Muutin kuun alussa takaisin kotiseudulleni Itä-Suomeen. Sopeutuminen Pohjois-Karjalaan ei ole ollut vaikeaa, päinvastoin, reuna-alueella asuminen rauhoittaa. Turha tärkeily jää omaan arvoonsa. Toivottavasti. :)

Olen blogissani ehtinyt jo haukkumaan Suomen oikeiston varsin perusteellisesti ja säälimättömästi. Välillä tulee huono omatunto. Ehkä joskus olisi paikallaan antaa tunnustustakin. Suomi ilman Kokoomusta olisi kuin kansallismaisema ilman sähkölinjoja. Olisimme kaikki kepulaisia, taivas varjele.

Suomalainen monipuoluejärjestelmä on meille kiistaton menestystekijä. Erityisesti kolmen suuren puolueen tasaväkisyys on mielestäni hieno asia (vaikka toki Ruotsissa on pärjätty vielä paremmin, kun paras on ollut vahvin). Se pakottaa meidät tekemään yhteistyötä ja ymmärtämään perustelut niillekin päätöksille, jotka ovat olleet jonkun toisen idea.

Parlamentaarisessa demokratiassa on asianmukaista, että jokainen puolue on aika ajoin oppositiossa. Suomessa tämä tarkoittaa, että Kokoomus ja SDP joutuvat olemaan yhtä aikaa hallituksessa. Paavo Lipponen luotsasi vuodesta 1995 vuoteen 2003 kahta hallitusta, joissa oli puolueita tasapuolisesti oikealta ja vasemmalta. Nämä hallitukset tekivät sosialidemokratian kannalta kyseenalaistakin politiikkaa mm. myymällä valtion omaisuutta, mutta onnistuivat ainakin saattamaan Suomen syvästä lamasta maailman huipulle. Yhteistyöllä.

Yhteistyö ei tietenkään rajoittunut puolueiden välille, vaan yhteyttä pidettiin myös elinkeinoelämään ja kansalaisjärjestöihin. Hallitusrakenne mahdollisti hyvin laajan kosketuspinnan suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen hallitus on bisnesmaailman kanssa jonkinlaisessa suhteessa, mutta suhde on varsin yksipuolinen, koska hallituksen ministereillä ei ole arvovaltaa johtaa maan elinkeinoelämää vaan elinkeinoelämä johtaa heitä. Ammattiyhdistysliikkeen kanssa yhteistyökyvyttömyys on totaalista. Niinpä tasa-arvotupo on surkealla tavalla hajonnut amatöörihallituksen käsiin, ja inflaatiopyöveli niittää sadon.

Valtion velan lyhentäminen sentään on viisautta, jonka soisi näkyvän laajemminkin esimerkiksi hallituksen ympäristöpolitiikassa. Ei näemmä riitä, että hallituksella on pätevä ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen. Kaikki ministerit eivät ole vielä ymmärtäneet, että kestävä kehitys vaatii heiltä aktiivisia toimenpiteitä nyt. Esimerkiksi liikennepolitiikassa ympäristönäkökohdat eivät saa niin suurta painoarvoa kuin kuuluisi, mikä näkyy laiskuutena raideliikenteen kuntoonlaittamisessa.

Tarvitaan siis kentän ääntä, kansalaisyhteiskunnan ääni. Meiltä äänestäjiltä ja meidän yhteenliittymiltämme vaaditaan tarmokkuutta, ettei politiikka jää nahisteluksi milloin mistäkin pilkusta, eikä ainoa kysymys suurista linjoista ole, että mihin suuntaan Suomi on rähmällään. Erityisesti nuorten on korotettava ääntä tulevaisuudesta. Itse olen ehdokkaana Jyväskylän ja Joensuun ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa, ja aion muiden demariopiskelijoiden mukana pitää huolen siitä, että ainakin yliopisto-opiskelijoilla säilyvät hyvät edellytykset kansalaisvaikuttamiseen.

