Kokoukset: määrää vai laatua?

Kansalaisjärjestöissä ja julkisissa luottamustehtävissä saa tottua istumaan kokouksissa. Kokous on hieno keksintö. Se tuo ihmiset yhteen yhteisten asioiden äärelle ja antaa mahdollisuuden päteä omilla ajatuksillaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kokouksilla on rakenne. Ne alkavat joskus ja päättyvät joskus ja ovat jossakin paikassa, niiden kulku voi olla etukäteen suunniteltu tai ainakin kulkua ohjataan jotakin tavoitetta kohti. Mitä enemmän on valmistelua ja ohjausta, sitä tuloksellisempi kokous on; siis sitä paremmin kokous saavuttaa tavoitteensa.

Olen tavannut lukuisia ihmisiä, jotka ovat kokouksissa "pain in the ass" eli tuottavat kipua istumalihaksiin. Tällaiset ihmiset käyttävät varsin paljon kokousaikaa ääneen ajattelemiseen siinä toivossa, että heidän ajatuksensa veisivät kokousta kohti tavoitetta. Tokihan ne vievät, jos tavoitteeseen pääsemiseksi on käytävä kaikilla sivupoluilla toteamassa, että ne eivät johda mihinkään. Voi toki olla, että puheripulin seasta löytyy helmi. Hygieenistä kuitenkin olisi, että puhuja tarjoaisi helmen valmiiksi puhdistettuna.

En tunne henkilöä, joka saa mielestään istua liian harvoin kokouksissa. Määrän sijaan on panostettava laatuun. En pitäisi ollenkaan pahana, jos järjestöt ynnä muut kokousten järjestäjät laatisivat kokouksiaan varten laatukäsikirjan, jonka avulla kokouksista voisi tehdä luovempia, mielenkiintoisempia, sujuvampia, tasa-arvoisempia ja - tuloksellisempia.

Laatua parantaa huomattavasti asioiden hyvä valmistelu. Taustatietoja kannattaa kerätä etukäteen päätöksenteon pohjustukseksi ja sen varmistukseksi, että kaikki ymmärtävät mistä ollaan puhumassa. Kokouksen alustava aikataulutus ehkäisisi kokouksen venymisen tai asioiden lykkääntymisen seuraavaan kokoukseen. Oma merkityksensä on myös sillä, että kokouksen alku on rento ja luo ilmapiirin, jossa osanottajat eivät koe toisiaan vihollisiksi, joita vastaan pitää hyökätä tai puolustautua.

Hyvä tekninen keino kokouslaadun parantamiseen on esimerkiksi ideointi lumipallomenetelmällä. Se mahdollistaa usean henkilön puhumisen yhtä aikaa ja säästää siis kokousminuutteja. Ensin käsiteltävää asiaa pohditaan parin kanssa, sitten pohdinnan tulokset jaetaan pienryhmissä ja lopuksi tehdään yhteinen synteesi pienryhmien ideoista. Parikeskustelussa ihminen on yleensä huomaavaisempi muita kohtaan kuin isossa porukassa ja keskeneräisiäkin ajatuksia on helpompi jakaa.

Aika on hitaasti uusiutuva luonnonvara ja sen kestävä käyttö tulee koko ajan tärkeämmäksi. En aio käyttää sanoja laatuaika ja tehokkuus, mutta hyvä ajankäyttö tekee elämän monella tapaa mielekkäämmäksi. Myös yhteisen ajan.

Niin syystä että

Kesä on levätty ja lilluttu eksistentialistisessa kaaoksessa, nyt ollaan taas töissä ja ei tarvitse miettiä mitä varten on olemassa. Kaikkea jännää on edessä ja ehkäpä voisin blogissakin vähän aktiivisemmin elämää ihmetellä.

Jotenkin valaistuin kun löysin tuon Seuraava blogi -nappulan. Mikä ihmisten kirjo ja mikä ihanuus, kun aktiiviset kansalaiset avautuvat mitä aidoimmalla tavalla! Tässä poppoossa tahdon olla yhtenä erikoistapauksena.

Kari Mäkinen arkkipiispaksi

Suomen evankelis-luterilainen kirkko valitsee itselleen uuden arkkipiispan nyt kevättalvella. Arkkipiispa on kirkon nokkamies. Hän on virallisesti tasavertainen muiden piispojen kanssa, mutta hänelle on keskitetty runsaasti tärkeitä tehtäviä, esimerkiksi kirkkohallituksen puheenjohtajuus. Arkkipiispa on kirkon selkeästi vaikutusvaltaisin yksittäinen henkilö: kirkon pääministeri ja presidentti.

