Analogisten TV-lähetysten päättyminen on 43 päivän päässä. Kuulun siihen valtavaan joukkoon suomalaisia, jolla on televisio mutta ei digiboksia. En tiedä, tarvitsenko koko toosaa niin paljoa, että hankkisin lisälaitteen. Mietintäaikaa onneksi on kaapeliverkossa ensi helmikuuhun asti.
Kun muutin omilleni jouluna 2000, en hankkinut televisiota. Muistan, että luin kotona paljon kirjoja sen jälkeen ja olin ihan tyytyväinen. Paholaisen silmä tuli kotiini puolivahingossa vuonna 2003, kun isoveljeni luopui omastaan. Onnea kesti kaksi vuotta, kunnes yhteiselomme päättyi salamoiden. Minun piti hankkia uusi, jotta näkisin miten Agnesin käy Idolsissa.
Muuten en kyllä mitään hömppäviihdettä katso. Seuraan televisiosta uutisia, ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Ehkä jonkun elokuvankin silloin tällöin. Parasta television katsominen on silloin, kun se toimii ikkunana historiaan tai toisiin maailmankolkkiin. Eilen esimerkiksi päättyi David Sutherlandin hieno kolmiosainen dokumentti Country Boys, joka seurasi kahden huono-osaisen nuoren miehen elämää Kentuckyssa muutaman vuoden ajan. Se oli koskettava ja avartava tarina tavallisista amerikkalaisista, joita tosi-tv:ssä ei näe.
Toinen vaikuttava dokumenttisarja on vastikään päättynyt kuusiosainen Get up, stand up - Musiikki politiikan voimana. Siinä kerrattiin populaarimusiikin (anteeksi, jos olen väkivaltainen niputtaessani jopa punkin pop-nimekkeen alle...) roolia lähihistorian yhteiskunnallisissa murroksissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa bussiboikoteista terrorismin vastaiseen sotaan. Dokumentti näytti suuret joukot ja suuret persoonat, jotka ovat saaneet jotain aikaan, ja näin innosti jatkamaan omalta osaltani naivia maailmanparannusta.
Nyt kesällä viestintäministeri Suvi Lindén käynnisti keskustelun valtiollisen TV-toiminnan rahoituksesta. Pitäisikö lupamaksut lopettaa?
Yleisradion ohjelmatoiminnan rahoittavat kansan syvät rivit, ja se näkyy ja kuuluu. Yle tekee tärkeää yleishyödyllistä työtä ja kohtaa katsojansa syvälliseti ihmisinä. On hyvin tärkeää, ettei Ylen tarvitse kantaa huolta edes valtion veropotin lisäämisestä, vaan se voi harjoittaa julkista palvelua kaikessa rauhassa. Mainosrahoitteisilla MTV3:lla ja Nelosella puolestaan puhuvat markkinavoimien äänet, joille katsojat ovat ennen kaikkea kuluttajia. Ohjelmistakin heijastuu selvästi pinnallisempi ihmiskäsitys.
Toki joskus tuntuu, että Ylessäkin on omalla tavallaan etäännytty todellisuudesta. Varsinkin Yle Radio 1:n ohjelmia kuunnellessa herää monesti kysymys: kenen tätä pitäisi jaksaa kuunnella? Tuntuu, että Yle hyvää hyvyyttään ottaa töihin kaikki ne akateemiset höpöttäjät, joille muut työnantajat eivät keksi käyttöä. No, toisaalta esimerkiksi meneillään olevan Jumalaisen heinäkuun teemaohjelmat ovat minullekin olleet älyllisesti ja sivistyksellisesti antoisia.
Yksi on silti ylitse muiden: Kansanradio. Siinä ollaan viisauden alkulähteillä, kun "yks mummo vaan täältä" soittaa ja kertoo elämästään ja mistä hän on iloinen, vaikka yksinäisyys ja sairaudet vaivaavat. Tai kun savolaiset vääräleuat ehdottavat milloin mitäkin kansanedustajien palauttamiseksi maan pinnalle. Sitä jos jotain pitäisi meidän demarienkin tänä itsetutkiskelun aikanamme kuunnella.
torstai 19. heinäkuuta 2007
torstai 5. heinäkuuta 2007
Linkolamainen elämäntapa
Kalastaja Pentti Linkola on ehkä Suomen tinkimättömin ympäristönsuojelija. Tai ainakin hän pitää tinkimättömyydestään suurinta ääntä. Hänhän ei ole mikä tahansa kalastaja vaan tunnettu yhteiskunnallinen ajattelija. Ja sellaisena varsin ansiokas, sillä Linkolan ajatuksia ei kyllä muualta kuule.
