Terveisiä Norjasta

Käytiin viikonloppuna tyttölöitten kanssa Barentsin alueen nuorten ympäristökonferenssissa Bodössä Lofoottien nurkilla. Meitä oli kaikkiaan 55 ihmistä Pohjois-Venäjältä, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Konferenssin järjesti Norjan ulkoministeriön tuella ympäristöjärjestö Natur & Ungdom.

Ajomatkat olivat kokemus sinänsä. Lähdin Joensuusta torstaina klo 4.30, otin tytöt Oulusta kyytiin, syötiin Tornion AMK:lla ja ajettiin Skandeille. Siellä oli vielä menomatkalla täysi talvi ja tuisku, mutta paluumatkalla kesäkeli. Norjan tiet olivat sitten oma lukunsa, siellä ei matkanteko turhan joutuisaa ole.

Paluumatkalla Arvidsjaurin jälkeen iski hernerokkasumu, ja sitä riitti Luulajaan asti. Yksi risteys missattiin ja pari hirveäkin yllätettiin, mutta ne olivat onneksi lainkuuliaisia ja väistivät Civicciä.

Itse konferenssi pidettiin paikallisessa varuskunnassa. Huomaa että Norjassa ei ole tunkua inttiin: aamupalalla sai vohveleita kermavaahdon ja hillon kanssa, päivälliseksi tarjottiin tacoja ja sisäfileleikkeleitä oli joka aterialla leivän päälle. Varusmiehet kävivät yöllä vetämässä Liisaa varpaasta. Että näin.



Käsittelimme konferenssissa ympäristö- ja energia-asioita. Ydinvoimaa ja öljynporausta vastustettiin, ilmastonmuutoksen hillintäkeinoja listattiin ja luonnon monimuotoisuudelle annettiin arvoa. Kuuntelimme ensin luentoja ja sitten ryhmätöiden kautta muodostimme päätöslauselman, jonka allekirjoitimme. Tulemme kukin omassa maassamme viemään sitä eteenpäin poliitikoille sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Lauselmassa sanotaan paljon kaikenlaista Kuolan ydinvoimalasta, öljynporauksesta Barentsinmerellä ja metsien suojelusta. Kaikkiin en poliitikkona yhdy, mutta kannanotossa olikin kyse enemmän siitä, millaisessa maailmassa haluaisimme elää, ei siitä millaisessa maailmassa elämme. Mielestäni on tärkeää, että tuollaisista konferensseista seuraa jotain muutakin kuin tyhjänpäiväisiä fraaseja. Jos turpeenpoltto on mielestämme pöljää touhua, niin kyllä sen saa sanoa päättäjille selvästi. (Rantakylän turvevoimala ei tosin pelkällä kannanotolla siirry pelletteihin.)

Idealismi ja realismi eivät kumpikaan toimi yksin. Siksi olen minäkin paitsi järjestöaktiivi myös poliitikkowannabe. Jos pääsen läpi edustajistoon, maailma ei muutu paljonkaan paremmaksi paikaksi. Mutta kestävä kehitys etenee ainakin vähän, jos yliopisto saadaan siirtymään vihreään sähköön, ja sivistystä kai sekin on, jos voittoa tavoittelematon opiskelijatoiminta saa tukea ylioppilaskunnalta. Asunto- ja terveyspalvelut vaativat myös järjestäjänsä. Ylioppilaskunnat tekevät hienoa työtä opiskelijan ihmisoikeuksien turvaamiseksi, ja sitä työtä minäkin näissä vaaleissa puolustan.

Muutin kuun alussa takaisin kotiseudulleni Itä-Suomeen. Sopeutuminen Pohjois-Karjalaan ei ole ollut vaikeaa, päinvastoin, reuna-alueella asuminen rauhoittaa. Turha tärkeily jää omaan arvoonsa. Toivottavasti. :)

Olen blogissani ehtinyt jo haukkumaan Suomen oikeiston varsin perusteellisesti ja säälimättömästi. Välillä tulee huono omatunto. Ehkä joskus olisi paikallaan antaa tunnustustakin. Suomi ilman Kokoomusta olisi kuin kansallismaisema ilman sähkölinjoja. Olisimme kaikki kepulaisia, taivas varjele.

Suomalainen monipuoluejärjestelmä on meille kiistaton menestystekijä. Erityisesti kolmen suuren puolueen tasaväkisyys on mielestäni hieno asia (vaikka toki Ruotsissa on pärjätty vielä paremmin, kun paras on ollut vahvin). Se pakottaa meidät tekemään yhteistyötä ja ymmärtämään perustelut niillekin päätöksille, jotka ovat olleet jonkun toisen idea.