Arkkipiispan valintatapa on erikoinen. Valitsijoita on noin 1200, joista suurin osa kuuluu Turun arkkihiippakunnan seurakuntiin. Valitsijoista puolet on pappeja, puolet maallikoita. Muiden hiippakuntien valitsijat on valittu vuonna 2008 kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa. Niissä äänioikeutettuja olivat kaikki työikäiset papit ja seurakuntien luottamushenkilöt, siis esimerkiksi kirkkovaltuustojen jäsenet. Papit saivat äänestää vain pappeja, maallikot maallikoita. Maallikkovalitsijat on valittu vuonna 2006 seurakuntavaaleissa. Vain noissa vaaleissa tavalliset seurakuntalaisetkin ovat päässeet antamaan äänensä.

Voi hyvällä syyllä sanoa, että arkkipiispan valintatapa ei ole demokraattinen, vaan tavalliset seurakuntalaiset on tiheällä seulalla suodatettu valitsijoista pois. Kirkon johtopaikoille pääsee, jos onnistuu miellyttämään kirkon sisäpiiriä. Tämän vuoksi piispamme harvoin vetoavat seurakunnan rivijäseniin ja kirkko näyttää - no, harmaalta. Ei olisi punapäisellä naisella mahiksia näissä mittelöissä.

Minulle on siunaantunut sen verran luottamusta, että pääsen äänestämään arkkipiispan vaalissa. Ehdokkaisiin tutustuttuani olen päättänyt äänestää Turun piispa Kari Mäkistä, numeroa 8.

Mäkinen on seitsemästä ehdokkaasta ainoa, jonka olen tavannut henkilökohtaisesti. Tämä tapahtui Turun kirkkopäivillä kesällä 2006. Mäkinen osallistui nuorten aikuisten keskustelutilaisuuteen ja vastasi kärsivällisesti kiperiin kysymyksiimme. :) Itse kysyin varsin tiukkaan sävyyn, onko oikein, että kirkko asettaa häpeään avoliitossa olevat, yksineläjät, homoseksuaalit ja muut, jotka eivät syystä tai toisesta pysty noudattamaan kirkon avioliittoihannetta. Muistan, että Mäkinen vastasi jotenkin kirkon virallisen kannan mukaan ja selosti käynnissä olevia selvityksiä, mutta lisäsi kuitenkin, ettei häpeä ole kenellekään eduksi.

Nyt piispa Mäkinen on vetänyt selvää linjaa muun muassa homoparisuhteiden siunaamisen puolesta. Piispana hän on myös jämäkästi puuttunut naispappien työsyrjintään. Kun muut arkkipiispaehdokkaat varovat ärsyttämästä fundamentalistisia herätysliikkeitä, Mäkinen uskaltaa sanoa, että Raamattu on ihmisten omana aikanaan kirjoittama kirja ja kirkollisen elämän ydin on Jeesus Kristus. Vain tämä on ajasta aikaan kestävä uskon perusta, josta hyvyys ja rakkaus versoaa. Sen on kirkossammekin kirkastuttava.

Nyt valittava arkkipiispa on virassa luultavimmin koko 2010-luvun, joten on ajateltava myös, millaista johtajaa kirkko tarvitsee kymmenen vuoden kuluttua. Yhteiskunta muuttuu nopeasti ja kirkko on osa tätä muutosta. Ainoastaan Mäkisellä on näky, joka kantaa 2000-luvulla ja voi nostaa kirkon muutoksentekijäksi. Tällä hetkellähän kirkko on vastentahtoinen pässi, joka vikuroi ajan kulkua vastaan. Ei kirkon pidä lammasmaisesti seuratakaan kaikkia muoti-ilmiöitä, mutta ihmisten suurissa elämänkysymyksissä sen on oltava läsnä tässä ja nyt ja kyettävä ohjaamaan eteenpäin, ei taaksepäin. Mäkinen on osoittanut näkevänsä ajan merkit. Uskon, että hän pystyy luotsaamaan kirkkoa rohkeasti mutta turvallisesti ajan virrassa.

On Mäkiselläkin toki heikkouksia. Hän saisi esiintyä innokkaammin - tässä ehdokas numero 5, professori Miikka Ruokanen on näyttänyt erinomaista esimerkkiä. Arkkipiispalla on tärkeä rooli myös kirkkojen kansainvälisissä suhteissa, ja niihin Ruokasella olisi loistavat eväät. Sen sijaan esimerkiksi Mikkelin piispa Seppo Häkkinen vaikuttaisi jo kielitaidottomuutensa perusteella aika haasteelliselta valinnalta arkkipiispaksi, vaikka onkin Suomessa palvellut kirkkoa hyvin.

Todennäköisesti parin vuoden sisällä päästään valitsemaan uutta piispaa myös tänne Kuopion hiippakuntaan. Silloin viimeistään pitää saada piristävää naisnäkökulmaa piispojen ukkojoukkoon... ;)