Linkola varttui Helsingin Kaisaniemessä, hänen isänsä professori Kaarlo Linkola oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan johtaja, ja Pentti Linkola itsekin on opiskellut biologiaa. Linkolaa varten on keksitty termi ekofasisti. Hän kantaa syvää huolta luonnosta, muttei arvosta ihmistä muuten kuin varsin kehittyneenä luontokappaleena. Linkola onkin kirjoituksissaan (viimeisimpänä kirjassa Voisiko elämä voittaa vuonna 2004) avoimesti kannattanut ihmiskunnan - vai pitäisikö sanoa ihmiskannan - pienentämistä väkivalloin. Näin pelastetaan maapallo ekokatastrofilta. Terroristit ja sotapäälliköt saavat Linkolalta kiitosta, siviiliuhreille ei myötätuntoa heru. He eivät Linkolan silmissä ole yksilöinä hyttystä arvokkaampia.
Tällaiset ajatukset ovat omiaan lietsomaan kauhua ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa, mutta Suomi on tottunut 74-vuotiaaseen Linkolaan. Tuskin edes Suojelupoliisi pitää häntä varteenotettavana uhkana. Toissa vuonna Tampereen yliopiston Aikalainen-lehti julkaisi haastattelun, jossa Linkola sympatisoi natseja, ja päätoimittaja joutui rehtorin puhutteluun, mutta sen suurempaa vaikutusta Linkolalla ei näytä olevan. Ehkä jotkut ekoherätyksen saaneet teinit kokevat järisyttäviä oivalluksia lukiessaan Unelmia paremmasta maailmasta, mutta kollektiivinen paine ohjaa heidät heti takaisin oikeille urille. Pian hekin jo liittyvät Amnestyyn. Tai Demarinuoriin, kuten allekirjoittanut. :P
Linkola on siis vailla opetuslapsia. Ei pelkästään siksi, että hänen mielipiteensä ovat liian epäsovinnaisia vaan myös siksi, että Linkolan seuraaminen olisi liian vaativaa. Hän elää mökissä Valkeakosken liepeillä hyvin vaatimattomasti kalastaen ravintonsa ja paikaten vaatteensa moneen kertaan. Sellaista elämää eivät edes hänen vaimonsa ja lapsensa jaksaneet kovin montaa vuotta. Nykyajan ympäristötietoiset nuoret taas ovat kasvaneet sellaisen yltäkylläisyyden keskellä, että ekologinen elämänvaihe kestää vain sen aikaa, kun ollaan köyhiä opiskelijoita. Sen jälkeen ollaan kypsiä liittymään elintasoporvareihin tai -sosialisteihin.
Silti ei voida kieltää, etteikö Linkola olisi paljossa oikeassa. Ihmiskunta sahaa omaa oksaansa eikä osaa lopettaa. Kestävä kehitys myönnetään kauniiksi ajatukseksi, mutta poliittista tahtoa sen saavuttamiseksi ei kuitenkaan löydy. Väestönkasvun ja elintason nousun jatkuessa voidaan oikeutetusti arvella, ettei siihen ole enää edes mahdollista päästä hallitusti.
Onkin nähtävissä merkkejä siitä, että kehittyneet maat varustautuvat tulevaa kriisiä varten sen sijaan, että pyrkisivät estämään sen. Viimeisistä öljyvaroista soditaan verisesti jo nyt, ja myös vedestä ennustetaan syntyvän yhä vaikeampia konflikteja. Maailma muuttuu arvaamattomammaksi ja vaarallisemmaksi paikaksi, mutta kävi miten kävi, suomalaiset jos ketkä ovat katsomon puolella; meitä ei uhkaa muu kuin taloudellinen taantuma (joka tosin porvareille tuntuu riittävän painajaisten aiheeksi).
Tässä joudumme kuitenkin selkä seinää vasten. Jos elämäntapamme on hiljalleen hivuttamassa maailmaa kohti ennennäkemätöntä ekologista ja humanitaarista tragediaa, voimmeko hyvällä omallatunnolla väittää, ettemme ole sellaisia fasisteja kuin Pentti Linkola on? Eikö passiivisuutemme ole juuri sitä, että suostumme ihmiskunnan natsimaiseen jalostamiseen, kamppailuun, jossa etevimmät voittavat ja turhasta pohjasakasta päästään eroon? Onko elämäntapamme linkolamaisempi kuin haluamme tunnustaa?
