Tämän päivän eräänä uutisaiheena ovat metalli- ja teknologiateollisuuden työehtosopimusneuvottelut. Kaksinumeroisia palkankorotuksia kuulemma haetaan, oikeutettuna perusteena alan hyvät kasvuluvut. Firman kuin firman menestyksestä kuuluu kiitos koko henkilöstölle.
Sama pätee valtio-"firmaan", ja - noloa kyllä - uusi porvarihallitus ymmärtää tämän paremmin kuin edeltäjänsä, jossa rahanjaon linjasi demari. Köyhien sosiaaliturvaa aiotaan parantaa enemmän kuin viime vaalikaudella. Korotuksia on tulossa niin yksinhuoltajien lapsilisiin, opintorahaan kuin kansaneläkkeeseenkin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että nämä rahat otetaan köyhiltä pois ennen kuin niitä on annettukaan: päivähoidon nollamaksuluokan poistamisen jälkeen voidaan vaikka tinkiä korkea-asteen opiskelun maksuttomuudesta ja kunnallisen terveydenhuollon tasosta.
Maailman köyhille ei tämä hallitus hyvinvoinnin vuolasta norumista edes lupaa. Kehitysyhteistyömäärärahoja ei aiota nostaa edes moraaliselle minimitasolle, 0.7 %:iin. Globaalista näkökulmasta Suomen palkkaneuvottelut ovatkin iljettävää katsottavaa. Pöhöttyneet herrat kahta puolen pöytää hamuavat kakkua kuin Oiva Lohtander SAK:n vaalimainoksessa. Tragikoomisesti tätä mielikuvaa vahvistaa tämän päivän Uutispäivä Demarissa oleva isojen miesten vaateliikkeen mainos.
Samassa lehdessä kerrotaan, että valtiovarainministeri Katainen ei kannata Metallin vaatimuksia. Hänen mukaansa tuloverojen kevennykseen ei jäisi tällöin enää varaa.
Metalliliitolle kokoomuslaisen ministerin uhkaukset eivät merkitse kärpäsen paskaakaan, koska he luultavasti saavat haluamansa, siis muita suuremmat palkankorotukset, ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos tulovero ei laske ja inflaatio kiihtyy, muut palkansaajat kärsivät kyllä, vähäosaisemmista puhumattakaan. Maltillinen palkkaratkaisu olisi viisautta.
Arvovaltaisemmaltakin demaritaholta tuli tänään samanlainen kannanotto. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen totesi Ylen uutisille, että Suomen taloudessa näkyy jo ylikuumenemisen merkkejä. "Tuottavuuden kasvun ylittävät, inflatoriset palkkaratkaisut syövät ostovoimaa ja heikentävät työllisyyden ja kasvun edellytyksiä tulevaisuudessa", hän varoitteli.
Onko Metallin itsepäisyydessä siis kyse neuvottelutaktiikasta, ahneudesta vai silkasta typeryydestä? Jos AY-liikkeessä on yleisemminkin unohtunut solidaarisuuden merkitys, saattaa olla, että suomalainen metallityöläinen todella sikailee viimeistä päivää. Pian hänkin löytää itsensä työvoimakoulutuksesta, jota seuraa uusi ura alipalkattuna laitosapulaisena täyteen ahdetussa vanhainkodissa tai pakolaiskeskuksessa.
Vaan miten on, olemmeko me opiskelijat yhtään jalompia? Se nähdään vuoden päästä, kun meille tulee 15 %:n palkankorotus. Aion haastaa toverini kertomaan, mihin se raha menee, sikailuun vai yhteiseksi hyväksi. Itse olen luvannut lahjoittaa koko korotussumman kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta köyhemmilleni. Oletko sinä valmis samaan?
keskiviikko 13. kesäkuuta 2007
keskiviikko 9. toukokuuta 2007
EUROANGSTIA!
Tänään Eurooppa-päivänä Jyväskylän eurooppanuorten kirjoituskilpailussa palkittu kirjoitus.
