lauantai 25. helmikuuta 2017

Turvapaikanhakijat eivät uhkaa Suomea

Osallistuin eilen europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaaren järjestämään yleisötilaisuuteen, jossa katsottiin Elina Hirvosen vaikuttava dokumenttielokuva Kiehumispiste. Elokuva kertoo ihmisistä Suomessa vuonna 2016, suuren turvapaikanhakija-aallon jälkimainingeissa. Koruttomasti ja arvostelematta kuvataan maahanmuuton vastustajien mielenosoituksia Forssassa ja Itäkeskuksessa. Käydään Otanmäen ja Rautatientorin rikospaikoilla ja kemiläisessä kodissa, jossa asuu vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden hyväksi tehnyt eläkkeellä oleva opettaja. Kuvataan suvaitsevaisen historiantutkijan Oula Silvennoisen ja hänen maahanmuuttokriittisen ystävänsä Tapsan keskusteluja saunomisen lomassa. Kuvataan leipäjonoa, hallituksen vastaista marssia ja itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkuetta. Viipyillen kuvataan suoraan ylhäältäpäin routaista pelto- ja metsämaisemaa.

”Tämäkö on nyt sitä Suomi-brändiä?” kuiskasin Liisa Jaakonsaarelle kaikkein inhorealistisimpien kuvausten kohdalla. Vihaiset kansalaiset huusivat tunteensa julkisesti ulos kaunistelematta sanavalintojaan.

Kiehumispiste on tärkeä dokumentti juuri siksi. Se tavoittaa ihmiset vihapuheiden takana. Se näyttää, mitä tapahtuu, kun erilaiset mielipiteet kohtaavat kasvokkain, metrin päässä toisistaan, sivistyneesti. Keskinäinen kunnioitus on läsnä. Ihmiset käyttävät taitoaan hillitä tunteitaan ja valitsevat sanat, joilla rakennetaan siltaa. Se tapahtuu hyvin luonnollisesti riippumatta iästä, sukupuolesta ja etnisestä taustasta. Se on ihmisyyttä parhaimmillaan ja se antaa meille toivon, että eroistamme huolimatta kykenemme elämään yhdessä.

Elokuvanäytöksen jälkeen tarjottiin kahvit ja pidettiin keskustelutilaisuus. Turvapaikanhakijoiden maahanpäästämistä vastustavat kansalaisaktivistit Junes Lokka ja Tiina Wiik lähettivät tilaisuuden suorana nettiin ja taltio oli ainakin eilen katsottavissa Wiikin YouTube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=SWsT-XdwEE8. Videon klikkaamisesta saattaa jokunen ropo kilahtaa Wiikin tilille. Se suotakoon. Hänen pyrkimyksensä sivistyneeseen kansalaisjournalismiin on kannatettava (kokonaan eri juttu on, minkä verran videoista löytyy sivistystä, saati sitten journalismia).


Kutsuttuna keskustelussa oli mukana Oula Silvennoinen, ja myös yleisö käytti puheenvuoroja. Niin minäkin (videolla kohdassa 44:44). Ja toki puhuivat myös Lokka ja Wiik. Kielenkäyttö pysyi tällä kertaa sivistyneenä ja provosoituminen puolin ja toisin vältettiin aika hyvin.

Videollaan käymästään jälkikeskustelusta päätellen Lokka ja Wiik eivät olleet tilaisuuteen tyytyväisiä. He pitivät tilaisuutta ”syöpäisenä” viitaten ilmeisesti äärioikeiston näkemykseen vasemmistosta kansakunnan syöpänä. Aivan tilaisuuden lopussa Wiik käytti puheenvuoron, jossa syytti Jaakonsaarta ja meitä muita demareita massamaahanmuuton kannattamisesta. Wiikin mukaan se tarkoittaa, että kannatamme myös maahanmuuton seurauksena lisääntyneitä seksuaalirikoksia.