Aloitellessani Riihikone-blogia valitsin blogikuvani otsikoksi "Linkolamaisen elämäntavan jäljillä..." kuitenkin pitääkseni yllä toivoa, että vielä ei ole liian myöhäistä. Haluan Linkolan esimerkin mukaisesti pyrkiä aineellisesti niukkaan, mutta aatteellisesti rikkaaseen elämään. On huomattava, että Linkola ei omassa elämässään toteuta epäinhimillisiä ajatuksiaan, kuten esimerkiksi Unabomber. Linkola ei ole kääntänyt selkäänsä sivistykselle, vaikka suhtautuukin siihen halveksivasti. Hän elää yhteisten normien mukaan, ja antaa panoksensa yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä edelleen korkeasta iästään huolimatta.
Sosialidemokraattina vakaumukseni on varsin kaukana Pentti Linkolan mielipiteistä. En aio täyttää tyhjiötä, jonka Linkola tulee jättämään, mutta aion pitää vainun linkolamaisen elämäntavan jälkiin.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2007
Itsearvioraportti
Vastalauseena porvarihallituksen salailupolitiikalle julkaisen henkilökohtaisen itsearvioraporttini puheviestinnän kurssilta. Huomautukset tervetulleita. ;)
Syksyllä 2001 aloittaessani matematiikan opintoni Jyväskylän yliopistossa tutor kertoi, että tutkintoon kuuluu pakollisena yksi opintoviikko viestintää. "Kursseille ilmottau'utaan tämmöösen Kiaku-järjestelmän kautta", länsisuomalaisittain murtava tutorimme valisti ja näytti ryhmällemme matematiikan laitoksen aulan "tyhmällä" päätteellä, kuinka se käytännössä tapahtuu. "Oon ite ilmottautunu kiälenhuollon kurssille, se on kuulemma aika helppo."
En ajatellut vielä tuolloin, millaisella kurssilla oman opintoviikkoni onkisin, koska ensimmäisen vuoden opiskelijalla ei ollut suuria mahdollisuuksia kursseille päästä ja toisaalta viestinnän saattoi suorittaa joidenkin oman alan kurssien yhteydessä. Sen verran kuitenkin tiesin, että puheviestintään en ainakaan mene. Olin kyllä lukiossa pitänyt puheita ja esitelmiä ihan hyvällä menestyksellä, mutta sisäänrakennettu periaatteeni oli kuitenkin välttää kaikenlaista esiintymistä niin paljon kuin mahdollista. Sitä paitsi jokaisen odotetaan tänä sikailukapitalismin kukoistuskautena keskittyvän vahvuuksiinsa. Minä olen paljon tuottavampi kirjoittajana kuin puhujana, joten hölmöähän se olisi puhetaitoon satsata.
No, elämä koulutti. Matematiikan laitoksella sai tentteihin pisteitä kotilaskujen laskemisesta, kunhan osallistui demoihin. Demoissa piti rastittaa jokainen sellainen lasku, josta oli valmis esittämään jotakin, ja sitten demo-ohjaaja arpoi kunkin tehtävän ratkaisun esittäjän niiden joukosta, jotka sen tehtävän olivat ruksineet.
Tunnollisena ja etevänä opiskelijana jouduin joka kerta taululle, joten vähitellen aloin ihan suosiolla menemään sinne oma-aloitteisesti muiden hikipinkojen joukossa demotilaisuuden alussa. Silloin sai sentään valita sellaisen tehtävän, jonka ratkaisu oli lyhyt.
Niin poistui esiintymisjännitys. Mutta esiintyminen ei varmastikaan ollut kovin vakuuttavaa. Riitti mumista jotakin käsittämätöntä kirjoittaessaan, ikään kuin opettaisi taulua eikä ihmisiä. Demo-ohjaaja ei välittänyt puhetekniikan opettamisesta, eihän hänen omistakaan puheistaan aina selvää saanut.
Armeija välitti. Yksikköupseerin toimistoon ei ollut asiaa, ennen kuin asiansa osasi sanoa ymmärrettävästi, ja armeijassa ei ole tapana tulla hirveästi vastaan. Valitettavasti viihdyin puolet armeija-ajastani yksin sääasemalla, joten alkuaikoina opitut taidot olivat vuoden päättyessä unohtuneet autuaasti.
Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan meteorologiaa Helsinkiin. Opiskelijoita oli vähän, ja sain heti ensimmäisenä vuonna tehtäväkseni toimittaa ainejärjestölehteä. Se oli hauskaa. Siinä ei tarvinnut puhua. Tai niin ainakin luulin, kunnes keväällä ainejärjestöllä oli vuosijuhlat, jossa päätoimittaja pienessä hiprakassa koki velvollisuudekseen pitää perinteikkään lehtensä puolesta spontaanin puheen juhlaväen edessä. Siinä ei oikein voinut katsoa muualle kuin parisataapäiseen yleisöön, mutta yllätyksekseni pysyin kasassa ja sain sanottavani sanottua. Niinpä minun piti muuttaa suhtautumistani puheviestintäkykyihini.
Elämä heitteli edelleen, ja ajauduin syvemmälle järjestötoimintaan ja jopa politiikkaan. Puhetaidon merkitys korostui entisestään. Jyväskylän ilmastomarssilla viime marraskuussa puhuin ensimmäistä kertaa julkisella paikalla, ja se tuntui aivan luontevalta. Keväällä puheenvuoroja tuli myös pidettyä useassa yhteydessä, ja pikkuhiljaa vakuutuin olevani niin kilpailukykyinen puhuja, että jos olisin yritys, konsultti kehottaisi johtoani investoimaan puhetaitooni. Siispä kun toukokuussa sain tietää, että graduseminaarin yhteydessä ei voi suorittaa viestintäkurssia, oli valinta selvä: menen puheviestinnän kesäkurssille.
En asettanut erityisiä tavoitteita itselleni, päätin ainoastaan ottaa kurssilta ilon irti. :) Listasin vahvuuksiani ja heikkouksiani varsin huolettomasti. Ei olisi katastrofi, jos töppäisin vahvuusalueella, ja heikkoudet listasin ilman suurta dramatiikkaa. Jälkeenpäin huomaan olleeni varsin ennakkoluuloinen itseäni kohtaan. En ollut häpeilevä esiintyjä enkä puhunut sekavasti, vaikka niin luulin. Enkä liioin ollut vaativa itseäni kohtaan, vaan varsin rennosti ja tulosvastuuttomasti vein puheet läpi.
Ryhmäviestintä oli kurssilla jännittävämpää kuin itseriittoinen pölinä. Jos olen jotain elämässäni ja opiskelussani välttänyt enemmän kuin esiintymistä, se on ryhmätyöskentely. Onneksi kurssin ilmapiiri oli hyvä ja ryhmäviestintään mentäessä tunsimme toisemme niin hyvin, ettei konflikteja ja traumoja syntynyt. Ryhmäharjoituksissa uskalsin ottaa avoimesti osaa keskusteluun enkä vetäytynyt minkään epäaidon roolin suojiin (paitsi tietysti siinä, jossa roolit oli jaettu etukäteen).
Palaute oli kurssin parasta antia, ei vain saaminen vaan myös antaminen. Olen luonnostani kärkäs arvostelemaan ihmisiä ja heidän tekemisiään, joten sumeilematta annoin jokaisen kurssikaverin kuulla kunniansa. Kukaan ei onneksi alkanut itkeä. Moni kuitenkin otti onkeensa kriittisestä palautteesta, ja muutti esiintymistään niillä alueilla, joita olin kriittisesti arvioinut. Se tuntui hyvin palkitsevalta: minä muutin maailmaa!
Olisinkin toivonut myös itselleni enemmän kriittistä palautetta. En usko, että itsetuntoni ja esiintymisvarmuuteni olisi siitä romuttunut, mutta kenties välitin nonverbaalisesti toisenlaisen viestin..?
Millainen viestijä olen nyt? Valmis... no ehken kuitenkaan. Mutta minulla on valmiuksia käyttää tulevat esiintymistilaisuudet hyväksi entistä paremmin. Tärkeää minulle on, että kurssin jälkeen osaan tietoisesti kiinnittää huomiota esimerkiksi kielelliseen ja nonverbaaliseen havainnollistamiseen. Kohdentamista pidän vahvuusalueenani – puhuessani tärkeintä ovat kuulijoissa heräävät ajatukset eikä se, että kuulostan fiksulta tai näytän hyvältä (mikä tosin voi edesauttaa viestin perillemenoa sekin :)). Puhetekniikassa haasteena on puhenopeuden pitäminen aisoissa, varsinkin ennalta kirjoitetuissa puheissa. Lisäksi katseen käyttäminen oikein kulloisessakin tilanteessa vaatii huomiota, myös ryhmäviestinnässä.