Olen hyvin ylpeä synnyinmaastani. Tämä on kaunis ja rauhaisa maailmankolkka, jossa lounaistuuli henkäilee lauhkeasti ja jonka paikannimissä soi ikivanhan kulttuurin sävyisä luontosuhde. Elämä lienee ollut ankaraa mutta mukavaa aina siihen saakka, kun tuuli toi mukanaan eurooppalaisen ihmisen. "Missä EU, siellä ongelma", jupisi tuo sopeutumaton körmyniska ja rakensi turvekamminsa niemen notkoon. Alkuperäisasukkaat katsoivat parhaaksi vetäytyä pohjoiseen, kun Euroopan järkyttämä kansa otti Suomenniemen suojapaikakseen.
Ongelmat tietysti seurasivat perässä. Unioni kietoi karkurit lopullisesti kainaloonsa vuonna 1995.
Suomi-polo on aina tuntenut itsensä Euroopan nurkassa häpeäväksi paksukalloksi, vaikka Euroopan Unionissa se taitaa olla lähempänä eturivissä aina viittaava kympin oppilasta. Direktiivit huomioidaan lainsäädännössä säntillisesti, ja EU-puheenjohtajuuskaudet viedään läpi siististi ja tulosvastuullisesti. Silti meitä ahdistaa seurassa. Emme oikein tiedä miten päin Euroopassa olisimme, jotenkin emme vain sovi joukkoon. Toisaalta olemme huomionkipeitä, mutta toisaalta joudumme paniikkiin, jos meidät huomataan. Voitto euroviisuissa oli aikamoinen kolaus kansalliselle itsetunnollemme, ja nyt kärvistelemme maanosan kokoisen identiteettikriisin kourissa. Meillä on euroangstia.
Euroangsti ei ole mikään akuutti vaiva, vaan sen historia on pitkä ja tuskainen. Mahtoi jo Mikael Agricola tuntea häpeää junttiudestaan 1530-luvun Saksassa. Ei ole hohdokasta olla Pernajasta kotoisin. Sen jälkeen olemmekin luterilaisen raskain askelin pyrkineet lähemmäs muita sivistyskansoja. Tutkimustuloksia suomalaisten humalahakuisesta alkoholinkäytöstä toistetaan kuin synnintunnustusta, ja ministerien kielitaidottomuutta paheksutaan yhtä kerkeästi kuin kiroilua ennenvanhaan. Me haluamme tehdä parannuksen. Huttusen Hilkkakin rientää töitten jälkeen kansalaisopiston Ranskan kurssille tai Vieremän viiniklubin vuosikokoukseen.
Kyllä joskus 1800-luvulla osattiin olla ylpeitä Suomesta. Mutta samaan aikaan, kun fennomaanit ihastelivat kansallismaisemaa Kolilla, euroangstasi maiseman takana Riion Pekka, isoisäni isoisä. Kotitalon Repolassa piti näyttää mahdollisimman suomalaiselta, ei sellaiselta kuin muut Aunuksen asumukset. Yritys oli hyvä, mutta maantiede vei kuitenkin voiton: Tarton rauhassa 1920 tila jäi kuuden kilometrin päähän Euroopasta.
Sitä me suomalaiset pelkäämme yhä tänäänkin: ettei vain jouduttaisi takaisin Aasiaan, itään, äiti Venäjän peräkammariin. Kulttuurimme vaietuiksi häpeäpilkuiksi on valittu juurikin sellaiset asiat, jotka jotenkin viittaavat itänaapuriin. Tuurijuopot ja ladanromut pitää siivota Helsingin kaduilta aina, kun huippukokous lähestyy. Slaavilainen melankolia tarkoittaa korkeita itsemurhalukuja, ja kirjaimet YYA nostavat palan kurkkuun. Jokainen Suomen kaupunki kyllä mainostaa itseään paikkana, jossa itä ja länsi kohtaavat, onhan itä kiva ja houkutteleva nähtävyys - mutta olisiko vähän noloa, jos ei oltaisi oikeasti lännessä.