Parlamentaarisessa demokratiassa on asianmukaista, että jokainen puolue on aika ajoin oppositiossa. Suomessa tämä tarkoittaa, että Kokoomus ja SDP joutuvat olemaan yhtä aikaa hallituksessa. Paavo Lipponen luotsasi vuodesta 1995 vuoteen 2003 kahta hallitusta, joissa oli puolueita tasapuolisesti oikealta ja vasemmalta. Nämä hallitukset tekivät sosialidemokratian kannalta kyseenalaistakin politiikkaa mm. myymällä valtion omaisuutta, mutta onnistuivat ainakin saattamaan Suomen syvästä lamasta maailman huipulle. Yhteistyöllä.

Yhteistyö ei tietenkään rajoittunut puolueiden välille, vaan yhteyttä pidettiin myös elinkeinoelämään ja kansalaisjärjestöihin. Hallitusrakenne mahdollisti hyvin laajan kosketuspinnan suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen hallitus on bisnesmaailman kanssa jonkinlaisessa suhteessa, mutta suhde on varsin yksipuolinen, koska hallituksen ministereillä ei ole arvovaltaa johtaa maan elinkeinoelämää vaan elinkeinoelämä johtaa heitä. Ammattiyhdistysliikkeen kanssa yhteistyökyvyttömyys on totaalista. Niinpä tasa-arvotupo on surkealla tavalla hajonnut amatöörihallituksen käsiin, ja inflaatiopyöveli niittää sadon.

Valtion velan lyhentäminen sentään on viisautta, jonka soisi näkyvän laajemminkin esimerkiksi hallituksen ympäristöpolitiikassa. Ei näemmä riitä, että hallituksella on pätevä ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen. Kaikki ministerit eivät ole vielä ymmärtäneet, että kestävä kehitys vaatii heiltä aktiivisia toimenpiteitä nyt. Esimerkiksi liikennepolitiikassa ympäristönäkökohdat eivät saa niin suurta painoarvoa kuin kuuluisi, mikä näkyy laiskuutena raideliikenteen kuntoonlaittamisessa.

Tarvitaan siis kentän ääntä, kansalaisyhteiskunnan ääni. Meiltä äänestäjiltä ja meidän yhteenliittymiltämme vaaditaan tarmokkuutta, ettei politiikka jää nahisteluksi milloin mistäkin pilkusta, eikä ainoa kysymys suurista linjoista ole, että mihin suuntaan Suomi on rähmällään. Erityisesti nuorten on korotettava ääntä tulevaisuudesta. Itse olen ehdokkaana Jyväskylän ja Joensuun ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa, ja aion muiden demariopiskelijoiden mukana pitää huolen siitä, että ainakin yliopisto-opiskelijoilla säilyvät hyvät edellytykset kansalaisvaikuttamiseen.

Muutoksia vuodelle 2008

"Sen pahvimajan saa aika nopeesti takasin pystyyn", sanoi porvari kun hurrikaani köyhältä kodin vei. (Meksikossa asuva suomalainen moottoripyöräyrittäjä kommentoi MTV3:n uutisissa juuri näin sanoin hurrikaani Deanin aiheuttamia tuhoja työväen omaisuudelle.)

Ilmastonmuutoksesta kärsivät kaikki, yhdet enemmän, toiset vähemmän. Nämä yhdet ovat maapallon köyhiä ja toiset rikkaita. Hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC) on jo kauan sitten tehnyt selväksi, että ilmastonmuutos rasittaa eniten niitä valtioita ja kansalaisia, joilla ei ole resursseja siihen sopeutua esimerkiksi vakuuttamalla omaisuuttaan. Ilmastonmuutos kasvattaa elintasoeroja.

Monen rikkaan mielestä elintasoerojen kasvaminen on vain hyvä asia, sillä se ruokkii yritteliäisyyttä. Ilmastonmuutoksesta en tällaista lausuntoa ole onneksi kuullut, vaikka porvarihallituksen ilmastoteot toisaalta voisikin sellaiseksi tulkita. Valtiovarainministeri aikoo korottaa ympäristöystävällisten dieselautojen polttoaineen veroa enemmän kuin bensiinikäyttöisten ja kansalaisten sähköveroa reippaasti enemmän kuin turhakkeiden tuottajien. Tällaiset ratkaisut eivät ilmastoa pelasta, mutta haittaavat kuulemma talouskasvuamme mahdollisimman vähän. Me rikkaat siis rikastumme ensi vuonnakin - köyhien kustannuksella.

