keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Mihin suuntaan täytyy mennä, että pääsee 2020-luvulle?

Kun olin nuori, maailma meni huonoon suuntaan. Maapallon väestö kasvoi holtittomasti ja väestön kulutustasokin kasvoi. Sademetsiä tuhottiin lihantuotannon tieltä ja päästöt ilmakehään lisääntyivät hurjaa tahtia. Oli selvää, että Maapallo ei kestäisi tällaista menoa enää kovin pitkään. Oli enää vain vähän aikaa muuttaa suuntaa. Mutta poliitikot eivät tehneet mitään.

Kuva: Anne Dirkse
Siihen aikaan ihmiskuntaa verrattiin Pääsiäissaarten asukkaisiin. Tuhat vuotta sitten he kehittivät hienon sivilisaation, pystyttivät satoja kivisiä Moai-patsaita pienen saaren rannoille ja uskoivat niiden suojelevan heitä. Keskellä Tyyntä Valtamerta he saivat elää rauhassa, vihollisarmeijat ja kulkutaudit eivät sinne yltäneet. Mutta jotain meni pieleen. Saaren asukkaat eivät osanneet käyttää saaren puita säästeliäästi, ja ne alkoivat huveta. Ennen pitkää viimeinenkin risu oli poltettu. Ekosysteemi ei enää kyennyt elättämään koko sivilisaatiota, ja sisäisten ristiriitojen takia se sitten tuhoutui kokonaan. Eurooppalainen retkikunta löysi Pääsiäisenä 1772 tyhjän, puuttoman saaren, jota mykät patsaat aavemaisesti vartioivat.

Paitsi että aivan niin se ei mennyt. Helsingin Sanomien Matka-sivuilla oli 10. joulukuuta Anniina Merosen juttu Pääsiäissaarelta. Siitä kävi ilmi, että saaren noin 6000 asukkaasta puolet kuuluu alkuperäiskansaan. Sivilisaatio säilyikin! Mutta patsaiden merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Niiden toinen toistaan suurempi koko viittaisi siihen, että ne ovat olleet heimojohtajien statussymboleita. Saarella tiedetään eläneen riitaisia heimoja, ja vielä 1800-luvulla hallinnutta heimoa johdettiin kovin ottein. Luonnonvarojen ehdyttyä saarella esiintyi kannibalismia.

Ehkä patsaat eivät loppujen lopuksi kerrokaan kehittyneestä sivilisaatiosta. Ne kertovat suuruudenhulluista ihmisistä. Sellaisista on runsaasti esimerkkejä lähempänäkin. Mutta Merosen mukaan Pääsiäissaarilla vallitsee nykyään viehättävä harmonia: rikollisuutta ei ole, kaikki tuntevat toisensa ja tervehtivät turistejakin iloisesti. Rapanui-kansan perimätietoon on sekoittunut modernia tiedettä, ja Pääsiäissaarten brändiin sopivasti siinä korostuu nykyisin eläminen rauhassa ja sopusoinnussa luonnon ja toisten ihmisten kanssa.

Juttu kuvastaa osuvasti 2000-luvulla tapahtunutta muutosta maailmassa, tai ainakin omassa maailmankatsomuksessani. Minusta ei enää näytä siltä, että maailma vyöryy kohti tuhoaan. Vaikka kulutustasomme kasvaa yhä, vaikka metsät hupenevat hupenemistaan, vaikka Yhdysvallat taas jarruttaa ratkaisujen löytämistä ilmastonmuutokseen, minua ei ahdista. Maailmanloppu ei sittenkään ole tulossa.

*

Tavallaan maailmanloppu meni jo, ja nyt olisi aika miettiä, miten elvymme siitä. Meillä on joukko itseaiheutettuja vammoja: nouseva merivesi, resurssisodat ja vaeltavat kansanjoukot, joiden aiheuttamaa kipua voidaan suureen ääneen valittaa - tai sitten kaikessa rauhassa hoitaa ja kuntouttaa. Eivät sotakirurgit heitä hanskoja tiskiin, kun potilaita on enemmän kuin ehtii leikata, he leikkaavat sen minkä ehtivät! Mekin voimme aina korjata sen minkä pystymme.

