä nukkui araknofoobikko - olemme vissiin suhteessamme tulleet siihen pisteeseen, että kuvittelemme näkevämme samaa unta. Mutta minä olin kyllä ainoa joka heräsin siihen.

Unessa kokemani tunne oli hyvin lähellä sitä, kun yrittää selittää aikuisille poliitikoille, miksi turhaa autoilua pitäisi välttää. Ainakin täällä Pohjois-Karjalassa kaikki sen suuntainen ehdottelu saa myrkyllisen vastaanoton. Sitä pidetään vittuiluna. Poliitikkona siinä on sitten vaikeassa raossa: ruvetako paasaamaan ilmastonmuutoksesta vai kääntääkö puhe eläkeindekseihin?

Olen syksyn kunnallisvaaleissa ehdolla Joensuun kaupunginvaltuustoon. Pahimmassa tapauksessa joudun hoitamaan erinäisiä luottamustehtäviä seuraavat 50 vuotta (ellei sitä ennen tapahdu 60-luvun kaltaista nuorison politisoitumista). Ja minä kyllä aion tehdä vaalikentillä selväksi, että eläkeläisten asia on minulle tärkein - 2050-luvun eläkeläisten nimittäin. En rupea tieten tahtoen kiusaamaan vanhaa ihmistä, seitsemänkymppistä itseäni. Minua varmaan syytetään tämän ajan hölmöilyistä joka tapauksessa, mutta jonkinlainen puolustus se olisi jos olisi kaivaa rintataskusta vuonna 2009 tehty valtuustoaloite biokaasutankkauspisteen saamiseksi Siihtalan ABC:lle.

Koittakaahan muutkin viritellä keskustelua nuorten ja muiden vähemmistöjen asioista. Paikallistasolla ei nimittäin tajuta ollenkaan, miten vaikeaa jo pelkät EU:n päästövähennysvelvoitteet on saavuttaa huomenna, jos tänään sanotaan EVVK. Sosialidemokraattien pitää panna toimeen sosiaalisesti oikeudenmukaiset ratkaisut ennen kuin hämähäkit ostavat maan, jolle sähkötolppa pitäisi siirtää. Tuulivoimaa pitää rakentaa paljon ja pian, koska tulevaisuudessakaan sitä ei varmasti voi rakentaa hirveästi ja heti. Ja biokaasuautot pitää saada kunnolla markkinoille ensi vuosikymmenellä, koska 20-luvun köyhillä ei ole varaa hankkia alle 10 vuotta vanhaa autoa. Pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa auton omistaminen nimittäin on ihmisoikeus. Siitä ei päästä mihinkään edes puolessa vuosisadassa.

Kiitos äänistä puoluekokousvaalissa!

2008-04-01T19:31:00.002+02:00

Tänään on sattunut ja tapahtunut. Iloinen uutinen on, että ääneni eurovaaleissa ei mennyt hukkaan. =)

Puoluekokousvaaleissakin annettiin paljon ääniä, ja niitä oli hauska laskea. :P Minullekin kertyi ääniä monelta sadalta toverilta - kiitos! Tällä kertaa oikeus toteutui ja minua pätevämmät ihmiset saivat tulla valituiksi. Meiltä pääsi kaksi nuorta läpi, ja muissakin piireissä on luotettu tulevaisuuden toivoihin ilahduttavan paljon. Puoluekokouksesta tulee hyvin mielenkiintoinen ja todellakin puoluetta uudistava!

Itse en pääse Hämeenlinnaan seuraamaan puoluekokousta, sillä päivystelen Joensuussa Karjalan Messuilla SDP:n osastolla. Eiköhän sielläkin saa ihan tarpeeksi huastella puoluveen asijoista. ;)

Hyvää kevättä kaikille!

Jälkipolvetkin ansaitsevat edunvalvojansa

2008-03-06T15:33:00.004+02:00

SDP:n puoluekokous on enää kolmen kuukauden päässä. Puolueen tilanne on nyt ennennäkemättömän avoin; uutta suuntaa haetaan sekä asia- että henkilökysymyksissä. En ole kuullut kenenkään sanovan, että nyt pitäisi pysyä turvallisesti paikallaan, vaikka toki on muistettava pitää kiinni siitä, mikä liikkeessämme on hyvää: esimerkiksi työn arvostaminen kansakunnan selkärankana, yhteisvastuullinen tulonjakopolitiikka ja ihmisen palveleminen mammonan sijasta. Mitä sosialidemokraattinen politiikka tulee 2010-luvulla merkitsemään, selviää vähitellen näiden kuukausien aikana. Nyt on jokaisen puolueen jäsenen oltava aktiivinen!

Joensuun työväenyhdistys on asettanut minut puoluekokousedustajien vaalissa ehdolle. Se ei kuitenkaan tarkoita, että edustaisin vain JTY:tä. Itse ajattelen olevani ehdokas, joka katsoo pitkälle tulevaisuuteen (olen se, joka viidenkymmenenkin vuoden päästä on kuulemassa syytökset tämän päivän virheistä). Minulla on visio, kuinka pohjoiskarjalainen elää vielä vuosisadan loppupuolellakin onnellisena niin, että koko maailma voi yhtyä hänen onneensa. Se on poliittisen urani vaatimaton tavoite. :)

Mutta askel kerrallaan. Aloitteet, joita lähden nyt puoluekokoukseen ajamaan:

1) JTY:n aloite 1 nopeista junayhteyksistä. Ympäristö- ja kustannussyistä raideliikenteen on oltava kaiken kaukoliikenteen perusratkaisu. Sitä on nyt kehitettävä määrätietoisesti koko maassa, ei markkinaehtoisesti vain kannattavimmilla väleillä. Kaikista maakuntakeskuksista on oltava nopeat yhteydet pääkaupunkiin.

2) JTY:n aloite 6 ammatillisen koulutuksen lisäämisestä. Koulutetuista ammattiosaajista on pulaa jo nyt. On väärin, että motivoituneet nuoret jäävät ilman opiskelupaikkaa ammattiin. Valtion ei tulisi enää suosia lukiokoulutusta ammattikoulutuksen kustannuksella. Nuoret itse ovat jo ymmärtäneet, ettei amis ole mikään rupusakin pilipalikoulu.

3) JTY:n aloite 8 puolueen verkostoitumisesta uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Itse toimin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä mm. Kirkon Ulkomaanavun nuorisoverkostossa. Aktiiviset ja asiantuntevat nuoret ovat työväenliikkeelle todella tärkeitä jäsenistön ikääntyessä. Vapaaehtoistoimintaan lähteneillä on hyvin usein sosialidemokraattinen ajatusmaailma, joten puolueen kannattaa toivottaa heidät lämpimästi tervetulleiksi!

4) JTY:n aloite 9 SDP:n ideologisesta uudistumisesta. Aikamme tarvitsee vahvaa globaalia demokratiaa. Sosialidemokratia voi maailman suurimpana vaihtoehtoliikkeenä palauttaa päätäntävallan rahalta ihmisille. Se kuitenkin vaatii sosialidemokraateilta Euroopan ja koko maailman laajuista yhteisymmärrystä. SDP:n on määrätietoisesti lisättävä rakentavaa vuoropuhelua sisarpuolueidensa kanssa.

5) JTY:n aloite 11 sd-lehdistön kehittämisestä. UP Demarin taso on laskenut huomattavasti viime aikoina. Jäsenten sosialidemokraattisen identiteetin vahvistamisen sijaan se on lietsonut eripuraa ja pyrkinyt vaientamaan keskustelua. Puolueen uudistuessa myös lehdistön täytyy uudistua. Kun maakuntalehdille annetaan mahdollisuus parantaa graafista ilmettään, sisältöään ja markkinointiaan, virkistävät ne puoluetoimintaa ruohonjuuritasolla ja houkuttelevat uusia ihmisiä mukaan.

6) Sosialidemokraattiset nuoret ry:n aloite koulukuraattorien ja koulupsykologien lisäämisestä. Tulevana matematiikanopettajana minua huolestuttaa, tunnistanko oppilaitteni ongelmat ja pystynkö ohjaamaan heitä puhumaan ammattilaisen kanssa niistä. Koulukuraattorit ja -psykologit pitäisi ottaa kiinteämmin mukaan koulujen arkeen ja juhlaan. He voisivat esimerkiksi opettaa ihmisenä olemista!

7) Sosialidemokraattiset nuoret ry:n aloite samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta. SDP:n tulee sallia yhä useammalle lapselle turvallinen koti. Vanhemman "väärä" sukupuoli ei yksin voi olla adoption este, sellainen ajattelu ei mielestäni kuulu 2000-luvulle. Adoptioprosessissa voidaan varmistaa, että lapsen lähipiirissä on molempien sukupuolten roolimalleja, esimerkiksi kummien kautta.

Miksi haluan lähteä puoluekokoukseen?

Olen vuodesta 2006 vaikuttanut puolueessa ja nuorisoliitossa. Puolueen uudet tuulet innostavat minua ja haluan olla nostamassa SDP:tä uudelleen yhteiskunnan tiennäyttäjäksi. Tulevien sukupolvien asioiden lisäksi myös pitempään vaikuttaneitten tovereitten tuki tuntuu velvoittavalta, ja haluan olla edusmiehenä heillekin. Uskon, että minulla on kykyä ja rohkeutta pitää Pohjois-Karjalan ääntä esillä puoluekokouksessa. Puoluekokouskokemuksen jälkeen osaan kahden vuoden päästä olla tekemässä aloitteita seuraavaan puoluekokoukseen.

Yhteystietoni löytyvän Joensuun työväenyhdistyksen sivuilta: http://www.joensuunty.fi/index.php?page=ihmiset. Ota yhteyttä, jos joku asia jäi kielen päälle pyörimään.

Sosialidemokratiaa lahtelalaisittain

2008-02-25T17:16:00.006+02:00

Flunssa-aallon päällä ei pitkään surffata; kuume kaatoi minut sänkyyn eilen, eikä tänäänkään ollut ulos asiaa. Huomenna olisi mentävä kaupunkiin, ja viikonloppuna Helsinkiin... Armaani yskiskelee jo toista viikkoa, joten voi olla, että luonto rajoittaa herra Riikosenkin juoksuja vielä loppuviikostakin.

Viime viikonloppuna oltiin Joensuun Työväenyhdistyksen ryhmämatkalla eduskunnassa ja puoluetoimistossa. Tavattiin puheenjohtaja Heinäluoma ja puheenjohtajaehdokkaat Tuomioja ja Filatov. Lisäksi nähtiin, kun paternoster-hissistä kohoaa Veltto Virtasen pää. Ei siitä sen enempää.