Nyt olisi töitä kansakunnan unilukkarille, joka kertoisi mitä sana "välittäminen" merkitsee. Konservatiiveistamme ainoastaan evankelis-luterilainen kirkko on tarttunut tähän kutsuun ja ryhtynyt valmistelemaan ilmasto-ohjelmaa, johon kirkolliskokous on toivonut paitsi keinoja kirkon oman toiminnan parantamiseksi, myös ideoita siitä, miten kirkko voisi käyttää vaikutusvaltaansa yhteiskunnassa ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kirkkohallitus nimitti viime viikolla ilmasto-ohjelmaa valmistelemaan työryhmän, johon itsekin kuulun. Sanottakoon, että en edusta työryhmässä sosialidemokraattista puoluetta vaan ehkä lähinnä nuorten ääntä. Mukana on viisaitakin ihmisiä, muun muassa Suomen YK-liiton puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen, joka muuten on ainoa kokoomuslainen, jota ikinä olen äänestänyt. Valitettavasti en voi raportoida ryhmän työstä ennen kuin se ensi vuonna valmistuu, tämä toive on tullut - jos ei itse Jumalalta - Kirkkohallitukselta. Mutta eiköhän työ silti etene.

*

Viime viikonloppuna olin Demarinuorten "Tulevaisuuden tekijät"-koulutuksessa Hämeenlinnassa. Siellä keskusteltiin asuntopolitiikasta, kansanedustajan elämästä ynnä muusta ja jaettiin sydämen muotoisia "Älä lyö lyötyä"-kärpäslätkiä kansalaisille. Eläköön Tommy Tabermann ja rakkauden politisoituminen! Ja kiitos emännällemme Satu Taiveaholle, jolla on kokemusta myös poliittisesta rakastumisesta. Kaikille SDP:n uuden nousun odottajille hyviä uutisia: meillä on mahtavia nuoria lupauksia. Heitä on myös opiskelijapuolella. Ehkä enemmänkin voisi olla, mutta Kokoomuksen menestys (josta tietysti vilpittömät onnittelut!) näyttää aktivoivan myös sosialidemokraattisesti ajattelevia lahjakkaita nuoria, ja joukkomme kasvaa koko ajan. Vaihtoehtojen aika ei siis ole lopullisesti ohitse. Uskon, että kunnallisvaaleissa meillä on voimaa herättää kyynistyneet äänestäjät.

Lupamaksulöpinöistä

Analogisten TV-lähetysten päättyminen on 43 päivän päässä. Kuulun siihen valtavaan joukkoon suomalaisia, jolla on televisio mutta ei digiboksia. En tiedä, tarvitsenko koko toosaa niin paljoa, että hankkisin lisälaitteen. Mietintäaikaa onneksi on kaapeliverkossa ensi helmikuuhun asti.

Kun muutin omilleni jouluna 2000, en hankkinut televisiota. Muistan, että luin kotona paljon kirjoja sen jälkeen ja olin ihan tyytyväinen. Paholaisen silmä tuli kotiini puolivahingossa vuonna 2003, kun isoveljeni luopui omastaan. Onnea kesti kaksi vuotta, kunnes yhteiselomme päättyi salamoiden. Minun piti hankkia uusi, jotta näkisin miten Agnesin käy Idolsissa.

Muuten en kyllä mitään hömppäviihdettä katso. Seuraan televisiosta uutisia, ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Ehkä jonkun elokuvankin silloin tällöin. Parasta television katsominen on silloin, kun se toimii ikkunana historiaan tai toisiin maailmankolkkiin. Eilen esimerkiksi päättyi David Sutherlandin hieno kolmiosainen dokumentti Country Boys, joka seurasi kahden huono-osaisen nuoren miehen elämää Kentuckyssa muutaman vuoden ajan. Se oli koskettava ja avartava tarina tavallisista amerikkalaisista, joita tosi-tv:ssä ei näe.

Toinen vaikuttava dokumenttisarja on vastikään päättynyt kuusiosainen Get up, stand up - Musiikki politiikan voimana. Siinä kerrattiin populaarimusiikin (anteeksi, jos olen väkivaltainen niputtaessani jopa punkin pop-nimekkeen alle...) roolia lähihistorian yhteiskunnallisissa murroksissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa bussiboikoteista terrorismin vastaiseen sotaan. Dokumentti näytti suuret joukot ja suuret persoonat, jotka ovat saaneet jotain aikaan, ja näin innosti jatkamaan omalta osaltani naivia maailmanparannusta.

Nyt kesällä viestintäministeri Suvi Lindén käynnisti keskustelun valtiollisen TV-toiminnan rahoituksesta. Pitäisikö lupamaksut lopettaa?