Suurimmat haasteet ryhmäviestinnässä kuitenkin liittyvät ryhmädynamiikkaan ja rooliini ryhmässä. Saan olla rohkeammin tasa-arvoinen muiden kanssa, en ylemmyyden- enkä alemmuudentuntoinen. Tällöin minulla on mahdollisuus sekä vaikuttaa ilmapiiriin hyvinkin myönteisesti että viedä ryhmän asiaa joutuisasti eteenpäin hyvään (tai ainakin kohtuullisen hyvään) suuntaan.
Syksyllä 2001 aloittaessani matematiikan opintoni Jyväskylän yliopistossa tutor kertoi, että tutkintoon kuuluu pakollisena yksi opintoviikko viestintää. "Kursseille ilmottau'utaan tämmöösen Kiaku-järjestelmän kautta", länsisuomalaisittain murtava tutorimme valisti ja näytti ryhmällemme matematiikan laitoksen aulan "tyhmällä" päätteellä, kuinka se käytännössä tapahtuu. "Oon ite ilmottautunu kiälenhuollon kurssille, se on kuulemma aika helppo."
En ajatellut vielä tuolloin, millaisella kurssilla oman opintoviikkoni onkisin, koska ensimmäisen vuoden opiskelijalla ei ollut suuria mahdollisuuksia kursseille päästä ja toisaalta viestinnän saattoi suorittaa joidenkin oman alan kurssien yhteydessä. Sen verran kuitenkin tiesin, että puheviestintään en ainakaan mene. Olin kyllä lukiossa pitänyt puheita ja esitelmiä ihan hyvällä menestyksellä, mutta sisäänrakennettu periaatteeni oli kuitenkin välttää kaikenlaista esiintymistä niin paljon kuin mahdollista. Sitä paitsi jokaisen odotetaan tänä sikailukapitalismin kukoistuskautena keskittyvän vahvuuksiinsa. Minä olen paljon tuottavampi kirjoittajana kuin puhujana, joten hölmöähän se olisi puhetaitoon satsata.
No, elämä koulutti. Matematiikan laitoksella sai tentteihin pisteitä kotilaskujen laskemisesta, kunhan osallistui demoihin. Demoissa piti rastittaa jokainen sellainen lasku, josta oli valmis esittämään jotakin, ja sitten demo-ohjaaja arpoi kunkin tehtävän ratkaisun esittäjän niiden joukosta, jotka sen tehtävän olivat ruksineet.
Tunnollisena ja etevänä opiskelijana jouduin joka kerta taululle, joten vähitellen aloin ihan suosiolla menemään sinne oma-aloitteisesti muiden hikipinkojen joukossa demotilaisuuden alussa. Silloin sai sentään valita sellaisen tehtävän, jonka ratkaisu oli lyhyt.
Niin poistui esiintymisjännitys. Mutta esiintyminen ei varmastikaan ollut kovin vakuuttavaa. Riitti mumista jotakin käsittämätöntä kirjoittaessaan, ikään kuin opettaisi taulua eikä ihmisiä. Demo-ohjaaja ei välittänyt puhetekniikan opettamisesta, eihän hänen omistakaan puheistaan aina selvää saanut.
Armeija välitti. Yksikköupseerin toimistoon ei ollut asiaa, ennen kuin asiansa osasi sanoa ymmärrettävästi, ja armeijassa ei ole tapana tulla hirveästi vastaan. Valitettavasti viihdyin puolet armeija-ajastani yksin sääasemalla, joten alkuaikoina opitut taidot olivat vuoden päättyessä unohtuneet autuaasti.
Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan meteorologiaa Helsinkiin. Opiskelijoita oli vähän, ja sain heti ensimmäisenä vuonna tehtäväkseni toimittaa ainejärjestölehteä. Se oli hauskaa. Siinä ei tarvinnut puhua. Tai niin ainakin luulin, kunnes keväällä ainejärjestöllä oli vuosijuhlat, jossa päätoimittaja pienessä hiprakassa koki velvollisuudekseen pitää perinteikkään lehtensä puolesta spontaanin puheen juhlaväen edessä. Siinä ei oikein voinut katsoa muualle kuin parisataapäiseen yleisöön, mutta yllätyksekseni pysyin kasassa ja sain sanottavani sanottua. Niinpä minun piti muuttaa suhtautumistani puheviestintäkykyihini.