Antoisin keskustelu käytiin hotellin saunassa perjantai-iltana. Satuin sinne kahdestaan erään joensuulaisen perheenisän kanssa, joka ei kuulunut meidän porukkaan vaan oli vaimonsa kanssa risteilylle menossa. Minä olin tapani mukaan kuuntelijan roolissa, kun mies kertoi taloremonteistaan ja -kaupoistaan, perheestään, työstään ja työpaikan valtasuhteista. Hän oli joutunut tilanteisiin, joissa oli pitänyt valita joko oma urakehitys tai oikeudenmukaisuus. Mies oli valinnut oikeudenmukaisuuden, ja osittain siitä syystä hän oli viimeiset 15 vuotta käynyt sadan kilometrin päässä töissä. Sanoi kuitenkin viihtyvänsä nykyisessä työssään, ja toisti vanhan kansan viisauden, että hautaan mennään yksin ilman maallisia ansioita. Suoraselkäistä puhetta viiden lapsen isältä.

Kun paljastin olleeni JTY:n matkalla eduskuntaan, kiinnostui saunatoverini ja kysyi, että näkyikö Esa Lahtelaa eduskunnassa. Kerroin, että kyllähän se siellä näkyi, piti puheenvuoronkin ylivelkaantuneiden puolesta. Mies selvästikin kuului Lahtelan yli kymmeneen tuhanteen pohjoiskarjalaiseen kannattajaan - hän kertoi käyneensä Lahteloilla kahvillakin männäviikolla. Hänellä oli vilpitön huoli, mistä löytyy Lahtelan työlle jatkaja. Sen pitäisi mielellään olla nuori, totesi mies ennen kuin poistui rappukäytävään.

En tunne Esa Lahtelaa henkilökohtaisesti. Tiedän, että Lahtela on ahkera aloitteentekijä ja kunnioittaa äänestäjiään. Tiedän, että puolueessa hän ei ole joukkuepelaajan maineessa. En tiedä, onko Lahtela laukonut kaksimielisiä vitsejä eduskunnan nuorille naisille. Hedelmöityshoitokeskustelussa Lahtelan kielenkäyttö ainakin pahoitti monen mielen. Syystäkin.

Siitä huolimatta me, joille Pohjois-Karjala on maakunnista rakkain tunnistamme varmaan itsessämme pienen Esa Lahtelan. Varmaankin myös pienen Lauri Kähkösen. Ja ne tyypit, joista Gösta Sundqvist kirjoitti lauluja ja radiokuunnelmaa (eräskin tuttu helsinkiläinen pariskunta tutustui lomareissullaan uutenavuotena Ilomantsin ainoaan homoon). Sellaiset ihmiset eivät aina halua äänestää poliittisesti korrektisti.

Toinen Pohjois-Karjalan erityispiirre on rajan läheisyys ja sitä kautta tietty slaavilainen yhteiskuntafilosofia. Täällä ei välttämättä uskota, että meillä on mitään valtaa valtakunnan asioihin, mutta omia mielipiteitä puolustetaan vaikka sitten ihan piruuttaan. Tämän takia pohjoiskarjalainen ei välitä, onko Esa Lahtela saanut mitään aloitetta läpi. Tärkeintä on, että hän on tehnyt ne.

Pohjois-Karjalan Demarinuorissa ei ainakaan ole ketään Lahtelan tyyppistä valtiomiestä. Mutta voi olla, että jos itse pääsen joskus eduskuntavaaleihin ehdolle Pohjois-Karjalassa, taivun kerkeästi kohtaamaan ihmiset vaalikentillä lahtelalaisittain, enkä puoluejohtoa puolustellen (en nimittäin usko, että tulevakaan puheenjohtaja miellyttää täkäläisiä - tämänhetkisistä ehdokkaista minua ainakaan ei vakuuta kukaan). Eri asia on, että kestäisikö minulla kantti "lahteloida" eduskunnassa.

Se kuitenkin on varmaa, että jos SDP jatkaa nykyisellä linjalla, eduskuntaryhmässä riittää totuuden torvia jatkossakin. Sosialidemokratia on sitä, että nostetaan ihmisten asiat tapetille, vaikka sitten oman uran ja maineen uhalla.

Kiitos luottamuksesta!

2008-02-13T12:44:00.000+02:00

KIITOS teille, jotka annoitte minulle äänenne kirkolliskokous- ja hiippakuntavaaleissa! Pääsin kuudenneksi parhaalla vertailuluvulla hiippakuntavaltuustoon. Aion tehdä aloitteita mm. nuorten aikuisten työn parantamiseksi, maahanmuuttajatyön lisäämiseksi ja hiippakunnallisen ympäristöohjelman toteuttamiseksi. Näistä asioista toivon ideoita seurakuntien työntekijöiltä, luottamushenkilöiltä ja riviseurakuntalaisilta!

Uskon, että kaudesta tulee mielenkiintoinen ja opettavainen. Neljän vuoden päästä olen varmasti valmis ponnistamaan kirkolliskokoukseen asti.

Körö körö kirkolliskokoukseen

2008-02-08T18:03:00.000+02:00

Maanantaina evankelis-luterilaisten seurakuntien luottamushenkilöt valitsevat uudet hiippakuntavaltuustot ja uuden kirkolliskokouksen seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Olen ehdolla Kuopion hiippakunnan nuoret aikuiset -vaalilistalla. Vaalista tulee tiukka, mutta listamme saa todennäköisesti yhden paikan kirkolliskokoukseen ja kaksi hiippakuntavaltuustoon. En kuitenkaan uskalla ennustaa, kuka tai ketkä meistä menevät läpi.

Tiedotusvälineet ovat kivasti olleet nuorten aikuisten valtakunnallisen kampanjan tukena. Kotimaa-lehti on julkaissut nuorten ehdokkaiden mielipidekirjoituksia ja mm. Joensuun seudun Kirkkotie-seurakuntalehti laittoi kirkolliskokousvaaliuutisen yhteyteen oman uutisen listastamme. Myös Uutispäivä Demari mainosti vanhojen tuttujen demariehdokkaiden lisäksi myös meitä nuoria demareita. Olen saanut varsin hyvän vastaanoton myös kohdatessani äänestäjiä. Nuorten aktiivisuus ilahduttaa vanhoja konkareitakin.

Nuoria (18-29-vuotiaita) pääsi edellisissä vaaleissa kirkolliskokoukseen kolme, sitä edellisissä ei yhtään. Nuorten äänen puuttuminen on kirkolle yhtä suuri ongelma kuin SDP:lle, joka Helsingin Sanomien toissapäivänä julkistaman gallupin mukaan on menettänyt neljässä vuodessa lähes viisi prosenttia nuorisokannatuksestaan. Uutispäivä Demarin päätoimittaja Juha Peltonen vihjailee - Lipposta lainatakseni - kaunaisesti päätoimittajan palstallaan tänään, että huono nuorisosuosio johtuu nuorisoliitosta, joka on yhtä kalkkeutunut kuin ukkopuolue. Ehkä niin. Puolueen pää-äänenkannattajalta odottaisi kuitenkin kannustavampaa asennoitumista liikkeen tulevaisuuden toivoihin.

SDP on mielestäni hyvin ajassa kiinni, mutta kirkko on siitä 40 vuotta jäljessä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kirkon päättäjät ovat olleet nuoria keskimäärin 40 vuotta sitten. Harva heistä ymmärtää tämän päivän nuoria, ja vielä harvempi tämän päivän nuorista ymmärtää kirkkoa. Se on erittäin surullista, sillä kirkko voisi olla myös heille turvapaikka turvattomassa maailmassa, toivon valaja toivottomilta tuntuvissa tilanteissa ja rakkauden lähde rakkaudenjanoisille. Voisi olla, jos nuoret nykymuodoissaan vain kelpaisivat kirkolle.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan nuorten aikuisten kirkosta eroamiset johtuvat paljolti hyvin käytännöllisistä syistä. Ei haluta maksaa veroa kirkolle, jota ei henkilökohtaisesti tarvita. Tässä asenteessa kuvastuu aikamme yltäkylläisyys ja itsekeskeisyys. Tulevaisuudessa joudumme kuitenkin elämään tiukempia aikoja; silloin yhteisvastuuta jälleen kysytään.

Kirkko havittelee parhaillaan johtotähden asemaa ilmastonmuutokseen vastaamisessa. Kirkon käsitys luonnosta luomakuntana, Jumalan luomana ja pyhänä, on tarpeellinen haitallisten ajatusmalliemme poistamiseksi. Raamatussa myös aineellisen todellisuuden toisarvoisuus tehdään selväksi. Teollistumisen myötä ihminen on joutunut "mammonan" valtaan, ja kirkko tarjoaa vapautusta näistä kahleista. Samalla asialla ovat toki monet muutkin uskontokunnat, mutta minua perinteinen kansankirkko puhuttelee kaikkein eniten.

Tavoitteeni siis ovat vahva ja läsnäoleva kirkko ja kestävän kehityksen hiippakunta. Niiden rakentaminen olisi helpointa luottamuselimistä käsin, mutta työ jatkuu, vaikka tällä kertaa jäisin rannalle.

Pohjois-Karjalan Demarinuoret: Kuntiin energiaohjelmat

2008-02-05T09:44:00.000+02:00

Pohjois-Karjalan edistyksellistä energiapolitiikkaa on kuntatasolla tuettava määrätietoisesti. Pohjois-Karjalan Demarinuoret esittää, että maakunnan jokaisessa kunnassa laaditaan valtuustokaudelle 2009-2012 ilmasto- ja energiaohjelma, jonka avulla eri hallinnonalat pystyvät sekä vähentämään omaa energiankäyttöään että tukemaan kuntalaisten hankkeita paikallisesti kestävään kehitykseen siirtymiseksi.

- Maakunnan menestys bioenergia-alalla vaatii, että oma kulutus ei vähennä vientimahdollisuuksia, toteaa Pohjois-Karjalan Demarinuorten puheenjohtaja Hermanni Riikonen. Pohjois-Karjalan maakuntaliitto julkaisi viime vuonna Bioenergiaohjelma 2015 -suunnitelman, jonka mukaan kokonaisenergiankulutus maakunnassa kääntyy laskuun vuoteen 2010 mennessä ja sähkönkäytön kasvu taittuu viimeistään 2015.

Fossiilisten polttoaineiden käyttö maakunnassa on ollut laskusuunnassa 90-luvulta saakka. Bioenergiaohjelma 2015:n tavoitteena on vähentää käyttöä edelleen 25 prosenttia vuoden 2004 tasosta vuoteen 2010 mennessä ja 40 prosenttia vuoteen 2015 mennessä.

- Tavoiteet on mitoitettu realistisesti, mutta ne eivät toteudu, elleivät kunnat ole valmiit sitoutumaan niihin, Riikonen arvioi. Monivuotisten energiaohjelmien avulla kertaluonteiset energiansäästökulut voitaisiin sovittaa kuntien talouteen joustavasti.

Pohjois-Karjalan Demarinuorten mielestä on valitettavaa, että maan hallituksen politiikka rajoittaa yksityisen sektorin investointeja esimerkiksi biokaasuun ja pientalojen lämmitysjärjestelmien vaihtoon. Kunnallisten ilmasto- ja energiaohjelmien puitteissa voitaisiin kuitenkin esimerkiksi siirtyä öljystä pelletteihin julkisten tilojen lämmityksessä ja asentaa aurinkopaneeleja kouluihin ja päiväkoteihin.