Yleisradion ohjelmatoiminnan rahoittavat kansan syvät rivit, ja se näkyy ja kuuluu. Yle tekee tärkeää yleishyödyllistä työtä ja kohtaa katsojansa syvälliseti ihmisinä. On hyvin tärkeää, ettei Ylen tarvitse kantaa huolta edes valtion veropotin lisäämisestä, vaan se voi harjoittaa julkista palvelua kaikessa rauhassa. Mainosrahoitteisilla MTV3:lla ja Nelosella puolestaan puhuvat markkinavoimien äänet, joille katsojat ovat ennen kaikkea kuluttajia. Ohjelmistakin heijastuu selvästi pinnallisempi ihmiskäsitys.

Toki joskus tuntuu, että Ylessäkin on omalla tavallaan etäännytty todellisuudesta. Varsinkin Yle Radio 1:n ohjelmia kuunnellessa herää monesti kysymys: kenen tätä pitäisi jaksaa kuunnella? Tuntuu, että Yle hyvää hyvyyttään ottaa töihin kaikki ne akateemiset höpöttäjät, joille muut työnantajat eivät keksi käyttöä. No, toisaalta esimerkiksi meneillään olevan Jumalaisen heinäkuun teemaohjelmat ovat minullekin olleet älyllisesti ja sivistyksellisesti antoisia.

Yksi on silti ylitse muiden: Kansanradio. Siinä ollaan viisauden alkulähteillä, kun "yks mummo vaan täältä" soittaa ja kertoo elämästään ja mistä hän on iloinen, vaikka yksinäisyys ja sairaudet vaivaavat. Tai kun savolaiset vääräleuat ehdottavat milloin mitäkin kansanedustajien palauttamiseksi maan pinnalle. Sitä jos jotain pitäisi meidän demarienkin tänä itsetutkiskelun aikanamme kuunnella.

Linkolamainen elämäntapa

Kalastaja Pentti Linkola on ehkä Suomen tinkimättömin ympäristönsuojelija. Tai ainakin hän pitää tinkimättömyydestään suurinta ääntä. Hänhän ei ole mikä tahansa kalastaja vaan tunnettu yhteiskunnallinen ajattelija. Ja sellaisena varsin ansiokas, sillä Linkolan ajatuksia ei kyllä muualta kuule.

Linkola varttui Helsingin Kaisaniemessä, hänen isänsä professori Kaarlo Linkola oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan johtaja, ja Pentti Linkola itsekin on opiskellut biologiaa. Linkolaa varten on keksitty termi ekofasisti. Hän kantaa syvää huolta luonnosta, muttei arvosta ihmistä muuten kuin varsin kehittyneenä luontokappaleena. Linkola onkin kirjoituksissaan (viimeisimpänä kirjassa Voisiko elämä voittaa vuonna 2004) avoimesti kannattanut ihmiskunnan - vai pitäisikö sanoa ihmiskannan - pienentämistä väkivalloin. Näin pelastetaan maapallo ekokatastrofilta. Terroristit ja sotapäälliköt saavat Linkolalta kiitosta, siviiliuhreille ei myötätuntoa heru. He eivät Linkolan silmissä ole yksilöinä hyttystä arvokkaampia.

Tällaiset ajatukset ovat omiaan lietsomaan kauhua ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa, mutta Suomi on tottunut 74-vuotiaaseen Linkolaan. Tuskin edes Suojelupoliisi pitää häntä varteenotettavana uhkana. Toissa vuonna Tampereen yliopiston Aikalainen-lehti julkaisi haastattelun, jossa Linkola sympatisoi natseja, ja päätoimittaja joutui rehtorin puhutteluun, mutta sen suurempaa vaikutusta Linkolalla ei näytä olevan. Ehkä jotkut ekoherätyksen saaneet teinit kokevat järisyttäviä oivalluksia lukiessaan Unelmia paremmasta maailmasta, mutta kollektiivinen paine ohjaa heidät heti takaisin oikeille urille. Pian hekin jo liittyvät Amnestyyn. Tai Demarinuoriin, kuten allekirjoittanut. :P

Linkola on siis vailla opetuslapsia. Ei pelkästään siksi, että hänen mielipiteensä ovat liian epäsovinnaisia vaan myös siksi, että Linkolan seuraaminen olisi liian vaativaa. Hän elää mökissä Valkeakosken liepeillä hyvin vaatimattomasti kalastaen ravintonsa ja paikaten vaatteensa moneen kertaan. Sellaista elämää eivät edes hänen vaimonsa ja lapsensa jaksaneet kovin montaa vuotta. Nykyajan ympäristötietoiset nuoret taas ovat kasvaneet sellaisen yltäkylläisyyden keskellä, että ekologinen elämänvaihe kestää vain sen aikaa, kun ollaan köyhiä opiskelijoita. Sen jälkeen ollaan kypsiä liittymään elintasoporvareihin tai -sosialisteihin.