Elämä heitteli edelleen, ja ajauduin syvemmälle järjestötoimintaan ja jopa politiikkaan. Puhetaidon merkitys korostui entisestään. Jyväskylän ilmastomarssilla viime marraskuussa puhuin ensimmäistä kertaa julkisella paikalla, ja se tuntui aivan luontevalta. Keväällä puheenvuoroja tuli myös pidettyä useassa yhteydessä, ja pikkuhiljaa vakuutuin olevani niin kilpailukykyinen puhuja, että jos olisin yritys, konsultti kehottaisi johtoani investoimaan puhetaitooni. Siispä kun toukokuussa sain tietää, että graduseminaarin yhteydessä ei voi suorittaa viestintäkurssia, oli valinta selvä: menen puheviestinnän kesäkurssille.
En asettanut erityisiä tavoitteita itselleni, päätin ainoastaan ottaa kurssilta ilon irti. :) Listasin vahvuuksiani ja heikkouksiani varsin huolettomasti. Ei olisi katastrofi, jos töppäisin vahvuusalueella, ja heikkoudet listasin ilman suurta dramatiikkaa. Jälkeenpäin huomaan olleeni varsin ennakkoluuloinen itseäni kohtaan. En ollut häpeilevä esiintyjä enkä puhunut sekavasti, vaikka niin luulin. Enkä liioin ollut vaativa itseäni kohtaan, vaan varsin rennosti ja tulosvastuuttomasti vein puheet läpi.
Ryhmäviestintä oli kurssilla jännittävämpää kuin itseriittoinen pölinä. Jos olen jotain elämässäni ja opiskelussani välttänyt enemmän kuin esiintymistä, se on ryhmätyöskentely. Onneksi kurssin ilmapiiri oli hyvä ja ryhmäviestintään mentäessä tunsimme toisemme niin hyvin, ettei konflikteja ja traumoja syntynyt. Ryhmäharjoituksissa uskalsin ottaa avoimesti osaa keskusteluun enkä vetäytynyt minkään epäaidon roolin suojiin (paitsi tietysti siinä, jossa roolit oli jaettu etukäteen).
Palaute oli kurssin parasta antia, ei vain saaminen vaan myös antaminen. Olen luonnostani kärkäs arvostelemaan ihmisiä ja heidän tekemisiään, joten sumeilematta annoin jokaisen kurssikaverin kuulla kunniansa. Kukaan ei onneksi alkanut itkeä. Moni kuitenkin otti onkeensa kriittisestä palautteesta, ja muutti esiintymistään niillä alueilla, joita olin kriittisesti arvioinut. Se tuntui hyvin palkitsevalta: minä muutin maailmaa!
Olisinkin toivonut myös itselleni enemmän kriittistä palautetta. En usko, että itsetuntoni ja esiintymisvarmuuteni olisi siitä romuttunut, mutta kenties välitin nonverbaalisesti toisenlaisen viestin..?
Millainen viestijä olen nyt? Valmis... no ehken kuitenkaan. Mutta minulla on valmiuksia käyttää tulevat esiintymistilaisuudet hyväksi entistä paremmin. Tärkeää minulle on, että kurssin jälkeen osaan tietoisesti kiinnittää huomiota esimerkiksi kielelliseen ja nonverbaaliseen havainnollistamiseen. Kohdentamista pidän vahvuusalueenani – puhuessani tärkeintä ovat kuulijoissa heräävät ajatukset eikä se, että kuulostan fiksulta tai näytän hyvältä (mikä tosin voi edesauttaa viestin perillemenoa sekin :)). Puhetekniikassa haasteena on puhenopeuden pitäminen aisoissa, varsinkin ennalta kirjoitetuissa puheissa. Lisäksi katseen käyttäminen oikein kulloisessakin tilanteessa vaatii huomiota, myös ryhmäviestinnässä.
Suurimmat haasteet ryhmäviestinnässä kuitenkin liittyvät ryhmädynamiikkaan ja rooliini ryhmässä. Saan olla rohkeammin tasa-arvoinen muiden kanssa, en ylemmyyden- enkä alemmuudentuntoinen. Tällöin minulla on mahdollisuus sekä vaikuttaa ilmapiiriin hyvinkin myönteisesti että viedä ryhmän asiaa joutuisasti eteenpäin hyvään (tai ainakin kohtuullisen hyvään) suuntaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)