- Näin paitsi pienennettäisiin pitkän aikavälin julkisia menoja myös toimittaisiin esimerkkinä kuntalaisille, Riikonen summaa ohjelmien hyödyt.

"Joka on ollut sodassa, ei toivo sotaa"

2008-01-22T19:33:00.000+02:00

Tänä päivänä niin nuoret kuin vanhat ravaavat tuhlaamassa opintotukeansa, palkkaansa ja eläkkeitään hetken hurmaan ja turhuuden markkinoille, ja yksinäisyydessään itkevät elämän merkityksettömyyttä. Heidän kannattaisi haastatella meidän mummoa.

– En ymmärrä mitä varten täytyy sotia! Samanlaisia Jumalan lapsia olemme kaikki. Jos sotavarustelurahat pistettäisiin köyhien hyväksi, ajatelkaa montako ihmistä olisi voitu auttaa pois kurjuudesta? päivittelee Pelagea Hämäläinen, joka syntyi Venäjän Karjalassa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1918. Hänen isänsä oli vastikään palannut rintamalta.
– Siskoni ja veljeni eivät tunteneet isää eivätkä päästäneet häntä sisään. "Minä olen teidän isä", isä yritti vakuuttaa, mutta lapset vastasivat vain: "Meidän isä on sodassa", Hämäläinen naurahtaa. Hänellä oli rauhallinen lapsuus Äänisen rannalla, josta jäi paljon onnellisia muistoja.

Entä Stalinin vainot? Olivatko ne rauhantyötä?
– Niissä ei ollut rauhasta tietoakaan, Hämäläinen puuskahtaa. – Se oli niin kurjaa aikaa, ettei sitä toivoisi kenellekään. Illalla saattoi tulla miehiä ja sanoa "tarvitsemme tämän talon". Kaikki ketkä olivat vähänkin rikkaita, vietiin pois. Ja kaikki papit hävitettiin, en tiedä minne, heistä ei koskaan kuultu myöhemmin. Sitten hävitettiin kirkko. Kun viranomaiset kuulivat, että kyläläiset jatkoivat jumalanpalvelusten pitoa tsasounassa, tsasounakin hävitettiin. Mekin pelkäsimme äidin suomalaisen syntyperän vuoksi.

Hämäläinen itse on toisen maailmansodan kokenut veteraani. Hän tapasi miehensä Kauko Hämäläisen työskennellessään Suomen armeijan varusvarastolla Petroskoissa. Sota ei silti ollut Hämäläiselle miellyttävää aikaa. – Aina kun muistelee sotaa, tulee alakuloinen ja surkea olo, Hämäläinen sanoo ja kertoo ikävien muistojen palautuvan mieleen uudelleen ja uudelleen.
– Teidän sukupolvi ei osaa kuvitellakaan sitä pahaa, mitä olen saanut nähdä. Pahinta oli katsella ihmisiä, joilla oli jalka poikki tai muita vammoja. Oikein sydämeen sattui. Kuinka paljon ihmisiä silvottiin ilman omaa syytään.
Vuoden 1944 rauha otettiin Hämäläisen mukaan vastaan iloisella mielellä: – Vaikka kovat korvaukset jouduttiin maksamaan, niin kansa oli iloinen, että saatiin rauha eikä enää tarvinnut sotia. Ei varmasti sellainen, joka on ollut sodassa toivo sotaa. Sellainen ihminen tietää, ettei sotia pitäisi olla.

Mitä rauha Hämäläiselle tänä päivänä merkitsee?
– Se merkitsee kaikkea! Rauha on ihmiselle kaikkein tärkein maailmassa. Se tarkoittaa, että ihmisellä on hyvä tahto, että he kohtelevat toisiaan rakkaudella ja ymmärryksellä, eikä tarvitse olla vihollisia kenenkään kanssa.

Hämäläiselle on ilo nähdä, että nuoret tekevät työtä rauhan eteen.
– On ihana asia, että nuoret innostuvat tällaisesta hyvästä työstä, hän kiittää ja lähettää changemakereille terveiset: – Tehkää hyvää toinen toisillenne ja rakentakaa parempaa maailmaa. Teidän sukupolvella on kova homma. Minä olen jo niin vanha, etten voi paljoa auttaa, mutta jatkakaa toinen toistanne tukien ja Jumalan armoon luottaen, niin kaikki käy hyvin.

Artikkeli kuuluu Changemakerin Rauha-teeman taustapaperiin, joka julkaistaan CM-viikonlopussa 2.2.2008.

Tärkeät tärkeilemättömät

2008-01-12T19:51:00.000+02:00

Tutustuin tänään Joensuun Työväenyhdistykseen oikeastaan ensimmäistä kertaa. Siellä oli kunnallisvaaliehdokkaiden rekrytointitilaisuus, jossa keskeiset paikallispoliitikot ja Maria Guzenina-Richardson esiintyivät. Ilokseni en ollut tilaisuuden ainoa nuori, enkä myöskään ainoa fiksu.

Toki tämmöisissä tapahtumissa pitää ymmärtää, että kaikki ei välttämättä ole sitä miltä sen halutaan näyttävän. "Rakkaus vaikuttamiseen" on kaunis ilmaus vallanhimolle, ja "asioihin perehtyminen" ei puolueorganisaatiossa välttämättä viittaa puolueettoman tutkimustiedon omaksumiseen. Politiikan mielipahaa aiheuttavia puolia ei tänään markkinoitu. Mutta sitä mitä markkinoitiin, markkinoitiin mielestäni vilpittömästi.

Guzenina-Richardson aloitti päivän otsikolla "Miten minusta tuli vaikuttaja?". Näin hänen esiintymistään nyt toista kertaa, ja täytyy edelleen todeta, että juuri sellaista mukaansatempaavuutta liike nyt tarvitsee. Meillä on aate, jollaisesta ei tarvitse anteeksipyydellen puhua. Guzenina-Richardson loi herätyssaarnaajan elkein elävää uskoa sosialidemokratiaan. Rouva edessäni kääntyi puoleeni ja kuiskasi: "hänestä tulee vielä presidentti". Saa nähdä. Sydämeni yhtyy Guzenina-Richardsonin ajatukseen - Dostojevskinkin jossain muodossa mainitsemaan - että jos ei pyri hyvään, aiheuttaa pahaa. Vaarallinen lause: ovathan hyvään pyrkivät maailmanhistoriassa tehneet selvästi enemmän ja hirveämpiä tekoja kuin pahantahtoiset.

Guzenina-Richardson totesi myös hyvin jämäkästi, että politiikkaan ei kannata lähteä siksi, että haluaa tehdä naapurit kateellisiksi. "Minäpä olen teknisen lautakunnan varajäsen, hähhää." :D En tiedä, mikä on yleisin motiivi lähteä politiikkaan. Haluan uskoa, että se on jonkinlainen jalo velvollisuudentunto, mutta eiköhän jokaisella ole jollakin tavalla myös oma lehmä ojassa. Kutsuttakoon sitä ilkeästi pätemisen tarpeeksi tai lempeästi haluksi tulla rakastetuksi.

Päivän rakastettavin puhuja ei minulle suinkaan ollut Guzenina-Richardson, vaan Mäkisalo-Ropponen. Elikkä naapurin Merja. Hän kertoi lautakuntatyöstä, ja omasta tehtävästään koulutuslautakunnan puheenjohtajana. Olen kuvitellut, että vain nuoret jaksavat uhrata aikaansa ilmaiseksi järjestötoiminnalle, ja vanhemmat vaativat työstään asianmukaisen korvauksen. Tai ainakin kaikki paitsi meidän äiti. Mäkisalo-Ropponen romutti kuvitelmani. Pätevät ja työmarkkinoilla kilpailukykyisetkin ihmiset voivat olla vapaaehtoistyömyyriä. Sellaiset ihmiset ovat kunnallisdemokratian kulmakivi.

Myös kaupunginhallituksen puheenjohtaja Seppo Eskelinen teki minuun hyvän vaikutuksen. Minulla on ollut ennakkoluuloja johtavaan asemaan päässeistä demarimiehistä. Jotkut ovat vahvistaneet näitä ennakkoluuloja, mutta Eskelinen ei kuulu heihin. Hänessä on jotakin itäsuomalaisuuden hienoimmista piirteistä, tervettä tärkeilemättömyyttä, joka kertoo hyvästä itsetunnosta ja elämän opettamasta suhteellisuudentajusta. Tai en minä tiedä, voihan kyseessä olla älykkään psykopaatin taidokas naamiokin. Mutta en kyllä itse näe perusteita sellaiselle diagnoosille.

Itseni kyllä diagnosoin mielelläni joensuulaiseksi sosialidemokraatiksi, vaikka joissakin odotuksissa jouduin tänään myös pettymään. Erityisesti kaipaisin realistisia käsityksiä siitä, millaisia reunaehtoja ilmastonmuutos asettaa tämän päivän päätöksille. Täällä Reuna-Suomessa valitettavasti tullaan tässäkin asiassa vähän jälkijunassa. Ehkäpä asiaan on suhtauduttava niin, että minua "tulevien sukupolvien" edustajana tarvitaan niissä pöydissä, joissa strategiat laaditaan ja vaikeat päätökset tehdään.

Mielellään siellä muitakin nuoria näkisi. Vähintään ne, jotka tänään Työväentalolla istuivat.

Terveisiä Norjasta

2007-10-23T21:44:00.001+02:00

Käytiin viikonloppuna tyttölöitten kanssa Barentsin alueen nuorten ympäristökonferenssissa Bodössä Lofoottien nurkilla. Meitä oli kaikkiaan 55 ihmistä Pohjois-Venäjältä, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Konferenssin järjesti Norjan ulkoministeriön tuella ympäristöjärjestö Natur & Ungdom.

Ajomatkat olivat kokemus sinänsä. Lähdin Joensuusta torstaina klo 4.30, otin tytöt Oulusta kyytiin, syötiin Tornion AMK:lla ja ajettiin Skandeille. Siellä oli vielä menomatkalla täysi talvi ja tuisku, mutta paluumatkalla kesäkeli. Norjan tiet olivat sitten oma lukunsa, siellä ei matkanteko turhan joutuisaa ole.

Paluumatkalla Arvidsjaurin jälkeen iski hernerokkasumu, ja sitä riitti Luulajaan asti. Yksi risteys missattiin ja pari hirveäkin yllätettiin, mutta ne olivat onneksi lainkuuliaisia ja väistivät Civicciä.

Itse konferenssi pidettiin paikallisessa varuskunnassa. Huomaa että Norjassa ei ole tunkua inttiin: aamupalalla sai vohveleita kermavaahdon ja hillon kanssa, päivälliseksi tarjottiin tacoja ja sisäfileleikkeleitä oli joka aterialla leivän päälle. Varusmiehet kävivät yöllä vetämässä Liisaa varpaasta. Että näin.