Ympäristöjärjestöillä on tapana vedota ihmisten tunteisiin kertomalla, että jos emme toimi nyt, tapahtuu jotakin peruuttamatonta ja kauheaa. Se on sinänsä totta, sillä jokainen päivä viivyttelyä pahentaa tulevia helleaaltoja ja kuivuutta ja maksaa ihmishenkiä siellä, missä katastrofeihin ei pystytä varautumaan. Mustavalkoisessa "on toimittava heti"-kampanjoinnissa on kuitenkin vaara, että ihmiset kyynistyvät ja arvelevat kohta, että nyt on jo liian myöhäistä toimia.

Koskaan ei ole niin myöhäistä, ettei laajamittaisille ongelmille olisi tehtävissä mitään. Kun joku yrittää perustella, miksi emme voi tehdä näitä ja noita uudistuksia, on tervettä väittää vastaan määrätietoisesti kuin Barack Obama: yes we can. Pelkkä "kyllä me voimme" ei toki riitä, täytyy tietää myös miten me teemme sen. Ratkaisut ovat monimutkaisia mutta olemassa.

Löydettiin ratkaisut tai ei, en usko, että sivilisaatio voi mitenkään tuhoutua kokonaan. Ihmiskunta ei katoa mihinkään, kansat ja kulttuurit jäävät eloon jossakin muodossa. Yksittäisillä heimoilla on lyhyemmät elinkaaret, niiden aatteet, symbolit ja valtarakenteet elävät aikansa. Jotkut monumentit jäävät, mutta niidenkin merkitys unohtuu tai muuttuu ajan oloon. Kielet pitävät pintansa ja kantavat tietoa kaukaisten esi-isien elämästä, vaikka heidän henkilöitään ei parin sukupolven jälkeen enää muistetakaan.

Henkilöistä kuitenkin riippuu, millä uralla tulevaisuuteen suunnataan. Laajatkin kansanliikkeet koostuvat yksittäisistä henkilöistä. Toimimalla pitkäjänteisesti yhdessä nämä henkilöt saavat aikaan kestäviä muutoksia.

Parhaillaan valitaan valtuustoja, jotka vievät kunnat 2020-luvulle. Valitaan valtuustot miten hyvänsä, se tulee vastaan joka suunnasta. Olennaista on ymmärtää, että eri suunnissa 2020-luku näyttää erilaiselta. Se voi näyttää vaikkapa 1950- tai 1930-luvulta. Minä uskon, että se näyttää eniten tulevaisuudelta, kun se otetaan vastaan Yes We Can -asenteella, pelkäämättä, rohkeasti ja luovasti.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kiiminki ei ole reuna-aluetta

Jos ihmistä pyydetään vapaasti piirtämään kartta kotiseudustaan, tulos poikkeaa aina maantieteellisistä faktoista. Tavallisesti omaa kotia lähellä olevat kohteet ovat kartalla suuria, ja etäisyydet kaukana oleviin kohteisiin ovat paljon lyhyemmät kuin todellisuudessa. Suurin osa maailmasta jää kartan ulkopuolelle.

Kaupunkikeskustojen asukkailla tämä ilmiö on erityisen silmiinpistävä. New Yorkin asukkaan mielessä tyypillisesti Manhattan on suurempi kuin Suomi.

Meillä Oulun keskustan tuntumassa asuvilla on ihan samanlainen vääristymä päässämme, kun ajattelemme Oulun reuna-alueita. Ajattelemme, että Kiiminki on muutama kilometri Ruskosta eteenpäin, ja Yli-Iihin on vielä "vähän matkaa" Kiimingistä. Emme edes ajattele, asuuko joku vielä Yli-Iinkin takana. Tältä pohjalta kuitenkin muodostamme mielipiteitä siitä, miten helppoa yli-iiläisten olisi asioida Keskustan palveluissa, esimerkiksi käydä lukiota.

Päättyvää valtuustokautta on leimannut epäluottamus vanhan Oulun ja liitoskuntien eli "reuna-alueiden" välillä. Haukipudas, Kiiminki ja Oulunsalo ovat keskustelussa reuna-alueita, mutta ainakin Kiiminki on kaukana kaikista reunoista. Oulu jatkuu Kiimingistä vielä 50 kilometriä sekä pohjoiseen että itään.

Maantieteellinen faktantarkistus paljastaa, että Yli-Iin kirkolle on keskustasta 50 kilometrin ajomatka, ja pohjoisin savu on kirkolta vielä 24 km pohjoiseen, Oijärven rajoilla. Lappi on siitä linnuntietä enää alle 20 kilometrin päässä. Ylikiimingin perukat ovat vastaavasti "kivenheiton" päässä Kainuusta, 70 kilometriä Oulun torilta.