Muutoksia vuodelle 2008

"Sen pahvimajan saa aika nopeesti takasin pystyyn", sanoi porvari kun hurrikaani köyhältä kodin vei. (Meksikossa asuva suomalainen moottoripyöräyrittäjä kommentoi MTV3:n uutisissa juuri näin sanoin hurrikaani Deanin aiheuttamia tuhoja työväen omaisuudelle.)

Ilmastonmuutoksesta kärsivät kaikki, yhdet enemmän, toiset vähemmän. Nämä yhdet ovat maapallon köyhiä ja toiset rikkaita. Hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC) on jo kauan sitten tehnyt selväksi, että ilmastonmuutos rasittaa eniten niitä valtioita ja kansalaisia, joilla ei ole resursseja siihen sopeutua esimerkiksi vakuuttamalla omaisuuttaan. Ilmastonmuutos kasvattaa elintasoeroja.

Monen rikkaan mielestä elintasoerojen kasvaminen on vain hyvä asia, sillä se ruokkii yritteliäisyyttä. Ilmastonmuutoksesta en tällaista lausuntoa ole onneksi kuullut, vaikka porvarihallituksen ilmastoteot toisaalta voisikin sellaiseksi tulkita. Valtiovarainministeri aikoo korottaa ympäristöystävällisten dieselautojen polttoaineen veroa enemmän kuin bensiinikäyttöisten ja kansalaisten sähköveroa reippaasti enemmän kuin turhakkeiden tuottajien. Tällaiset ratkaisut eivät ilmastoa pelasta, mutta haittaavat kuulemma talouskasvuamme mahdollisimman vähän. Me rikkaat siis rikastumme ensi vuonnakin - köyhien kustannuksella.

Nyt olisi töitä kansakunnan unilukkarille, joka kertoisi mitä sana "välittäminen" merkitsee. Konservatiiveistamme ainoastaan evankelis-luterilainen kirkko on tarttunut tähän kutsuun ja ryhtynyt valmistelemaan ilmasto-ohjelmaa, johon kirkolliskokous on toivonut paitsi keinoja kirkon oman toiminnan parantamiseksi, myös ideoita siitä, miten kirkko voisi käyttää vaikutusvaltaansa yhteiskunnassa ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kirkkohallitus nimitti viime viikolla ilmasto-ohjelmaa valmistelemaan työryhmän, johon itsekin kuulun. Sanottakoon, että en edusta työryhmässä sosialidemokraattista puoluetta vaan ehkä lähinnä nuorten ääntä. Mukana on viisaitakin ihmisiä, muun muassa Suomen YK-liiton puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen, joka muuten on ainoa kokoomuslainen, jota ikinä olen äänestänyt. Valitettavasti en voi raportoida ryhmän työstä ennen kuin se ensi vuonna valmistuu, tämä toive on tullut - jos ei itse Jumalalta - Kirkkohallitukselta. Mutta eiköhän työ silti etene.

*

Viime viikonloppuna olin Demarinuorten "Tulevaisuuden tekijät"-koulutuksessa Hämeenlinnassa. Siellä keskusteltiin asuntopolitiikasta, kansanedustajan elämästä ynnä muusta ja jaettiin sydämen muotoisia "Älä lyö lyötyä"-kärpäslätkiä kansalaisille. Eläköön Tommy Tabermann ja rakkauden politisoituminen! Ja kiitos emännällemme Satu Taiveaholle, jolla on kokemusta myös poliittisesta rakastumisesta. Kaikille SDP:n uuden nousun odottajille hyviä uutisia: meillä on mahtavia nuoria lupauksia. Heitä on myös opiskelijapuolella. Ehkä enemmänkin voisi olla, mutta Kokoomuksen menestys (josta tietysti vilpittömät onnittelut!) näyttää aktivoivan myös sosialidemokraattisesti ajattelevia lahjakkaita nuoria, ja joukkomme kasvaa koko ajan. Vaihtoehtojen aika ei siis ole lopullisesti ohitse. Uskon, että kunnallisvaaleissa meillä on voimaa herättää kyynistyneet äänestäjät.