Käsittelimme konferenssissa ympäristö- ja energia-asioita. Ydinvoimaa ja öljynporausta vastustettiin, ilmastonmuutoksen hillintäkeinoja listattiin ja luonnon monimuotoisuudelle annettiin arvoa. Kuuntelimme ensin luentoja ja sitten ryhmätöiden kautta muodostimme päätöslauselman, jonka allekirjoitimme. Tulemme kukin omassa maassamme viemään sitä eteenpäin poliitikoille sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Lauselmassa sanotaan paljon kaikenlaista Kuolan ydinvoimalasta, öljynporauksesta Barentsinmerellä ja metsien suojelusta. Kaikkiin en poliitikkona yhdy, mutta kannanotossa olikin kyse enemmän siitä, millaisessa maailmassa haluaisimme elää, ei siitä millaisessa maailmassa elämme. Mielestäni on tärkeää, että tuollaisista konferensseista seuraa jotain muutakin kuin tyhjänpäiväisiä fraaseja. Jos turpeenpoltto on mielestämme pöljää touhua, niin kyllä sen saa sanoa päättäjille selvästi. (Rantakylän turvevoimala ei tosin pelkällä kannanotolla siirry pelletteihin.)

Idealismi ja realismi eivät kumpikaan toimi yksin. Siksi olen minäkin paitsi järjestöaktiivi myös poliitikkowannabe. Jos pääsen läpi edustajistoon, maailma ei muutu paljonkaan paremmaksi paikaksi. Mutta kestävä kehitys etenee ainakin vähän, jos yliopisto saadaan siirtymään vihreään sähköön, ja sivistystä kai sekin on, jos voittoa tavoittelematon opiskelijatoiminta saa tukea ylioppilaskunnalta. Asunto- ja terveyspalvelut vaativat myös järjestäjänsä. Ylioppilaskunnat tekevät hienoa työtä opiskelijan ihmisoikeuksien turvaamiseksi, ja sitä työtä minäkin näissä vaaleissa puolustan.

2007-09-24T10:36:00.000+02:00

Muutin kuun alussa takaisin kotiseudulleni Itä-Suomeen. Sopeutuminen Pohjois-Karjalaan ei ole ollut vaikeaa, päinvastoin, reuna-alueella asuminen rauhoittaa. Turha tärkeily jää omaan arvoonsa. Toivottavasti. :)

Olen blogissani ehtinyt jo haukkumaan Suomen oikeiston varsin perusteellisesti ja säälimättömästi. Välillä tulee huono omatunto. Ehkä joskus olisi paikallaan antaa tunnustustakin. Suomi ilman Kokoomusta olisi kuin kansallismaisema ilman sähkölinjoja. Olisimme kaikki kepulaisia, taivas varjele.

Suomalainen monipuoluejärjestelmä on meille kiistaton menestystekijä. Erityisesti kolmen suuren puolueen tasaväkisyys on mielestäni hieno asia (vaikka toki Ruotsissa on pärjätty vielä paremmin, kun paras on ollut vahvin). Se pakottaa meidät tekemään yhteistyötä ja ymmärtämään perustelut niillekin päätöksille, jotka ovat olleet jonkun toisen idea.

Parlamentaarisessa demokratiassa on asianmukaista, että jokainen puolue on aika ajoin oppositiossa. Suomessa tämä tarkoittaa, että Kokoomus ja SDP joutuvat olemaan yhtä aikaa hallituksessa. Paavo Lipponen luotsasi vuodesta 1995 vuoteen 2003 kahta hallitusta, joissa oli puolueita tasapuolisesti oikealta ja vasemmalta. Nämä hallitukset tekivät sosialidemokratian kannalta kyseenalaistakin politiikkaa mm. myymällä valtion omaisuutta, mutta onnistuivat ainakin saattamaan Suomen syvästä lamasta maailman huipulle. Yhteistyöllä.

Yhteistyö ei tietenkään rajoittunut puolueiden välille, vaan yhteyttä pidettiin myös elinkeinoelämään ja kansalaisjärjestöihin. Hallitusrakenne mahdollisti hyvin laajan kosketuspinnan suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen hallitus on bisnesmaailman kanssa jonkinlaisessa suhteessa, mutta suhde on varsin yksipuolinen, koska hallituksen ministereillä ei ole arvovaltaa johtaa maan elinkeinoelämää vaan elinkeinoelämä johtaa heitä. Ammattiyhdistysliikkeen kanssa yhteistyökyvyttömyys on totaalista. Niinpä tasa-arvotupo on surkealla tavalla hajonnut amatöörihallituksen käsiin, ja inflaatiopyöveli niittää sadon.

Valtion velan lyhentäminen sentään on viisautta, jonka soisi näkyvän laajemminkin esimerkiksi hallituksen ympäristöpolitiikassa. Ei näemmä riitä, että hallituksella on pätevä ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen. Kaikki ministerit eivät ole vielä ymmärtäneet, että kestävä kehitys vaatii heiltä aktiivisia toimenpiteitä nyt. Esimerkiksi liikennepolitiikassa ympäristönäkökohdat eivät saa niin suurta painoarvoa kuin kuuluisi, mikä näkyy laiskuutena raideliikenteen kuntoonlaittamisessa.

Tarvitaan siis kentän ääntä, kansalaisyhteiskunnan ääni. Meiltä äänestäjiltä ja meidän yhteenliittymiltämme vaaditaan tarmokkuutta, ettei politiikka jää nahisteluksi milloin mistäkin pilkusta, eikä ainoa kysymys suurista linjoista ole, että mihin suuntaan Suomi on rähmällään. Erityisesti nuorten on korotettava ääntä tulevaisuudesta. Itse olen ehdokkaana Jyväskylän ja Joensuun ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa, ja aion muiden demariopiskelijoiden mukana pitää huolen siitä, että ainakin yliopisto-opiskelijoilla säilyvät hyvät edellytykset kansalaisvaikuttamiseen.

Muutoksia vuodelle 2008

2007-08-21T22:15:00.000+03:00

"Sen pahvimajan saa aika nopeesti takasin pystyyn", sanoi porvari kun hurrikaani köyhältä kodin vei. (Meksikossa asuva suomalainen moottoripyöräyrittäjä kommentoi MTV3:n uutisissa juuri näin sanoin hurrikaani Deanin aiheuttamia tuhoja työväen omaisuudelle.)

Ilmastonmuutoksesta kärsivät kaikki, yhdet enemmän, toiset vähemmän. Nämä yhdet ovat maapallon köyhiä ja toiset rikkaita. Hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC) on jo kauan sitten tehnyt selväksi, että ilmastonmuutos rasittaa eniten niitä valtioita ja kansalaisia, joilla ei ole resursseja siihen sopeutua esimerkiksi vakuuttamalla omaisuuttaan. Ilmastonmuutos kasvattaa elintasoeroja.

Monen rikkaan mielestä elintasoerojen kasvaminen on vain hyvä asia, sillä se ruokkii yritteliäisyyttä. Ilmastonmuutoksesta en tällaista lausuntoa ole onneksi kuullut, vaikka porvarihallituksen ilmastoteot toisaalta voisikin sellaiseksi tulkita. Valtiovarainministeri aikoo korottaa ympäristöystävällisten dieselautojen polttoaineen veroa enemmän kuin bensiinikäyttöisten ja kansalaisten sähköveroa reippaasti enemmän kuin turhakkeiden tuottajien. Tällaiset ratkaisut eivät ilmastoa pelasta, mutta haittaavat kuulemma talouskasvuamme mahdollisimman vähän. Me rikkaat siis rikastumme ensi vuonnakin - köyhien kustannuksella.

Nyt olisi töitä kansakunnan unilukkarille, joka kertoisi mitä sana "välittäminen" merkitsee. Konservatiiveistamme ainoastaan evankelis-luterilainen kirkko on tarttunut tähän kutsuun ja ryhtynyt valmistelemaan ilmasto-ohjelmaa, johon kirkolliskokous on toivonut paitsi keinoja kirkon oman toiminnan parantamiseksi, myös ideoita siitä, miten kirkko voisi käyttää vaikutusvaltaansa yhteiskunnassa ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kirkkohallitus nimitti viime viikolla ilmasto-ohjelmaa valmistelemaan työryhmän, johon itsekin kuulun. Sanottakoon, että en edusta työryhmässä sosialidemokraattista puoluetta vaan ehkä lähinnä nuorten ääntä. Mukana on viisaitakin ihmisiä, muun muassa Suomen YK-liiton puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen, joka muuten on ainoa kokoomuslainen, jota ikinä olen äänestänyt. Valitettavasti en voi raportoida ryhmän työstä ennen kuin se ensi vuonna valmistuu, tämä toive on tullut - jos ei itse Jumalalta - Kirkkohallitukselta. Mutta eiköhän työ silti etene.

*

Viime viikonloppuna olin Demarinuorten "Tulevaisuuden tekijät"-koulutuksessa Hämeenlinnassa. Siellä keskusteltiin asuntopolitiikasta, kansanedustajan elämästä ynnä muusta ja jaettiin sydämen muotoisia "Älä lyö lyötyä"-kärpäslätkiä kansalaisille. Eläköön Tommy Tabermann ja rakkauden politisoituminen! Ja kiitos emännällemme Satu Taiveaholle, jolla on kokemusta myös poliittisesta rakastumisesta. Kaikille SDP:n uuden nousun odottajille hyviä uutisia: meillä on mahtavia nuoria lupauksia. Heitä on myös opiskelijapuolella. Ehkä enemmänkin voisi olla, mutta Kokoomuksen menestys (josta tietysti vilpittömät onnittelut!) näyttää aktivoivan myös sosialidemokraattisesti ajattelevia lahjakkaita nuoria, ja joukkomme kasvaa koko ajan. Vaihtoehtojen aika ei siis ole lopullisesti ohitse. Uskon, että kunnallisvaaleissa meillä on voimaa herättää kyynistyneet äänestäjät.

Lupamaksulöpinöistä

2007-07-19T12:53:00.000+03:00

Analogisten TV-lähetysten päättyminen on 43 päivän päässä. Kuulun siihen valtavaan joukkoon suomalaisia, jolla on televisio mutta ei digiboksia. En tiedä, tarvitsenko koko toosaa niin paljoa, että hankkisin lisälaitteen. Mietintäaikaa onneksi on kaapeliverkossa ensi helmikuuhun asti.

Kun muutin omilleni jouluna 2000, en hankkinut televisiota. Muistan, että luin kotona paljon kirjoja sen jälkeen ja olin ihan tyytyväinen. Paholaisen silmä tuli kotiini puolivahingossa vuonna 2003, kun isoveljeni luopui omastaan. Onnea kesti kaksi vuotta, kunnes yhteiselomme päättyi salamoiden. Minun piti hankkia uusi, jotta näkisin miten Agnesin käy Idolsissa.