Jaakonsaari kielsi, että kukaan kannattaisi massamaahanmuuttoa, seksuaalirikoksista puhumattakaan. Hän painotti, että niiden poistamiseksi pitää tehdä kaikkensa. Aiemmissa puheenvuoroissaan Jaakonsaari toki myönsi ajattelevansa, että maahanmuutolla on hyviä vaikutuksia väestörakenteeseen ja populaatiogenetiikkaan. On kuitenkin panettelua väittää, että mikään puolue olisi erityisesti toivonut ja tilannut syksyn 2015 turvapaikanhakijamääriä.

Mutta heidänkin kanssaan pystymme elämään. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Raimo Petäsnoro toi kahdessa puheenvuorossaan hyvin ilmi vastuullisuuden, jolla ”vanhat puolueet” hoitavat laittoman maahanmuuton ongelmaa. Ei ihmisiä voi Välimereen ampua, hän totesi.

Maahanmuuttovastaiset liikkeet perustelevat toimintansa väittämällä, että muslimien maahantulon estäminen on paras keino torjua Suomen muuttuminen vähitellen islamilaisen lain yhteiskunnaksi. Tutkija Oula Silvennoinen ei pitänyt Suomen islamisaatiota mitenkään perusteltuna uhkakuvana. Lokan ja Wiikin argumentteja päällisin puolin tarkasteltuani en itsekään pysty vakuuttumaan siitä, että Suomessa tarvitsisi varautua sellaiseen islamisaatiokehitykseen, mitä Libanonissa tai Indonesiassa on nähty.

Näkemykseni taustalla ovat henkilökohtaiset kontaktit turvapaikanhakijoiden kanssa. Työskentelin syksyllä 2015 vapaaehtoisena valvojana SPR:n hätämajoitusyksikössä, ja marraskuun alussa sain ihan työsuhteenkin, kun Petäjäveden kuntaan perustettiin vastaanottokeskus. Se suljettiin viime kesänä, kun turvapaikanhakijoiden suma purkaantui. Itsekin olen jo muuttanut muualle ja vaihtanut alaa.

Turvapaikanhakijan asema ei ole kadehdittava, ja henkinen paine purkautui toisinaan järjestyshäiriöinä. Olen soittanut paikalle poliiseja ja ambulansseja, puhutellut sääntöjä rikkoneita asukkaita ja tehnyt yhden lastensuojeluilmoituksenkin. Silti pidän turvapaikanhakijoita hyvinä ja sopeutumiskykyisinä ihmisinä. Eivät he ole tuomassa Suomeen sitä sivistymättömyyttä, jonka vuoksi ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan.

Tuo entinen työpaikkani on hyvin esillä myös Kiehumispiste-dokumentissa. Siinä tavataan vastaanottokeskuksessa asunut irakilaisperhe ja käydään paikallisen huoltoaseman ”parlamentissa” kuuntelemassa, miten kansan syvät rivit vastaanottokeskuksen olemisen paikkakunnalla kokivat. Heidän asenteensa on arkisen myönteinen eikä siihen liity sellaista kiihkoa, joka mielenosoituksissa on valloillaan.

Islam on läsnä joidenkin arabien, afgaanien, somalien ja muiden etnisten vähemmistöjen elämässä, mutta se ei ole yhtenäinen ideologia ja luultavasti tulevaisuudessa vain pirstoutuu enemmän, kuten kristinuskokin. Yritykset rakentaa mitään islamilaiseen lakiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä – jos sellaisia joskus Euroopassa nähdään – tulevat kaatumaan sisäisiin erimielisyyksiin, samaan tapaan kuin fasismille Suomessa näyttää käyvän.

Tämä ei tarkoita, ettei mitään ongelmia olisi. Ylellä hiljattain esitetty dokumentti Tanskan moskeijoista paljasti, että sovinnollisen julkikuvan takana imaamit ylenkatsovat Tanskan lakeja.