Nyt olemme olleet ihan virallisesti läntisessä kulttuuripiirissä jo 12 vuotta. Sen luulisi vähitellen vakuuttavan heikkouskoisimmankin. Vaan ei, edelleen vaivumme itsesääliin aina kun mahdollista. Lordin tappion viisuissa piti olla varma paikka piehtaroida syvässä euroangstissa, mutta se perkele voitti. Näinhän aina meille täällä käy... Ja näin kaiken ahdingon keskellä unohtuu, että jos Eurooppa rakastaa Suomea, se rakastaa Suomea siksi, että Suomi on omalla tavallaan omituinen. Ei Kaurismäki olisi Cannesin tähti, jos hän tekisi ranskalaisia elokuvia, eivätkä Eläkeläiset katu-uskottavia, jos he laulaisivat englanniksi ilman aksentin häivää.
Mikä siis on tämä eurokansalainen, joksi suomalainen itsensä on velvoittanut muuttumaan? Eurooppa on hieno esimerkki siitä, kuinka hyvinkin erilaiset kansat pystyvät päättämään asioista yhdessä erilaisuudesta tinkimättä. Nationalismista on siirrytty terveeseen, suhteellisuudentajuiseen kansallisylpeyteen.
Ärsyttävintä eurohermoilussa onkin, että se välittää kuvan Euroopasta jotenkin muuta maailmaa parempana liittoumana. Rakennamme näkymätöntä (ja paikoin jo näkyvääkin) muuria EU:n rajalle aivan kuten vanhanaikaiset kansallisvaltiot. Onko Unionin perustamisaikojen ajatus rauhan ja sovinnon rakentamisesta kääntymässä itsetyytyväiseksi sulkeutumiseksi muun maailman ongelmilta? Säilyykö EU:n aito tahto hillitä ilmastonmuutosta, vähentää eriarvoisuutta ja puolustaa ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa?
Ei ole fiksua angstata sitä, mitä Eurooppa Suomesta ajattelee. Ei sillä ole niin suurta väliä. Mutta siitä pitää olla huolissaan, mihin Suomi vie EU:ta ja mihin EU vie muuta maailmaa, yritämmekö sopeutua eilisen töppäyksiin vai ennakoimmeko huomisen riskejä. Kun EU-puheenjohtajuus tämän syntymässä säikähtäneen valtion harmiksi seuraavan kerran napsahtaa, emme saa pudota puusta. Meidän täytyy nähdä EU:ssa ongelmien lisäksi sen kyky muuttaa maailmaa paremmaksi ja ennen kaikkea oma kykymme viedä tätä muutosta eteenpäin.
Olen hyvin ylpeä synnyinmaastani. Tämä on kaunis ja rauhaisa maailmankolkka, jossa lounaistuuli henkäilee lauhkeasti ja jonka paikannimissä soi ikivanhan kulttuurin sävyisä luontosuhde. Elämä lienee ollut ankaraa mutta mukavaa aina siihen saakka, kun tuuli toi mukanaan eurooppalaisen ihmisen. "Missä EU, siellä ongelma", jupisi tuo sopeutumaton körmyniska ja rakensi turvekamminsa niemen notkoon. Alkuperäisasukkaat katsoivat parhaaksi vetäytyä pohjoiseen, kun Euroopan järkyttämä kansa otti Suomenniemen suojapaikakseen.
Ongelmat tietysti seurasivat perässä. Unioni kietoi karkurit lopullisesti kainaloonsa vuonna 1995.
Suomi-polo on aina tuntenut itsensä Euroopan nurkassa häpeäväksi paksukalloksi, vaikka Euroopan Unionissa se taitaa olla lähempänä eturivissä aina viittaava kympin oppilasta. Direktiivit huomioidaan lainsäädännössä säntillisesti, ja EU-puheenjohtajuuskaudet viedään läpi siististi ja tulosvastuullisesti. Silti meitä ahdistaa seurassa. Emme oikein tiedä miten päin Euroopassa olisimme, jotenkin emme vain sovi joukkoon. Toisaalta olemme huomionkipeitä, mutta toisaalta joudumme paniikkiin, jos meidät huomataan. Voitto euroviisuissa oli aikamoinen kolaus kansalliselle itsetunnollemme, ja nyt kärvistelemme maanosan kokoisen identiteettikriisin kourissa. Meillä on euroangstia.