Muuten en kyllä mitään hömppäviihdettä katso. Seuraan televisiosta uutisia, ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Ehkä jonkun elokuvankin silloin tällöin. Parasta television katsominen on silloin, kun se toimii ikkunana historiaan tai toisiin maailmankolkkiin. Eilen esimerkiksi päättyi David Sutherlandin hieno kolmiosainen dokumentti Country Boys, joka seurasi kahden huono-osaisen nuoren miehen elämää Kentuckyssa muutaman vuoden ajan. Se oli koskettava ja avartava tarina tavallisista amerikkalaisista, joita tosi-tv:ssä ei näe.

Toinen vaikuttava dokumenttisarja on vastikään päättynyt kuusiosainen Get up, stand up - Musiikki politiikan voimana. Siinä kerrattiin populaarimusiikin (anteeksi, jos olen väkivaltainen niputtaessani jopa punkin pop-nimekkeen alle...) roolia lähihistorian yhteiskunnallisissa murroksissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa bussiboikoteista terrorismin vastaiseen sotaan. Dokumentti näytti suuret joukot ja suuret persoonat, jotka ovat saaneet jotain aikaan, ja näin innosti jatkamaan omalta osaltani naivia maailmanparannusta.

Nyt kesällä viestintäministeri Suvi Lindén käynnisti keskustelun valtiollisen TV-toiminnan rahoituksesta. Pitäisikö lupamaksut lopettaa?

Yleisradion ohjelmatoiminnan rahoittavat kansan syvät rivit, ja se näkyy ja kuuluu. Yle tekee tärkeää yleishyödyllistä työtä ja kohtaa katsojansa syvälliseti ihmisinä. On hyvin tärkeää, ettei Ylen tarvitse kantaa huolta edes valtion veropotin lisäämisestä, vaan se voi harjoittaa julkista palvelua kaikessa rauhassa. Mainosrahoitteisilla MTV3:lla ja Nelosella puolestaan puhuvat markkinavoimien äänet, joille katsojat ovat ennen kaikkea kuluttajia. Ohjelmistakin heijastuu selvästi pinnallisempi ihmiskäsitys.

Toki joskus tuntuu, että Ylessäkin on omalla tavallaan etäännytty todellisuudesta. Varsinkin Yle Radio 1:n ohjelmia kuunnellessa herää monesti kysymys: kenen tätä pitäisi jaksaa kuunnella? Tuntuu, että Yle hyvää hyvyyttään ottaa töihin kaikki ne akateemiset höpöttäjät, joille muut työnantajat eivät keksi käyttöä. No, toisaalta esimerkiksi meneillään olevan Jumalaisen heinäkuun teemaohjelmat ovat minullekin olleet älyllisesti ja sivistyksellisesti antoisia.

Yksi on silti ylitse muiden: Kansanradio. Siinä ollaan viisauden alkulähteillä, kun "yks mummo vaan täältä" soittaa ja kertoo elämästään ja mistä hän on iloinen, vaikka yksinäisyys ja sairaudet vaivaavat. Tai kun savolaiset vääräleuat ehdottavat milloin mitäkin kansanedustajien palauttamiseksi maan pinnalle. Sitä jos jotain pitäisi meidän demarienkin tänä itsetutkiskelun aikanamme kuunnella.

Linkolamainen elämäntapa

2007-07-05T22:53:00.001+03:00

Kalastaja Pentti Linkola on ehkä Suomen tinkimättömin ympäristönsuojelija. Tai ainakin hän pitää tinkimättömyydestään suurinta ääntä. Hänhän ei ole mikä tahansa kalastaja vaan tunnettu yhteiskunnallinen ajattelija. Ja sellaisena varsin ansiokas, sillä Linkolan ajatuksia ei kyllä muualta kuule.

Linkola varttui Helsingin Kaisaniemessä, hänen isänsä professori Kaarlo Linkola oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan johtaja, ja Pentti Linkola itsekin on opiskellut biologiaa. Linkolaa varten on keksitty termi ekofasisti. Hän kantaa syvää huolta luonnosta, muttei arvosta ihmistä muuten kuin varsin kehittyneenä luontokappaleena. Linkola onkin kirjoituksissaan (viimeisimpänä kirjassa Voisiko elämä voittaa vuonna 2004) avoimesti kannattanut ihmiskunnan - vai pitäisikö sanoa ihmiskannan - pienentämistä väkivalloin. Näin pelastetaan maapallo ekokatastrofilta. Terroristit ja sotapäälliköt saavat Linkolalta kiitosta, siviiliuhreille ei myötätuntoa heru. He eivät Linkolan silmissä ole yksilöinä hyttystä arvokkaampia.

Tällaiset ajatukset ovat omiaan lietsomaan kauhua ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa, mutta Suomi on tottunut 74-vuotiaaseen Linkolaan. Tuskin edes Suojelupoliisi pitää häntä varteenotettavana uhkana. Toissa vuonna Tampereen yliopiston Aikalainen-lehti julkaisi haastattelun, jossa Linkola sympatisoi natseja, ja päätoimittaja joutui rehtorin puhutteluun, mutta sen suurempaa vaikutusta Linkolalla ei näytä olevan. Ehkä jotkut ekoherätyksen saaneet teinit kokevat järisyttäviä oivalluksia lukiessaan Unelmia paremmasta maailmasta, mutta kollektiivinen paine ohjaa heidät heti takaisin oikeille urille. Pian hekin jo liittyvät Amnestyyn. Tai Demarinuoriin, kuten allekirjoittanut. :P

Linkola on siis vailla opetuslapsia. Ei pelkästään siksi, että hänen mielipiteensä ovat liian epäsovinnaisia vaan myös siksi, että Linkolan seuraaminen olisi liian vaativaa. Hän elää mökissä Valkeakosken liepeillä hyvin vaatimattomasti kalastaen ravintonsa ja paikaten vaatteensa moneen kertaan. Sellaista elämää eivät edes hänen vaimonsa ja lapsensa jaksaneet kovin montaa vuotta. Nykyajan ympäristötietoiset nuoret taas ovat kasvaneet sellaisen yltäkylläisyyden keskellä, että ekologinen elämänvaihe kestää vain sen aikaa, kun ollaan köyhiä opiskelijoita. Sen jälkeen ollaan kypsiä liittymään elintasoporvareihin tai -sosialisteihin.

Silti ei voida kieltää, etteikö Linkola olisi paljossa oikeassa. Ihmiskunta sahaa omaa oksaansa eikä osaa lopettaa. Kestävä kehitys myönnetään kauniiksi ajatukseksi, mutta poliittista tahtoa sen saavuttamiseksi ei kuitenkaan löydy. Väestönkasvun ja elintason nousun jatkuessa voidaan oikeutetusti arvella, ettei siihen ole enää edes mahdollista päästä hallitusti.

Onkin nähtävissä merkkejä siitä, että kehittyneet maat varustautuvat tulevaa kriisiä varten sen sijaan, että pyrkisivät estämään sen. Viimeisistä öljyvaroista soditaan verisesti jo nyt, ja myös vedestä ennustetaan syntyvän yhä vaikeampia konflikteja. Maailma muuttuu arvaamattomammaksi ja vaarallisemmaksi paikaksi, mutta kävi miten kävi, suomalaiset jos ketkä ovat katsomon puolella; meitä ei uhkaa muu kuin taloudellinen taantuma (joka tosin porvareille tuntuu riittävän painajaisten aiheeksi).

Tässä joudumme kuitenkin selkä seinää vasten. Jos elämäntapamme on hiljalleen hivuttamassa maailmaa kohti ennennäkemätöntä ekologista ja humanitaarista tragediaa, voimmeko hyvällä omallatunnolla väittää, ettemme ole sellaisia fasisteja kuin Pentti Linkola on? Eikö passiivisuutemme ole juuri sitä, että suostumme ihmiskunnan natsimaiseen jalostamiseen, kamppailuun, jossa etevimmät voittavat ja turhasta pohjasakasta päästään eroon? Onko elämäntapamme linkolamaisempi kuin haluamme tunnustaa?

Aloitellessani Riihikone-blogia valitsin blogikuvani otsikoksi "Linkolamaisen elämäntavan jäljillä..." kuitenkin pitääkseni yllä toivoa, että vielä ei ole liian myöhäistä. Haluan Linkolan esimerkin mukaisesti pyrkiä aineellisesti niukkaan, mutta aatteellisesti rikkaaseen elämään. On huomattava, että Linkola ei omassa elämässään toteuta epäinhimillisiä ajatuksiaan, kuten esimerkiksi Unabomber. Linkola ei ole kääntänyt selkäänsä sivistykselle, vaikka suhtautuukin siihen halveksivasti. Hän elää yhteisten normien mukaan, ja antaa panoksensa yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä edelleen korkeasta iästään huolimatta.

Sosialidemokraattina vakaumukseni on varsin kaukana Pentti Linkolan mielipiteistä. En aio täyttää tyhjiötä, jonka Linkola tulee jättämään, mutta aion pitää vainun linkolamaisen elämäntavan jälkiin.

Itsearvioraportti

2007-07-01T18:41:00.000+03:00

Vastalauseena porvarihallituksen salailupolitiikalle julkaisen henkilökohtaisen itsearvioraporttini puheviestinnän kurssilta. Huomautukset tervetulleita. ;)

Syksyllä 2001 aloittaessani matematiikan opintoni Jyväskylän yliopistossa tutor kertoi, että tutkintoon kuuluu pakollisena yksi opintoviikko viestintää. "Kursseille ilmottau'utaan tämmöösen Kiaku-järjestelmän kautta", länsisuomalaisittain murtava tutorimme valisti ja näytti ryhmällemme matematiikan laitoksen aulan "tyhmällä" päätteellä, kuinka se käytännössä tapahtuu. "Oon ite ilmottautunu kiälenhuollon kurssille, se on kuulemma aika helppo."

En ajatellut vielä tuolloin, millaisella kurssilla oman opintoviikkoni onkisin, koska ensimmäisen vuoden opiskelijalla ei ollut suuria mahdollisuuksia kursseille päästä ja toisaalta viestinnän saattoi suorittaa joidenkin oman alan kurssien yhteydessä. Sen verran kuitenkin tiesin, että puheviestintään en ainakaan mene. Olin kyllä lukiossa pitänyt puheita ja esitelmiä ihan hyvällä menestyksellä, mutta sisäänrakennettu periaatteeni oli kuitenkin välttää kaikenlaista esiintymistä niin paljon kuin mahdollista. Sitä paitsi jokaisen odotetaan tänä sikailukapitalismin kukoistuskautena keskittyvän vahvuuksiinsa. Minä olen paljon tuottavampi kirjoittajana kuin puhujana, joten hölmöähän se olisi puhetaitoon satsata.

No, elämä koulutti. Matematiikan laitoksella sai tentteihin pisteitä kotilaskujen laskemisesta, kunhan osallistui demoihin. Demoissa piti rastittaa jokainen sellainen lasku, josta oli valmis esittämään jotakin, ja sitten demo-ohjaaja arpoi kunkin tehtävän ratkaisun esittäjän niiden joukosta, jotka sen tehtävän olivat ruksineet.