Tällaisia yhteisöjä, joissa uskonnollinen laki asettuu esivallan yläpuolelle on Euroopassa ihan vanhastaankin. Liisa Jaakonsaari totesi, että jopa kotoisen ev.lut. kirkkomme piirissä toimii eräskin suuntaus, jonka piirissä on vuosikymmeniä harrastettu vääriä tekoja. Ne pitää estää – ne teot.
Siinä suhteessa tämä ’maassa maan tavalla’ on aivan oikea väite. Sinun täytyy noudattaa sen maan lakeja, missä asut.
Yhdyn Jaakonsaaren sanoihin. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila esitti viime viikolla konkreettisia keinoja puuttua esimerkiksi lapsen edun vastaiseen toimintaan uskonnollisissa yhdyskunnissa. Tärkein keino on dialogin lisääminen, ja se edellyttää keskinäistä kunnioitusta. Yksittäisten ongelmien takia ei pidä leimata kokonaisia ryhmiä tai uskontoja pahoiksi. Suurin osa niiden edustajista osaa olla ihmisiksi ja on yhteiskunnallemme hyödyksi.

Erityinen uhka, johon täytyy varautua, on toisen polven maahanmuuttajien radikalisoituminen. Jaakonsaari viittasi vuosien takaisiin kokemuksiin Lontoossa, kun imaamit yhdessä miettivät, miksi toisen polven maahanmuuttajanuoria päätyy ääri-islamiin ja terroritekoihin vastoin kotikasvatustaan.

Selitykseksi löydettiin väliinputoamisen kokemus – länsimaisessa ympäristössä kasvaneet nuoret eivät löydä paikkaansa vanhempiensa vanhoillisista islamilaisista yhteisöistä. Vapaa radikalismi on silloin houkutteleva keino rakentaa omaa identiteettiä muslimina.

Jaakonsaari ja Silvennoinen sanoivat, että Eurooppa kestää hallitun maahanmuuton, jos pelko ei hajota Eurooppaa. Tällä hetkellä tuntuu, että elämme jonkinlaista suvantovaihetta ja odotamme Hollannin, Ranskan ja Saksan vaaleja tyynellä mielellä. Aina välillä kuitenkin menevät maailmankirjat sekaisin, joten saatteeksi tuleville vuosikymmenille jätän Väinö Linnan sanat, jotka hän asetti Lapuanliikkeen silmätikuksi joutuneen maltillisen sosialidemokraatin Janne Kivivuoren suuhun Täällä Pohjantähden alla -teoksen kolmannessa osassa:
Savusta vaan. Mutta minä en lähde. Älä luule, että se sentään niin helpolla käy. Kosolahan on kuulemma sanonu, että te teette mitä tahdotte, mutta ette tekään sentään tee muuta kun sen minkä voitte. Ja kansanvaltaa te ette tässä maassa kaada, vaikka muiluttaisitte ja hakkaisitte kaksin verroin. Saat olla varma, että Suomessa ei pystytetä diktatuuria, ennen kun viimmenen kukko kiekuu viimmesen mökin raunioilla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Miksi puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu?

98-vuotiaan karjalaismummoni tärkein elämänohje on vanha. Hän nimittäin sai sen omalta mummoltaan 1920-luvulla. Ohje on kaksiosainen:
(1) tee edes yksi hyvä työ päivässä
(2) enemmänkin saa tehdä.

Tällainen neuvo on kaksiteräinen miekka. Vaikka ensimmäisessä osassa annetaan ymmärtää, että yksi hyvä työ riittää, niin toinen osa kuitenkin ohjaa tekemään enemmän. Lopulta mikään ei riitä.

Verenperintöäni se kuitenkin on - kyltymätön tarve parantaa maailmaa. Sitä on pakko väkisin hillitä, koska mahdollisuuksia tehdä hyvää on aivan liikaa.