Lupamaksulöpinöistä

Analogisten TV-lähetysten päättyminen on 43 päivän päässä. Kuulun siihen valtavaan joukkoon suomalaisia, jolla on televisio mutta ei digiboksia. En tiedä, tarvitsenko koko toosaa niin paljoa, että hankkisin lisälaitteen. Mietintäaikaa onneksi on kaapeliverkossa ensi helmikuuhun asti.

Kun muutin omilleni jouluna 2000, en hankkinut televisiota. Muistan, että luin kotona paljon kirjoja sen jälkeen ja olin ihan tyytyväinen. Paholaisen silmä tuli kotiini puolivahingossa vuonna 2003, kun isoveljeni luopui omastaan. Onnea kesti kaksi vuotta, kunnes yhteiselomme päättyi salamoiden. Minun piti hankkia uusi, jotta näkisin miten Agnesin käy Idolsissa.

Muuten en kyllä mitään hömppäviihdettä katso. Seuraan televisiosta uutisia, ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Ehkä jonkun elokuvankin silloin tällöin. Parasta television katsominen on silloin, kun se toimii ikkunana historiaan tai toisiin maailmankolkkiin. Eilen esimerkiksi päättyi David Sutherlandin hieno kolmiosainen dokumentti Country Boys, joka seurasi kahden huono-osaisen nuoren miehen elämää Kentuckyssa muutaman vuoden ajan. Se oli koskettava ja avartava tarina tavallisista amerikkalaisista, joita tosi-tv:ssä ei näe.

Toinen vaikuttava dokumenttisarja on vastikään päättynyt kuusiosainen Get up, stand up - Musiikki politiikan voimana. Siinä kerrattiin populaarimusiikin (anteeksi, jos olen väkivaltainen niputtaessani jopa punkin pop-nimekkeen alle...) roolia lähihistorian yhteiskunnallisissa murroksissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa bussiboikoteista terrorismin vastaiseen sotaan. Dokumentti näytti suuret joukot ja suuret persoonat, jotka ovat saaneet jotain aikaan, ja näin innosti jatkamaan omalta osaltani naivia maailmanparannusta.

Nyt kesällä viestintäministeri Suvi Lindén käynnisti keskustelun valtiollisen TV-toiminnan rahoituksesta. Pitäisikö lupamaksut lopettaa?

Yleisradion ohjelmatoiminnan rahoittavat kansan syvät rivit, ja se näkyy ja kuuluu. Yle tekee tärkeää yleishyödyllistä työtä ja kohtaa katsojansa syvälliseti ihmisinä. On hyvin tärkeää, ettei Ylen tarvitse kantaa huolta edes valtion veropotin lisäämisestä, vaan se voi harjoittaa julkista palvelua kaikessa rauhassa. Mainosrahoitteisilla MTV3:lla ja Nelosella puolestaan puhuvat markkinavoimien äänet, joille katsojat ovat ennen kaikkea kuluttajia. Ohjelmistakin heijastuu selvästi pinnallisempi ihmiskäsitys.

Toki joskus tuntuu, että Ylessäkin on omalla tavallaan etäännytty todellisuudesta. Varsinkin Yle Radio 1:n ohjelmia kuunnellessa herää monesti kysymys: kenen tätä pitäisi jaksaa kuunnella? Tuntuu, että Yle hyvää hyvyyttään ottaa töihin kaikki ne akateemiset höpöttäjät, joille muut työnantajat eivät keksi käyttöä. No, toisaalta esimerkiksi meneillään olevan Jumalaisen heinäkuun teemaohjelmat ovat minullekin olleet älyllisesti ja sivistyksellisesti antoisia.

Yksi on silti ylitse muiden: Kansanradio. Siinä ollaan viisauden alkulähteillä, kun "yks mummo vaan täältä" soittaa ja kertoo elämästään ja mistä hän on iloinen, vaikka yksinäisyys ja sairaudet vaivaavat. Tai kun savolaiset vääräleuat ehdottavat milloin mitäkin kansanedustajien palauttamiseksi maan pinnalle. Sitä jos jotain pitäisi meidän demarienkin tänä itsetutkiskelun aikanamme kuunnella.