Tunnollisena ja etevänä opiskelijana jouduin joka kerta taululle, joten vähitellen aloin ihan suosiolla menemään sinne oma-aloitteisesti muiden hikipinkojen joukossa demotilaisuuden alussa. Silloin sai sentään valita sellaisen tehtävän, jonka ratkaisu oli lyhyt.

Niin poistui esiintymisjännitys. Mutta esiintyminen ei varmastikaan ollut kovin vakuuttavaa. Riitti mumista jotakin käsittämätöntä kirjoittaessaan, ikään kuin opettaisi taulua eikä ihmisiä. Demo-ohjaaja ei välittänyt puhetekniikan opettamisesta, eihän hänen omistakaan puheistaan aina selvää saanut.

Armeija välitti. Yksikköupseerin toimistoon ei ollut asiaa, ennen kuin asiansa osasi sanoa ymmärrettävästi, ja armeijassa ei ole tapana tulla hirveästi vastaan. Valitettavasti viihdyin puolet armeija-ajastani yksin sääasemalla, joten alkuaikoina opitut taidot olivat vuoden päättyessä unohtuneet autuaasti.

Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan meteorologiaa Helsinkiin. Opiskelijoita oli vähän, ja sain heti ensimmäisenä vuonna tehtäväkseni toimittaa ainejärjestölehteä. Se oli hauskaa. Siinä ei tarvinnut puhua. Tai niin ainakin luulin, kunnes keväällä ainejärjestöllä oli vuosijuhlat, jossa päätoimittaja pienessä hiprakassa koki velvollisuudekseen pitää perinteikkään lehtensä puolesta spontaanin puheen juhlaväen edessä. Siinä ei oikein voinut katsoa muualle kuin parisataapäiseen yleisöön, mutta yllätyksekseni pysyin kasassa ja sain sanottavani sanottua. Niinpä minun piti muuttaa suhtautumistani puheviestintäkykyihini.

Elämä heitteli edelleen, ja ajauduin syvemmälle järjestötoimintaan ja jopa politiikkaan. Puhetaidon merkitys korostui entisestään. Jyväskylän ilmastomarssilla viime marraskuussa puhuin ensimmäistä kertaa julkisella paikalla, ja se tuntui aivan luontevalta. Keväällä puheenvuoroja tuli myös pidettyä useassa yhteydessä, ja pikkuhiljaa vakuutuin olevani niin kilpailukykyinen puhuja, että jos olisin yritys, konsultti kehottaisi johtoani investoimaan puhetaitooni. Siispä kun toukokuussa sain tietää, että graduseminaarin yhteydessä ei voi suorittaa viestintäkurssia, oli valinta selvä: menen puheviestinnän kesäkurssille.

En asettanut erityisiä tavoitteita itselleni, päätin ainoastaan ottaa kurssilta ilon irti. :) Listasin vahvuuksiani ja heikkouksiani varsin huolettomasti. Ei olisi katastrofi, jos töppäisin vahvuusalueella, ja heikkoudet listasin ilman suurta dramatiikkaa. Jälkeenpäin huomaan olleeni varsin ennakkoluuloinen itseäni kohtaan. En ollut häpeilevä esiintyjä enkä puhunut sekavasti, vaikka niin luulin. Enkä liioin ollut vaativa itseäni kohtaan, vaan varsin rennosti ja tulosvastuuttomasti vein puheet läpi.

Ryhmäviestintä oli kurssilla jännittävämpää kuin itseriittoinen pölinä. Jos olen jotain elämässäni ja opiskelussani välttänyt enemmän kuin esiintymistä, se on ryhmätyöskentely. Onneksi kurssin ilmapiiri oli hyvä ja ryhmäviestintään mentäessä tunsimme toisemme niin hyvin, ettei konflikteja ja traumoja syntynyt. Ryhmäharjoituksissa uskalsin ottaa avoimesti osaa keskusteluun enkä vetäytynyt minkään epäaidon roolin suojiin (paitsi tietysti siinä, jossa roolit oli jaettu etukäteen).

Palaute oli kurssin parasta antia, ei vain saaminen vaan myös antaminen. Olen luonnostani kärkäs arvostelemaan ihmisiä ja heidän tekemisiään, joten sumeilematta annoin jokaisen kurssikaverin kuulla kunniansa. Kukaan ei onneksi alkanut itkeä. Moni kuitenkin otti onkeensa kriittisestä palautteesta, ja muutti esiintymistään niillä alueilla, joita olin kriittisesti arvioinut. Se tuntui hyvin palkitsevalta: minä muutin maailmaa!

Olisinkin toivonut myös itselleni enemmän kriittistä palautetta. En usko, että itsetuntoni ja esiintymisvarmuuteni olisi siitä romuttunut, mutta kenties välitin nonverbaalisesti toisenlaisen viestin..?

Millainen viestijä olen nyt? Valmis... no ehken kuitenkaan. Mutta minulla on valmiuksia käyttää tulevat esiintymistilaisuudet hyväksi entistä paremmin. Tärkeää minulle on, että kurssin jälkeen osaan tietoisesti kiinnittää huomiota esimerkiksi kielelliseen ja nonverbaaliseen havainnollistamiseen. Kohdentamista pidän vahvuusalueenani – puhuessani tärkeintä ovat kuulijoissa heräävät ajatukset eikä se, että kuulostan fiksulta tai näytän hyvältä (mikä tosin voi edesauttaa viestin perillemenoa sekin :)). Puhetekniikassa haasteena on puhenopeuden pitäminen aisoissa, varsinkin ennalta kirjoitetuissa puheissa. Lisäksi katseen käyttäminen oikein kulloisessakin tilanteessa vaatii huomiota, myös ryhmäviestinnässä.

Suurimmat haasteet ryhmäviestinnässä kuitenkin liittyvät ryhmädynamiikkaan ja rooliini ryhmässä. Saan olla rohkeammin tasa-arvoinen muiden kanssa, en ylemmyyden- enkä alemmuudentuntoinen. Tällöin minulla on mahdollisuus sekä vaikuttaa ilmapiiriin hyvinkin myönteisesti että viedä ryhmän asiaa joutuisasti eteenpäin hyvään (tai ainakin kohtuullisen hyvään) suuntaan.

Pakolaispäivä

2007-06-20T17:46:00.000+03:00

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä pakolaispäivää. Se ei ole ilon päivä, sillä tuoreen uutisen mukaan pakolaisten määrä on vuoden aikana lisääntynyt 14 %. Pakolaisia "syntyi" vuonna noin 10 miljoonaa ihmistä, suurin osa Irakissa.

Virallisissa pakolaismäärissä eivät näy maansisäiset pakolaiset, joita on arviolta 25 miljoonaa, eivätkä ympäristöpakolaiset, joiden määrä on samaa luokkaa kuin varsinaisten pakolaisten määrä ja lisääntymään päin ilmastonmuutoksen vuoksi.

Mikä on Suomen hallituksen vastuu maailman pakolaisongelmasta? Vilkaistaanpa hallitusohjelmaa.

Ilmastonmuutos ja globalisaatio vahvistavat kansojen ja kansalaisten keskinäistä riippuvuutta. Maailmanlaajuiset kehityskysymykset, kansainvälisen turvallisuuden vaaliminen, pakolaisuus ja maastamuutto, Euroopan unionin laajentuminen sekä eurooppalaisen yhteistyön syventyminen vaikuttavat myös Suomeen.

Perusasioiden ymmärrys on siis kunnossa. Mutta mitä hallitus aikoo tehdä juurikin pakolaiskysymyksen kohdalla?

Hallituksen maahanmuuttopoliittisena tavoitteena on kehittää aktiivista, kokonaisvaltaista ja johdonmukaista politiikkaa, joka ottaa täysipainoisesti huomioon niin työvoiman tarpeen, maahanmuutajien moninaiset lähtökohdat kuin kansainväliset velvoitteet.

Joo, ihan hyvä tavoite. Miten siihen päästään?

Työperusteista maahanmuttoa edistetään ottaen huomioon Suomen ja EU:n väestökehitys ja siitä aiheutuva työvoimantarve.

Tuota noin... Hallitus hyvä, entä kehityspoliittinen johdonmukaisuus? Aikooko hallitus ottaa köyhemmistä maista kermat päältä, siis ne hyväkuntoiset nuoret, jotka ovat onnistuneet läpäisemään EU:n rajan?

Laillista maahanmuuttoa lisätään ja laitonta maahanmuuttoa ja ihmiskauppaa torjutaan.

Kuulostaa päättäväiseltä. Koskeehan tämä myös laittomia siirtotyöläisiä, jotka työnantajiensa mielestä ovat kilpailukykyisiä?

Kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jo työpaikan saaneelle henkilölle, jonka edellytykset jäädä Suomeen työntekijänä täyttyvät, säädetään mahdollisuus hakea oleskelu- ja työlupaa Suomesta käsin.

Häh! Mutta juurihan te sanoitte... No olkoon. Puhutaan nyt niistä pakolaisista. Mitä linjauksia pakolaisten suhteen on tehty?

Selvitetään, miten lapsen etu toteutuu turvapaikanhakija- ja pakolaislapsia koskevissa päätöksissä ja arvioidaan erityisesti ilman huoltajaa tulleiden turvapaikanhakijalasten asema ja kohtelu.

Oi hienoa! Hallitus aikoo siis lopettaa mystiset katoamiset pakolaiskeskuksista. Mutta kertokaa, hyvät ministerit, miten tämä tapahtuu? Laitetaanko lapset vankilaan vai käännytetäänkö heidät jo rajalta? Vai varmistetaanko lapsille oikeasti turvallinen sijoituspaikka esimerkiksi jostakin toisesta maasta?

Ja aikooko hallitus jatkossakin valita pakolaisista parhaat päältä, panostaa laatuun eikä niinkään määrään? Siis vanhat ja sairaat jääkööt pakolaisleireille? Ja raskaana olevat äidit myös? Onko teillä suunnitelmia pakolaiskiintiön nostamiseksi?

Vaikutetaan siihen, että EU-maiden maahanmuuttopolitiikka pystytään sovittamaan entistä paremmin yhteen kehitys- ja ihmisoikeuspolitiikan ja EU-maiden oman työvoimapolitiikan tarpeisiin.

Jos tämä oli lupaus, niin laihanlainen on. Tietäähän sen, kumpien etu porvareiden mielestä menee edelle, meidän vai heidän.

Ahneen loppu

2007-06-13T20:12:00.000+03:00

Tämän päivän eräänä uutisaiheena ovat metalli- ja teknologiateollisuuden työehtosopimusneuvottelut. Kaksinumeroisia palkankorotuksia kuulemma haetaan, oikeutettuna perusteena alan hyvät kasvuluvut. Firman kuin firman menestyksestä kuuluu kiitos koko henkilöstölle.