Tänään annoin itselleni periksi. Olin Siilinjärven linja-autoasemalla odottamassa Oulun bussia. Oli pilvistä, noin kymmenen astetta pakkasta ja kävi tasainen viima, sää oli siis hyytävä.

Bussin lähtöaikaan oli vielä vartti, kun eteeni ajoi taksi. Taksi seisoi tyhjäkäynnillä hetken, sitten kuljettaja tuli ulos, nosti takaluukusta rollaattorin ja toi sen asiakkaalle, vanhalle miehelle harmaassa takissa. Jos nykypäivänä voi puhua vaivaisukoista, niin tämä oli sellainen, hitaasti liikkuva ja poissaolevan näköinen. Kuski saattoi miehen odotussalin ovelle selittäen, mistä Iisalmen bussi lähtee.

Päättelin, että mies oli tulossa samaan bussiin kuin minäkin. Hiukan paheksuin sitä, että taksinkuljettaja ei halunnut jäädä huolehtimaan miehen matkan jatkumisesta, vaikka eihän se tietenkään hänen velvollisuutensa ollut.

Odotussali oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin. Taksikuski mietti, että ehkä viereiseen pizzeriaan voisi mennä odottamaan, tosin pizzerian omistaja ei välttämättä pitäisi siitä. Mies jäi hiljaa seisomaan, ja taksi ajoi tiehensä.

Ukko seisoi hetken odotussalin edessä, ja lähti sitten köpöttelemään pizzeriaa kohti ja meni sisälle. Minä jäin seisomaan ulos. Minuutit kuluivat, oli kylmä, heiluttelin sormiani pitääkseni ne lämpiminä.

Bussi saapui jotakuinkin ajallaan. Matkustajia oli kolmisenkymmentä ja meitä tuli Siilinjärveltä kolme lisää. Kuski avasi tavaratilan, laittoi laukut sisään ja rahasti meidät. Muutama minuutti siihenkin meni.

Ukkoa vain ei näkynyt. Kun laskin laukkuni penkille bussin perällä, näin että vasta nyt pizzerian ovesta tuli hitaasti ulos harmaatakkinen vanha mies rollaattoreineen. Samassa bussi lähti liikkeelle. Mies ei tehnyt elettekään saadakseen bussinkuljettajan huomion. Silloin minä ryntäsin bussin etuosaan ja sanoin kuskille, että tuolla oli vissiin vielä yksi matkustaja tulossa.

Bussi ehti juuri pysähtyä linja-autoaseman risteykseen. Ukko löntysti vaivalloisesti bussin luo. Matkustajat odottivat ihmeissään, osa hiukan närkästyneinä. Kului monta minuuttia, ennen kuin mies oli päässyt istumaan ja saanut matkansa maksettua. Mutta minä sain yhden hyvän työn lisää päivän saldooni.

Ei minunkaan velvollisuuteni toki ole ventovieraiden ihmisten asioita ajaa, mutta omatuntoni pakotti minut toimimaan niin. Totuuden nimissä on sanottava, että olen kerran myös jättänyt vastaavanlaisen tilaisuuden käyttämättä. Silloin oli kyseessä ulkomaalainen nuori mies, punainen bussi ja viiden minuutin tauko Pyhäsalmen ABC:llä. Mies jäi liikenneaseman pihaan käsiään heiluttamaan, hänen matkatavaransa matkustivat punaisella bussilla Helsinkiin. En suostu ottamaan vastuuta asiasta, mutta olenko silti kaksinaismoralisti?

1920-luvun jälkeen maailma on muuttunut melkoisesti. Tämän päivän moraalikäsityksissä korostuu yksilön vastuu itsestään. Yksilö toimii oikein, kun hän tekee hyviä töitä itselleen. Vastaavasti voidaan paheksua puuttumista asioihin, jotka eivät itselle kuulu.