Euroangsti ei ole mikään akuutti vaiva, vaan sen historia on pitkä ja tuskainen. Mahtoi jo Mikael Agricola tuntea häpeää junttiudestaan 1530-luvun Saksassa. Ei ole hohdokasta olla Pernajasta kotoisin. Sen jälkeen olemmekin luterilaisen raskain askelin pyrkineet lähemmäs muita sivistyskansoja. Tutkimustuloksia suomalaisten humalahakuisesta alkoholinkäytöstä toistetaan kuin synnintunnustusta, ja ministerien kielitaidottomuutta paheksutaan yhtä kerkeästi kuin kiroilua ennenvanhaan. Me haluamme tehdä parannuksen. Huttusen Hilkkakin rientää töitten jälkeen kansalaisopiston Ranskan kurssille tai Vieremän viiniklubin vuosikokoukseen.
Kyllä joskus 1800-luvulla osattiin olla ylpeitä Suomesta. Mutta samaan aikaan, kun fennomaanit ihastelivat kansallismaisemaa Kolilla, euroangstasi maiseman takana Riion Pekka, isoisäni isoisä. Kotitalon Repolassa piti näyttää mahdollisimman suomalaiselta, ei sellaiselta kuin muut Aunuksen asumukset. Yritys oli hyvä, mutta maantiede vei kuitenkin voiton: Tarton rauhassa 1920 tila jäi kuuden kilometrin päähän Euroopasta.
Sitä me suomalaiset pelkäämme yhä tänäänkin: ettei vain jouduttaisi takaisin Aasiaan, itään, äiti Venäjän peräkammariin. Kulttuurimme vaietuiksi häpeäpilkuiksi on valittu juurikin sellaiset asiat, jotka jotenkin viittaavat itänaapuriin. Tuurijuopot ja ladanromut pitää siivota Helsingin kaduilta aina, kun huippukokous lähestyy. Slaavilainen melankolia tarkoittaa korkeita itsemurhalukuja, ja kirjaimet YYA nostavat palan kurkkuun. Jokainen Suomen kaupunki kyllä mainostaa itseään paikkana, jossa itä ja länsi kohtaavat, onhan itä kiva ja houkutteleva nähtävyys - mutta olisiko vähän noloa, jos ei oltaisi oikeasti lännessä.
Nyt olemme olleet ihan virallisesti läntisessä kulttuuripiirissä jo 12 vuotta. Sen luulisi vähitellen vakuuttavan heikkouskoisimmankin. Vaan ei, edelleen vaivumme itsesääliin aina kun mahdollista. Lordin tappion viisuissa piti olla varma paikka piehtaroida syvässä euroangstissa, mutta se perkele voitti. Näinhän aina meille täällä käy... Ja näin kaiken ahdingon keskellä unohtuu, että jos Eurooppa rakastaa Suomea, se rakastaa Suomea siksi, että Suomi on omalla tavallaan omituinen. Ei Kaurismäki olisi Cannesin tähti, jos hän tekisi ranskalaisia elokuvia, eivätkä Eläkeläiset katu-uskottavia, jos he laulaisivat englanniksi ilman aksentin häivää.
Mikä siis on tämä eurokansalainen, joksi suomalainen itsensä on velvoittanut muuttumaan? Eurooppa on hieno esimerkki siitä, kuinka hyvinkin erilaiset kansat pystyvät päättämään asioista yhdessä erilaisuudesta tinkimättä. Nationalismista on siirrytty terveeseen, suhteellisuudentajuiseen kansallisylpeyteen.
Ärsyttävintä eurohermoilussa onkin, että se välittää kuvan Euroopasta jotenkin muuta maailmaa parempana liittoumana. Rakennamme näkymätöntä (ja paikoin jo näkyvääkin) muuria EU:n rajalle aivan kuten vanhanaikaiset kansallisvaltiot. Onko Unionin perustamisaikojen ajatus rauhan ja sovinnon rakentamisesta kääntymässä itsetyytyväiseksi sulkeutumiseksi muun maailman ongelmilta? Säilyykö EU:n aito tahto hillitä ilmastonmuutosta, vähentää eriarvoisuutta ja puolustaa ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa?