Sama pätee valtio-"firmaan", ja - noloa kyllä - uusi porvarihallitus ymmärtää tämän paremmin kuin edeltäjänsä, jossa rahanjaon linjasi demari. Köyhien sosiaaliturvaa aiotaan parantaa enemmän kuin viime vaalikaudella. Korotuksia on tulossa niin yksinhuoltajien lapsilisiin, opintorahaan kuin kansaneläkkeeseenkin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että nämä rahat otetaan köyhiltä pois ennen kuin niitä on annettukaan: päivähoidon nollamaksuluokan poistamisen jälkeen voidaan vaikka tinkiä korkea-asteen opiskelun maksuttomuudesta ja kunnallisen terveydenhuollon tasosta.

Maailman köyhille ei tämä hallitus hyvinvoinnin vuolasta norumista edes lupaa. Kehitysyhteistyömäärärahoja ei aiota nostaa edes moraaliselle minimitasolle, 0.7 %:iin. Globaalista näkökulmasta Suomen palkkaneuvottelut ovatkin iljettävää katsottavaa. Pöhöttyneet herrat kahta puolen pöytää hamuavat kakkua kuin Oiva Lohtander SAK:n vaalimainoksessa. Tragikoomisesti tätä mielikuvaa vahvistaa tämän päivän Uutispäivä Demarissa oleva isojen miesten vaateliikkeen mainos.

Samassa lehdessä kerrotaan, että valtiovarainministeri Katainen ei kannata Metallin vaatimuksia. Hänen mukaansa tuloverojen kevennykseen ei jäisi tällöin enää varaa.

Metalliliitolle kokoomuslaisen ministerin uhkaukset eivät merkitse kärpäsen paskaakaan, koska he luultavasti saavat haluamansa, siis muita suuremmat palkankorotukset, ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos tulovero ei laske ja inflaatio kiihtyy, muut palkansaajat kärsivät kyllä, vähäosaisemmista puhumattakaan. Maltillinen palkkaratkaisu olisi viisautta.

Arvovaltaisemmaltakin demaritaholta tuli tänään samanlainen kannanotto. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen totesi Ylen uutisille, että Suomen taloudessa näkyy jo ylikuumenemisen merkkejä. "Tuottavuuden kasvun ylittävät, inflatoriset palkkaratkaisut syövät ostovoimaa ja heikentävät työllisyyden ja kasvun edellytyksiä tulevaisuudessa", hän varoitteli.

Onko Metallin itsepäisyydessä siis kyse neuvottelutaktiikasta, ahneudesta vai silkasta typeryydestä? Jos AY-liikkeessä on yleisemminkin unohtunut solidaarisuuden merkitys, saattaa olla, että suomalainen metallityöläinen todella sikailee viimeistä päivää. Pian hänkin löytää itsensä työvoimakoulutuksesta, jota seuraa uusi ura alipalkattuna laitosapulaisena täyteen ahdetussa vanhainkodissa tai pakolaiskeskuksessa.

Vaan miten on, olemmeko me opiskelijat yhtään jalompia? Se nähdään vuoden päästä, kun meille tulee 15 %:n palkankorotus. Aion haastaa toverini kertomaan, mihin se raha menee, sikailuun vai yhteiseksi hyväksi. Itse olen luvannut lahjoittaa koko korotussumman kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta köyhemmilleni. Oletko sinä valmis samaan?

EUROANGSTIA!

2007-05-09T09:32:00.000+03:00

Tänään Eurooppa-päivänä Jyväskylän eurooppanuorten kirjoituskilpailussa palkittu kirjoitus.

Olen hyvin ylpeä synnyinmaastani. Tämä on kaunis ja rauhaisa maailmankolkka, jossa lounaistuuli henkäilee lauhkeasti ja jonka paikannimissä soi ikivanhan kulttuurin sävyisä luontosuhde. Elämä lienee ollut ankaraa mutta mukavaa aina siihen saakka, kun tuuli toi mukanaan eurooppalaisen ihmisen. "Missä EU, siellä ongelma", jupisi tuo sopeutumaton körmyniska ja rakensi turvekamminsa niemen notkoon. Alkuperäisasukkaat katsoivat parhaaksi vetäytyä pohjoiseen, kun Euroopan järkyttämä kansa otti Suomenniemen suojapaikakseen.

Ongelmat tietysti seurasivat perässä. Unioni kietoi karkurit lopullisesti kainaloonsa vuonna 1995.

Suomi-polo on aina tuntenut itsensä Euroopan nurkassa häpeäväksi paksukalloksi, vaikka Euroopan Unionissa se taitaa olla lähempänä eturivissä aina viittaava kympin oppilasta. Direktiivit huomioidaan lainsäädännössä säntillisesti, ja EU-puheenjohtajuuskaudet viedään läpi siististi ja tulosvastuullisesti. Silti meitä ahdistaa seurassa. Emme oikein tiedä miten päin Euroopassa olisimme, jotenkin emme vain sovi joukkoon. Toisaalta olemme huomionkipeitä, mutta toisaalta joudumme paniikkiin, jos meidät huomataan. Voitto euroviisuissa oli aikamoinen kolaus kansalliselle itsetunnollemme, ja nyt kärvistelemme maanosan kokoisen identiteettikriisin kourissa. Meillä on euroangstia.

Euroangsti ei ole mikään akuutti vaiva, vaan sen historia on pitkä ja tuskainen. Mahtoi jo Mikael Agricola tuntea häpeää junttiudestaan 1530-luvun Saksassa. Ei ole hohdokasta olla Pernajasta kotoisin. Sen jälkeen olemmekin luterilaisen raskain askelin pyrkineet lähemmäs muita sivistyskansoja. Tutkimustuloksia suomalaisten humalahakuisesta alkoholinkäytöstä toistetaan kuin synnintunnustusta, ja ministerien kielitaidottomuutta paheksutaan yhtä kerkeästi kuin kiroilua ennenvanhaan. Me haluamme tehdä parannuksen. Huttusen Hilkkakin rientää töitten jälkeen kansalaisopiston Ranskan kurssille tai Vieremän viiniklubin vuosikokoukseen.

Kyllä joskus 1800-luvulla osattiin olla ylpeitä Suomesta. Mutta samaan aikaan, kun fennomaanit ihastelivat kansallismaisemaa Kolilla, euroangstasi maiseman takana Riion Pekka, isoisäni isoisä. Kotitalon Repolassa piti näyttää mahdollisimman suomalaiselta, ei sellaiselta kuin muut Aunuksen asumukset. Yritys oli hyvä, mutta maantiede vei kuitenkin voiton: Tarton rauhassa 1920 tila jäi kuuden kilometrin päähän Euroopasta.

Sitä me suomalaiset pelkäämme yhä tänäänkin: ettei vain jouduttaisi takaisin Aasiaan, itään, äiti Venäjän peräkammariin. Kulttuurimme vaietuiksi häpeäpilkuiksi on valittu juurikin sellaiset asiat, jotka jotenkin viittaavat itänaapuriin. Tuurijuopot ja ladanromut pitää siivota Helsingin kaduilta aina, kun huippukokous lähestyy. Slaavilainen melankolia tarkoittaa korkeita itsemurhalukuja, ja kirjaimet YYA nostavat palan kurkkuun. Jokainen Suomen kaupunki kyllä mainostaa itseään paikkana, jossa itä ja länsi kohtaavat, onhan itä kiva ja houkutteleva nähtävyys - mutta olisiko vähän noloa, jos ei oltaisi oikeasti lännessä.

Nyt olemme olleet ihan virallisesti läntisessä kulttuuripiirissä jo 12 vuotta. Sen luulisi vähitellen vakuuttavan heikkouskoisimmankin. Vaan ei, edelleen vaivumme itsesääliin aina kun mahdollista. Lordin tappion viisuissa piti olla varma paikka piehtaroida syvässä euroangstissa, mutta se perkele voitti. Näinhän aina meille täällä käy... Ja näin kaiken ahdingon keskellä unohtuu, että jos Eurooppa rakastaa Suomea, se rakastaa Suomea siksi, että Suomi on omalla tavallaan omituinen. Ei Kaurismäki olisi Cannesin tähti, jos hän tekisi ranskalaisia elokuvia, eivätkä Eläkeläiset katu-uskottavia, jos he laulaisivat englanniksi ilman aksentin häivää.

Mikä siis on tämä eurokansalainen, joksi suomalainen itsensä on velvoittanut muuttumaan? Eurooppa on hieno esimerkki siitä, kuinka hyvinkin erilaiset kansat pystyvät päättämään asioista yhdessä erilaisuudesta tinkimättä. Nationalismista on siirrytty terveeseen, suhteellisuudentajuiseen kansallisylpeyteen.

Ärsyttävintä eurohermoilussa onkin, että se välittää kuvan Euroopasta jotenkin muuta maailmaa parempana liittoumana. Rakennamme näkymätöntä (ja paikoin jo näkyvääkin) muuria EU:n rajalle aivan kuten vanhanaikaiset kansallisvaltiot. Onko Unionin perustamisaikojen ajatus rauhan ja sovinnon rakentamisesta kääntymässä itsetyytyväiseksi sulkeutumiseksi muun maailman ongelmilta? Säilyykö EU:n aito tahto hillitä ilmastonmuutosta, vähentää eriarvoisuutta ja puolustaa ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa?

Ei ole fiksua angstata sitä, mitä Eurooppa Suomesta ajattelee. Ei sillä ole niin suurta väliä. Mutta siitä pitää olla huolissaan, mihin Suomi vie EU:ta ja mihin EU vie muuta maailmaa, yritämmekö sopeutua eilisen töppäyksiin vai ennakoimmeko huomisen riskejä. Kun EU-puheenjohtajuus tämän syntymässä säikähtäneen valtion harmiksi seuraavan kerran napsahtaa, emme saa pudota puusta. Meidän täytyy nähdä EU:ssa ongelmien lisäksi sen kyky muuttaa maailmaa paremmaksi ja ennen kaikkea oma kykymme viedä tätä muutosta eteenpäin.

Vanhanen myönsi bisseytensä

2007-04-19T06:05:00.000+02:00

Unet ovat yleensä outoja. Jotkut pyrkivät löytämään niistä merkityksiä, mutta minä en edes yritä. Hauska niitä on silti analysoida.

Tänään Tasavallan Presidentti nimittää Matti Vanhasen II hallituksen. Ilmeisesti sen kunniaksi näin unta, jossa luin Jyväskylän Kangasvuoren R-kioskin ovesta lööpin "Vanhanen _____ ja myönsi bisseytensä kaksi kertaa". En valitettavasti muista, mitä Vanhanen teki ennen kuin myönsi olevansa biseksuaali. Jätti Merikukan kukaties. Tai sitten se ei liittynyt bisseyteen millään tavalla, mitä en yhtään ihmettelisi - uneni tuntien.