Mummoni mummon elämänohje on aina vain ajankohtaisempi.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Laadukas ammattikoulutus maksaa itsensä takaisin

Perehdyin ammatilliseen koulutukseen Etelä-Kymenlaakson ammattiopistossa, ensin työntekijänä, myöhemmin yhtymähallituksen jäsenenä.
Viisas kansakunta investoi sivistykseen. Tätä strategiaa Suomi on Snellmanin ajoista asti noudattanut ja noussut yhdeksi maailman kilpailukykyisimmistä maista. Vientiteollisuutemme nojaa innovatiivisiin ratkaisuihin, tuotteiden korkeaan laatuun ja toimitusvarmuuteen, jonka takaa ammattitaitoinen, motivoitunut työvoima ja vakaa sopimusyhteiskunta. Työpaikoilla tehdään, kuten sovitaan.

Kilpailukyvyn pullonkaulana näyttävät olevan johtamisen ja projektinhallinnan ongelmat. Nykyaikaan on pesiytynyt ennennäkemätön hätäilyn kulttuuri. Aikataulut laaditaan ylioptimistisesti, jolloin laatuun ei ehditä kiinnittää riittävästi huomiota. Rakennushankkeissa betonille ei anneta aikaa kuivua, ja kohta ihmetellään homeongelmia. Vatuloinnista on tehty pahe.

Maan hallitus vältti vatulointia sopiessaan miljardileikkauksista koulutukseen. Nyt esimerkiksi Oulun seudun koulutuskuntayhtymä on hätää kärsimässä, kun toimintaa ei ehditä sopeuttaa väheneviin tuloihin (Kaleva 3.2.). Yhtymähallituksen puheenjohtaja Juha Huikari käyttää peräti sanaa kriisi.

Kahden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Suomi kuntoon -projektia hallitaan nyt tavalla, joka ei kerro sivistyksestä eikä varsinkaan lisää sitä. Säästöä syntyisi rakenneuudistuksista, mutta hallitus ei malta odottaa betonin kuivumista. Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkko on hitaasti tiivistynyt tehokkaammaksi, mutta sovittujen säästöjen tekemiseksi on otettu juustohöylä käyttöön.

Ammatillisen koulutuksen leikkaukset nakertavat paitsi sivistystasoa myös maan kilpailukykyä ja orastavaa kasvua. Yhtään nuorta ei pitäisi päästää putoamaan koulutuksen ulkopuolelle. On hyvä, että Osekkin koulutuspaikat lisääntyvät, mutta miten vähenevä henkilöstö ehtii antamaan riittävästi tukea lisääntyvälle määrälle heikosti pärjääviä opiskelijoita?

Nyt kannattaisi istua alas ja vatuloida. Hätäratkaisuja ei pidä tehdä. Niiden lopullinen hinta on yleensä suurempi kuin saavutettu säästö.

Osekk on hoitanut talouttaan hyvin ja sillä on varaa laittaa taseet töihin. Kuntayhtymä investoi rakennushankkeisiin lähivuosina yli 20 miljoonaa euroa. Hyvien opetustilojen ei kuitenkaan aina tarvitse olla suuria ja hienoja. Järkevällä kilpailuttamisella ja ylimääräisten kuutioiden karsimisella säästöjä voidaan edelleen saada aikaan.

Laadukas opetus on yhtä lailla investointi, joka maksaa itsensä takaisin. Oulun seudun ammattiopistossa on tehty arvokasta laatutyötä ja pysytty opetuksessa ajan hermolla. Jatketaan kehittämistä työelämän ja opiskelijoiden tarpeet huomioiden kaikessa rauhassa, niin saamme ahkeria veronmaksajia syrjäytyvien työkyvyttömyyseläkeläisten sijaan.

Hermanni Riikonen
matemaattisten aineiden opettaja
kuntavaaliehdokas (sd.), Oulu

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 4.2.2017