Nuo ovat Oulun reuna-alueita. Sielläkin asuu oululaisia, ja kun kuntavaaliehdokas lupaa julkisia palveluita kaikille oululaisille, pitää ajatella myös heitä.

Päästäkseen valtuustoon päättämään ei tarvitse käydä Kiimingissä, puhumattakaan Tannilasta tai Nuoritasta. Ei tarvitse edes tietää, että nämä ovat virallisia Oulun kaupunginosia siinä missä Linnanmaa ja Metsokangaskin. Väkimäärä on syrjäkylillä vähäinen, mutta eivät niiden asukkaat ole ihmisinä vähäarvoisempia kuin muut. Siksi on epäreilua vaikkapa kouluverkkoasioissa miettiä vain Kiimingin ja Oulun välisiä yhteyksiä. Monella on Kiiminkiinkin jo tunnin koulumatka.

Kun Oulun uusi valtuusto toivottavasti ensi töikseen alkaa rakentaa lasten ja nuorten harrastustakuuta, täytyy maaseudun nuoria miettiä erikseen, ettei käy kuten hiihtolomien ilmaisen joukkoliikenteen kanssa: yli-iiläiset eivät siitä päässeet nauttimaan, koska ainoat bussit Yli-Iihin kulkevat koulupäivinä.

Ylikiiminkiläisillä on hiukan parempi tilanne, mutta heidänkin on vaikea käydä harrastuksissa Oulussa asti. Laulan Tuiran seurakunnan Tuike-kuorossa, ja siinä on mukana myös muutama ylikiiminkiläinen. He joutuvat joka kerta lähtemään kesken harjoitusten pois ehtiäkseen viimeiseen bussiin. Se on heitä kohtaan epäreilua.

SDP esittää joustavaa koulupäivää, jossa maksutonta kerhotoimintaa on kaikille tarjolla heti koulun jälkeen tai aamulla ennen koulun alkua. Kerhojen järjestäjinä voivat olla koulun oma henkilöstö, ulkopuoliset opettajat, urheiluseurojen juniorivalmentajat ja muut yhdistystoimijat. Itse olen opettajana pitänyt viikottaista Höpinäkerhoa, jossa yläasteikäiset harjoittelivat improvisoituja puheita ja joukkueväittelyitä.

Syrjäkylillä kaverit ovat harvassa - etenkin jos kokee, ettei sovi perinteiseen muottiin. Omaa lahjakkuutta vastaava kerhotoiminta olisi silloin todella tärkeä tuki nuoren kasvulle.

On onni, että Oulussa on paljon monitoimitaloja lähellä kouluja, koska moni nuori ei viihdy koulussa niin hyvin, että jäisi koulun tiloihin viimeisen oppitunnin jälkeen. Huomenna pääsen tutustumaan Kiimingin nuorisotila Sykkeeseen, jossa järjestetään kuntavaalipaneeli otsikolla "Onko Oulu keskustensa summa?" Toivottavasti kuvani Kiimingin alueesta paranee siellä!


perjantai 17. maaliskuuta 2017

Miten kaupunki voi auttaa maan hiljaisia?

Kaupungissamme tapahtuu asioita, joista emme haluaisi kuulla. Vanhus syö vain joka toinen päivä, jotta rahat riittävät lääkkeisiinkin. 6-vuotias kantaa aikuisen vastuuta epävakaan vanhemman puolesta. Nuori uppoaa tietokonepeleihin - oikean elämän sosiaaliset pelit ovat liian vaikeita.

Näihinkin tilanteisiin voitaisiin puuttua varhain. Haaste on siinä, että nämä ihmiset eivät hae apua, johon heillä olisi oikeus. Päinvastoin, he varovat näyttämästä hätäänsä kenellekään, koska pelkäävät tai häpeävät. Niin tilanne pahenee päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, kunnes...

Heistä jokaisesta saisi kirjoitettua traagisen draamaelokuvan, jolla ei ole onnellista loppua. Nämä tarinat ovat kuitenkin totta. Joskus niiden loput pääsevät uutisiin asti, yleensä eivät. Kuten sanoin alussa, nämä ovat asioita, joista emme haluaisi kuulla.