Matti Vanhanen on kummallinen tyyppi. Mediassa on liitetty häneen sana teflon: lika ei tartu ei sitten millään. Pääministerikautensa alussa Vanhanen oli harmaa ja nuhteeton. Laukaan asuntomessuilla kesällä 2003 hän näyttäytyi Merja-vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa. Ajattelin, että hän haluaa tietoisesti pitää yllä turvallisen perheenisän imagoa, ja että se on varmaan ihan rehellinenkin imago. Taisin olla väärässä, sillä Vanhasten avioliitto päättyi eroon, ja huhuttiin Vanhasen vokotelleen Tanja Saarelaa, kun tämä oli vielä Karpela. Vaalikauden loppuun mahtui vielä saaga Susan Kurosesta, joka ei mielestäni Mattia mairittele. Silti kansa valitsi Matin pääministeriksi (siihen tavoitteeseenhan Keskustan vaalikampanja pitkälti nojasi).

Tätä taustaa vasten ei olisi mikään skandaali, jos Vanhasesta paljastuisi lisää poikkeuksellisia seksuaalisia kykyjä. Hän saattaisi todeta ne ohimennen ja olla kommentoimatta sen enempää. Kansalaiset olisivat haltioissaan pääministerin miesseikkailuista. - Ei, kyllä se taisi sittenkin jäädä uneksi.

Itse kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, enkä voi sanoa sen olleen mikään valttikortti urallani poikana, tyttärenpoikana, työnhakijana tai alaisena. En usko asian helpottavan myöskään luottamustehtävien saamista. Eduskunnassa on yksi julkihomo, vihreiden Oras Tynkkynen, joka on kiitettävästi onnistunut rikkomaan median yksipuolisen homo- ja lesbotarjonnan. Hänen ei tarvitse sanoa samaa asiaa kahta kertaa jotta ymmärretään, ettei se ollut vitsi.

Silti suurin osa viime vaalien hlbt-ehdokkaista pyrki pikemmin peittämään suuntautumisensa kuin keräämään sillä ääniä. Kaikki eivät ilmaantuneet edes hlbt-äänestäjien keräämille ehdokaslistoille. Suurista puolueista ei tainnut ilmaantua ketään. Äänestäjäkunta on iäkästä eikä välttämättä käsitä vielä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voivat olla ihan terveitä ja fiksuja. Yleensä se ymmärretään vasta, kun lähipiiristä löytyy homo tai lesbo.

Matti Vanhanen, jonkun äänestyksen mukaan Suomen seksikkäin mies, pitäytynee jatkossakin heterosuhteissa, oli hän sitten hetero tai bi. Minulle se on aivan sama. En ole pyrkimässä pääministerin petikaveriksi vaan toivon, että tämänhetkinen seurustelusuhteeni kestää ja ympäristönikin iloitsee siitä ja tukee sitä riippumatta kumppanini sukupuolesta.

Ei voitettu

2007-03-19T11:14:00.000+02:00

Eilinen vaalitulos oli melkoinen pettymys. Kokoomus nousi lähes tasoihin keskustan kanssa, sosialidemokraatit jäivät selkeäksi kolmoseksi. Paikkamäärä eduskunnassa väheni peräti kahdeksalla. Suhteellinen kannatus pieneni kaikkialla paitsi Lapissa. On selvää, että puolueemme joutuu nyt etsimään itseään oppositiossa seuraavat neljä vuotta.

Myös vasemmistoliitto kärsi tappion. Äänestäjät ovat siis siirtyneet melkoisesti oikealle. Sosialidemokraattinen puolue olisi toiminut aatettaan vastaan, jos se olisi mennyt perässä. Järkipuhe ei tällä kertaa tehonnut äänestäjiin, itsekkyys voitti. Liekö mukana ollut pientä näpäytystäkin koppaviksi koetuista mainoksista. Toivottavasti ensi vaaleissa pystymme esittämään visiomme oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta rakentavammalla tavalla.

Valtakunnan tilanteeseen nähden Keski-Suomessa saatiin torjuntavoitto. SDP:n kannatus laski "vain" prosenttiyksikön, kun muissa vaalipiireissä (Lappia ja Satakuntaa lukuunottamatta) pudotus oli jyrkempi. Vasemmistoliittokin piti täällä pintansa, vaikka kokoomus oli hyvin lähellä viedä heidän ainoan paikkansa. Ainoa konkreettinen muutos oli vaalipiirin naisedustajien määrän lisäys kahdesta viiteen. Demareilla Susanna Huovinen ja Tuula Peltonen keräsivät eniten ääniä. Lisäksi Reijo Laitinen saa jatkaa pitkää uraansa eduskunnassa. Jenny ei valitettavasti yltänyt edes varalle, mutta keräsi upeasti yli tuhat ääntä eri puolilta maakuntaa. Hän teki aivan mahtavan vaalityön ja innoittaa meitä kaikkia jatkamaan kampanjointia tasa-arvon, solidaarisuuden ja kestävän kehityksen puolesta.

Huomenna se on ohi

2007-03-17T18:52:00.000+02:00

Vaalityö siis. Olen ollut mukana meidän Jennyn, Lindborgin Jennyn, kampanjaryhmässä täällä Jyväskylässä. Työ on ollut ajoittain väsyttävää ja turhauttavaa, mutta myös ehdottoman antoisaa. Ihmisten kohtaaminen keskustan kävelykadulla on ollut palkitsevinta. Juuri kukaan ei ehdi pysähtymään, mutta moni ottaa mielellään esitteen ja tulitikkuaskin mukaan. Nekin jotka eivät ota, kieltäytyvät kohteliaasti. Kukaan ei ole tullut haukkumaan tyhjäntoimittajaksi. Poliitikkoihin ei ehkä aina luoteta, mutta demokratiaa kyllä pidetään arvossa!

Eilen yritin vielä jakaa Jennyn kortteja Keljon supermarketeilla, mutta henkilökunta ajoi minut pois. :( Niinpä siirryin postiluukkumenetelmään ja jaoin kortit läheisiin kerrostaloihin. Tänään lauantaina jatkoin Myllyjärvellä ja Kukkumäessä. Toivon, että kortti innostaisi edes jonkun tutustumaan Jennyn vaaliteemoihin. Eduskunnassa tarvitaan lisää kansainvälistä solidaarisuutta ja rohkeutta katsoa kauas tulevaisuuteen. Sitä Jennyllä on, ja hän myös tietää millaisia päätöksiä tulevaisuus meiltä tämän ajan ihmisiltä vaatii.

Meille demareille kriittinen kysymys vaalista toiseen on nukkuvien aktivointi. Pelkään, että iso osa näidenkin lähiöiden ihmisistä on poliittisesta keskustelusta syrjäytetty, eivätkä he koe sosialidemokratiaa aatteeksi, joka palvelisi heitä. Tuskin muutkaan puolueet heitä onnistuvat vakuuttamaan. Kommunistit saattavat tosin parantaa asemiaan SDP:n ja vasemmistoliiton kustannuksella, minkä vuoksi vasemmisto voi menettää Keski-Suomessa yhden paikan porvaripuolueille. No, hyvässä tapauksessa vihreät korjaavat sen talteen.

Valtakunnan asetelmat ovat niin ikään huolestuttavat, sillä gallupit povaavat SDP:lle vaalitappiota. Onko meidän vuoromme joutua oppositioon? Toivottavasti ei.

Perustulosta

2007-03-13T15:49:00.000+02:00

Tämä on ensimmäinen blogimerkintäni pitkään aikaan, ja Riihikone-blogin ensimmäinen merkintä ikinä. =) Olen kyllä varsin kokenut nettipäiväkirjan pitäjä. Teininä pidin teiniangstiblogia. Se on sittemmin (toivottavasti) tuhoutunut. :P Armeijassa kirjoitin blogia ajan tappamiseksi. Tuo blogi on luettavissa Hallin lentosääasemalla. Osia siitä on julkaistu meteorologian opiskelijoiden ainejärjestölehdessä, Synopin Sanomissa, jonka päätoimittaja olin vuoden 2005.

Riihikone on poliittinen blogi. Täällä tähytään sosialidemokratian suuntaviivoja ja haukutaan porvareita. ;)

Ensimmäinen merkintäni olkoon tänä aamuna Körttifoorumille kirjoittamani viesti ketjussa, jossa keskustellaan kapitalismista ja Vihreiden esittämästä perustulosta. Ennen minua nimimerkki "vaivainen mato" mietiskeli, kenen kustannuksella Amerikan pörssikeinottelijat rikastuvat.

Mato, käsittääkseni kapitalismi ei ole nollasummapeliä, eli uutta mammonaa tulee koko ajan jostain. Täysin en ole ymmärtänyt että mistä, mutta uusilla innovaatioilla on siinä jokin osuus. Siis periaatteessa on mahdollista, että kaikki vaurastuvat eikä kukaan köyhdy (mikä valitettavasti ei nykyisin toteudu).

Tällä hetkellä kasvu tapahtuu ennen kaikkea maapallon kustannuksella. Kasvumme perustuu materiaan. Mutta yhä enemmän se perustuu teknologiaan ja palveluihin, joiden ympäristökuormitus on verrattain pieni. Näen, että pystymme tulevina vuosikymmeninä siirtymään ajatteluun, jonka mukaan elintaso ei ole sitä, montako neliötä asuinpinta-alaa on käytössä tai kuinka monta ulkomaanmatkaa tekee vuodessa, eikä edes tarvitse muuttaa talousjärjestelmää.

Yritysten eettinen vastuu on kasvamaan päin. Itse tosin petyin kun kyselin pankiltani, mikä heillä olisi rahasto, jossa tuotto ei ole pääasia vaan eettisyys. Sellaista ei kuulemma ole olemassakaan. :o Niin kutsutut eettiset rahastotkin pyrkivät olemaan tuotossa kilpailukykyisiä. Pisti miettimään, ovatko ne nyt niin eettisiä sitten.

Perustulokysymykseen palatakseni: on selvää, että jokaisella on oikeus olla olemassa ja tulla toimeen. Toisaalta näen, että jokaisella on myös velvollisuus antaa jotakin yhteiseksi hyväksi, auttaa muita. Tehdä työtä. Markkinatalous hinnoittelee työmme oman logiikkansa mukaan, ja yhteiskunta ihmisen logiikan mukaan verotuksen ja etuuksien (esim. äitiyspäivärahan ja eläkkeiden) kautta. Suurin osa etuuksista on vastikkeellisia. Työttömyyskorvaus on palkkaa työnhausta. Juoksuttamista sen siis pitää ollakin, tosin tarkoitus lienee, että asiakas kokee sen kannustamisena. Mutta entä jos työttömyyskorvaus korvattaisiin vastikkeettomalla perustulolla? Silloin syrjäytyminen luultavasti kasvaisi, kun kukaan ei nykisi sängystä ylös.

Myös opintotuen kontrollointi on paikallaan. Opinnot etenevät tasaisesti, kun opintotukikuukautta kohti täytyy kerätä kohtuullinen määrä opintopisteitä, ja tukikuukausien loppumisen uhka tuo monelle lisäpuhtia loppurutistukseen. Kuinka perustulo motivoisi opiskelemaan ja etsimään työtä?