Ei ole fiksua angstata sitä, mitä Eurooppa Suomesta ajattelee. Ei sillä ole niin suurta väliä. Mutta siitä pitää olla huolissaan, mihin Suomi vie EU:ta ja mihin EU vie muuta maailmaa, yritämmekö sopeutua eilisen töppäyksiin vai ennakoimmeko huomisen riskejä. Kun EU-puheenjohtajuus tämän syntymässä säikähtäneen valtion harmiksi seuraavan kerran napsahtaa, emme saa pudota puusta. Meidän täytyy nähdä EU:ssa ongelmien lisäksi sen kyky muuttaa maailmaa paremmaksi ja ennen kaikkea oma kykymme viedä tätä muutosta eteenpäin.
torstai 19. huhtikuuta 2007
Vanhanen myönsi bisseytensä
Unet ovat yleensä outoja. Jotkut pyrkivät löytämään niistä merkityksiä, mutta minä en edes yritä. Hauska niitä on silti analysoida.
Tänään Tasavallan Presidentti nimittää Matti Vanhasen II hallituksen. Ilmeisesti sen kunniaksi näin unta, jossa luin Jyväskylän Kangasvuoren R-kioskin ovesta lööpin "Vanhanen _____ ja myönsi bisseytensä kaksi kertaa". En valitettavasti muista, mitä Vanhanen teki ennen kuin myönsi olevansa biseksuaali. Jätti Merikukan kukaties. Tai sitten se ei liittynyt bisseyteen millään tavalla, mitä en yhtään ihmettelisi - uneni tuntien.
Matti Vanhanen on kummallinen tyyppi. Mediassa on liitetty häneen sana teflon: lika ei tartu ei sitten millään. Pääministerikautensa alussa Vanhanen oli harmaa ja nuhteeton. Laukaan asuntomessuilla kesällä 2003 hän näyttäytyi Merja-vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa. Ajattelin, että hän haluaa tietoisesti pitää yllä turvallisen perheenisän imagoa, ja että se on varmaan ihan rehellinenkin imago. Taisin olla väärässä, sillä Vanhasten avioliitto päättyi eroon, ja huhuttiin Vanhasen vokotelleen Tanja Saarelaa, kun tämä oli vielä Karpela. Vaalikauden loppuun mahtui vielä saaga Susan Kurosesta, joka ei mielestäni Mattia mairittele. Silti kansa valitsi Matin pääministeriksi (siihen tavoitteeseenhan Keskustan vaalikampanja pitkälti nojasi).
Tätä taustaa vasten ei olisi mikään skandaali, jos Vanhasesta paljastuisi lisää poikkeuksellisia seksuaalisia kykyjä. Hän saattaisi todeta ne ohimennen ja olla kommentoimatta sen enempää. Kansalaiset olisivat haltioissaan pääministerin miesseikkailuista. - Ei, kyllä se taisi sittenkin jäädä uneksi.
Itse kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, enkä voi sanoa sen olleen mikään valttikortti urallani poikana, tyttärenpoikana, työnhakijana tai alaisena. En usko asian helpottavan myöskään luottamustehtävien saamista. Eduskunnassa on yksi julkihomo, vihreiden Oras Tynkkynen, joka on kiitettävästi onnistunut rikkomaan median yksipuolisen homo- ja lesbotarjonnan. Hänen ei tarvitse sanoa samaa asiaa kahta kertaa jotta ymmärretään, ettei se ollut vitsi.
Silti suurin osa viime vaalien hlbt-ehdokkaista pyrki pikemmin peittämään suuntautumisensa kuin keräämään sillä ääniä. Kaikki eivät ilmaantuneet edes hlbt-äänestäjien keräämille ehdokaslistoille. Suurista puolueista ei tainnut ilmaantua ketään. Äänestäjäkunta on iäkästä eikä välttämättä käsitä vielä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voivat olla ihan terveitä ja fiksuja. Yleensä se ymmärretään vasta, kun lähipiiristä löytyy homo tai lesbo.