Niinpä me kuntavaaliehdokkaat emme näistä ihmisistä puhu. Puhumme vahvojen ihmisten ongelmista, kaupungin taloudesta, koulujen sijainnista, liikuntamahdollisuuksista ja tietysti itsestämme. Se vetoaa äänestäjiin. Suomessa äänestetään ennen kaikkea sopivaa henkilöä.

Jokainen ääni menee kuitenkin myös puolueelle, ja puolueita erottaa moni asia. Yksi on kysymys valinnanvapaudesta. Kokoomus ja muut oikeistopuolueet korostavat yksilönvapautta ja jokaisen omaa vastuuta itsestään. Positiivisesti katsottuna se on vapautta toteuttaa itseään vapaasti. Toisinaan kuuluu myös negatiivista puhetta, jossa vaaditaan vapautta normeista ja rajoista.

Tunnustan auliisti, että SDP on puolue, joka näitä normeja ja rajoja on lainsäädännöllä vuosikymmenten mittaan asettanut. Edelleen haluamme normeja vanhustenhoitoon, koulutukseen, työehtoihin, kaavoitukseen - kaikille hallinnon sektoreille. Normeilla estetään vapauden väärinkäyttö ja suojellaan heikommassa asemassa olevia.

Myös sosiaalipalveluissa on paljon normeja. SDP sai viime hallituskaudella läpi uuden sosiaalihuoltolain, jossa säädetään esimerkiksi lapsiperheiden oikeudesta kotipalveluun. Tämä ei varsinaisesti ole mikään uusi oikeus, mutta tähän saakka sitä on tarjottu lähinnä lastensuojelun asiakkaille. Nyt siihen on oikeus millä tahansa perheellä, joka on syystä tai toisesta haasteellisessa tilanteessa.

Miksi kunnalla on tällainen velvoite? Uusi laki siirtää sosiaalihuollon painopistettä ennaltaehkäisevään työhön. Se on taloudellisesti ja inhimillisesti kestävämpää kuin ongelmiin puuttuminen vasta sitten, kun ne kärjistyvät vakaviksi. On havaittu, että säästäminen vaikeassa asemassa olevien perheiden palveluista on kuntapäättäjistä houkuttelevaa - mutta se on lyhytnäköistä. Hoitamattomat ongelmat kasvavat korkoa nopeammin kuin kaupungin velka: yhden nuoren syrjäytymisen aiheuttamat miljoonatappiot voidaan varhaisella puuttumisella välttää erittäin kustannustehokkaasti.

Varhainen puuttuminen on kiinni siitä, että vaikeuksissa olevat ihmiset ovat tekemisissä sellaisen ammattilaisen kanssa, joka tunnistaa tilanteen ja ottaa asiakseen tehdä sille jotakin. Olen työskennellyt vuosia opetus- ja sosiaalialalla ja on valitettava tosiasia, että me ammattilaisetkin vähättelemme kohtaamiamme ongelmia vähentääksemme omaa työtaakkaamme. Lain mukaan meillä on velvollisuus kertoa lapsen kotioloihin liittyvästä huolesta sosiaaliviranomaisille, mutta yleensä emme sitä tee. Kysymys on paljolti toimintakulttuurista, mutta ennen kaikkea resursseista. Jos kiireellisempää työtä on pinoittain, ei tällaista "ylimääräistä" jaksa ottaa tehdäkseen. Minä yritin ja uuvuin työkyvyttömäksi.

Jos nyt hallitus yksityistää sosiaalipalvelut, miten se edistää varhaista puuttumista? Yksityisen yrityksen tehtävä ei ole välttää yhteiskunnalle koituvia kustannuksia. Se ottaa vastuun asiakkaasta asian rajoissa ja puuttuu hiljaisiin signaaleihin vain, jos se on yrityksen etu. Ihmisten kokonaistilanteen selvittämiseen tarvitaan virkavastuulla toimiva julkinen viranomainen.

Tarvitsemme kouluihin lisää aikusia, etsivää nuorisotyötä, etsivää vanhustyötä. Tarvitsemme toimivaa moniammatillista yhteistyötä, emme sote-palveluiden pirstomista entistä hajanaisemmiksi. Kuntavaaleissa äänestetään siitä, millä ideologialla julkisia palveluita järjestetään. Äänestä vaihtoehtoa, joka rakentaa palveluita maan hiljaisille pitkän aikavälin taloudellisuuden näkökulmasta.

Me tarvitsemme yhteiskunnan, joka ei kävele ohi.