Matti Vanhanen, jonkun äänestyksen mukaan Suomen seksikkäin mies, pitäytynee jatkossakin heterosuhteissa, oli hän sitten hetero tai bi. Minulle se on aivan sama. En ole pyrkimässä pääministerin petikaveriksi vaan toivon, että tämänhetkinen seurustelusuhteeni kestää ja ympäristönikin iloitsee siitä ja tukee sitä riippumatta kumppanini sukupuolesta.
Tänään Tasavallan Presidentti nimittää Matti Vanhasen II hallituksen. Ilmeisesti sen kunniaksi näin unta, jossa luin Jyväskylän Kangasvuoren R-kioskin ovesta lööpin "Vanhanen _____ ja myönsi bisseytensä kaksi kertaa". En valitettavasti muista, mitä Vanhanen teki ennen kuin myönsi olevansa biseksuaali. Jätti Merikukan kukaties. Tai sitten se ei liittynyt bisseyteen millään tavalla, mitä en yhtään ihmettelisi - uneni tuntien.
Matti Vanhanen on kummallinen tyyppi. Mediassa on liitetty häneen sana teflon: lika ei tartu ei sitten millään. Pääministerikautensa alussa Vanhanen oli harmaa ja nuhteeton. Laukaan asuntomessuilla kesällä 2003 hän näyttäytyi Merja-vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa. Ajattelin, että hän haluaa tietoisesti pitää yllä turvallisen perheenisän imagoa, ja että se on varmaan ihan rehellinenkin imago. Taisin olla väärässä, sillä Vanhasten avioliitto päättyi eroon, ja huhuttiin Vanhasen vokotelleen Tanja Saarelaa, kun tämä oli vielä Karpela. Vaalikauden loppuun mahtui vielä saaga Susan Kurosesta, joka ei mielestäni Mattia mairittele. Silti kansa valitsi Matin pääministeriksi (siihen tavoitteeseenhan Keskustan vaalikampanja pitkälti nojasi).
Tätä taustaa vasten ei olisi mikään skandaali, jos Vanhasesta paljastuisi lisää poikkeuksellisia seksuaalisia kykyjä. Hän saattaisi todeta ne ohimennen ja olla kommentoimatta sen enempää. Kansalaiset olisivat haltioissaan pääministerin miesseikkailuista. - Ei, kyllä se taisi sittenkin jäädä uneksi.
Itse kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, enkä voi sanoa sen olleen mikään valttikortti urallani poikana, tyttärenpoikana, työnhakijana tai alaisena. En usko asian helpottavan myöskään luottamustehtävien saamista. Eduskunnassa on yksi julkihomo, vihreiden Oras Tynkkynen, joka on kiitettävästi onnistunut rikkomaan median yksipuolisen homo- ja lesbotarjonnan. Hänen ei tarvitse sanoa samaa asiaa kahta kertaa jotta ymmärretään, ettei se ollut vitsi.
Silti suurin osa viime vaalien hlbt-ehdokkaista pyrki pikemmin peittämään suuntautumisensa kuin keräämään sillä ääniä. Kaikki eivät ilmaantuneet edes hlbt-äänestäjien keräämille ehdokaslistoille. Suurista puolueista ei tainnut ilmaantua ketään. Äänestäjäkunta on iäkästä eikä välttämättä käsitä vielä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voivat olla ihan terveitä ja fiksuja. Yleensä se ymmärretään vasta, kun lähipiiristä löytyy homo tai lesbo.
Matti Vanhanen, jonkun äänestyksen mukaan Suomen seksikkäin mies, pitäytynee jatkossakin heterosuhteissa, oli hän sitten hetero tai bi. Minulle se on aivan sama. En ole pyrkimässä pääministerin petikaveriksi vaan toivon, että tämänhetkinen seurustelusuhteeni kestää ja ympäristönikin iloitsee siitä ja tukee sitä riippumatta kumppanini sukupuolesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)