Silti ei voida kieltää, etteikö Linkola olisi paljossa oikeassa. Ihmiskunta sahaa omaa oksaansa eikä osaa lopettaa. Kestävä kehitys myönnetään kauniiksi ajatukseksi, mutta poliittista tahtoa sen saavuttamiseksi ei kuitenkaan löydy. Väestönkasvun ja elintason nousun jatkuessa voidaan oikeutetusti arvella, ettei siihen ole enää edes mahdollista päästä hallitusti.

Onkin nähtävissä merkkejä siitä, että kehittyneet maat varustautuvat tulevaa kriisiä varten sen sijaan, että pyrkisivät estämään sen. Viimeisistä öljyvaroista soditaan verisesti jo nyt, ja myös vedestä ennustetaan syntyvän yhä vaikeampia konflikteja. Maailma muuttuu arvaamattomammaksi ja vaarallisemmaksi paikaksi, mutta kävi miten kävi, suomalaiset jos ketkä ovat katsomon puolella; meitä ei uhkaa muu kuin taloudellinen taantuma (joka tosin porvareille tuntuu riittävän painajaisten aiheeksi).

Tässä joudumme kuitenkin selkä seinää vasten. Jos elämäntapamme on hiljalleen hivuttamassa maailmaa kohti ennennäkemätöntä ekologista ja humanitaarista tragediaa, voimmeko hyvällä omallatunnolla väittää, ettemme ole sellaisia fasisteja kuin Pentti Linkola on? Eikö passiivisuutemme ole juuri sitä, että suostumme ihmiskunnan natsimaiseen jalostamiseen, kamppailuun, jossa etevimmät voittavat ja turhasta pohjasakasta päästään eroon? Onko elämäntapamme linkolamaisempi kuin haluamme tunnustaa?

Aloitellessani Riihikone-blogia valitsin blogikuvani otsikoksi "Linkolamaisen elämäntavan jäljillä..." kuitenkin pitääkseni yllä toivoa, että vielä ei ole liian myöhäistä. Haluan Linkolan esimerkin mukaisesti pyrkiä aineellisesti niukkaan, mutta aatteellisesti rikkaaseen elämään. On huomattava, että Linkola ei omassa elämässään toteuta epäinhimillisiä ajatuksiaan, kuten esimerkiksi Unabomber. Linkola ei ole kääntänyt selkäänsä sivistykselle, vaikka suhtautuukin siihen halveksivasti. Hän elää yhteisten normien mukaan, ja antaa panoksensa yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä edelleen korkeasta iästään huolimatta.

Sosialidemokraattina vakaumukseni on varsin kaukana Pentti Linkolan mielipiteistä. En aio täyttää tyhjiötä, jonka Linkola tulee jättämään, mutta aion pitää vainun linkolamaisen elämäntavan jälkiin.

Itsearvioraportti

Vastalauseena porvarihallituksen salailupolitiikalle julkaisen henkilökohtaisen itsearvioraporttini puheviestinnän kurssilta. Huomautukset tervetulleita. ;)

Syksyllä 2001 aloittaessani matematiikan opintoni Jyväskylän yliopistossa tutor kertoi, että tutkintoon kuuluu pakollisena yksi opintoviikko viestintää. "Kursseille ilmottau'utaan tämmöösen Kiaku-järjestelmän kautta", länsisuomalaisittain murtava tutorimme valisti ja näytti ryhmällemme matematiikan laitoksen aulan "tyhmällä" päätteellä, kuinka se käytännössä tapahtuu. "Oon ite ilmottautunu kiälenhuollon kurssille, se on kuulemma aika helppo."

En ajatellut vielä tuolloin, millaisella kurssilla oman opintoviikkoni onkisin, koska ensimmäisen vuoden opiskelijalla ei ollut suuria mahdollisuuksia kursseille päästä ja toisaalta viestinnän saattoi suorittaa joidenkin oman alan kurssien yhteydessä. Sen verran kuitenkin tiesin, että puheviestintään en ainakaan mene. Olin kyllä lukiossa pitänyt puheita ja esitelmiä ihan hyvällä menestyksellä, mutta sisäänrakennettu periaatteeni oli kuitenkin välttää kaikenlaista esiintymistä niin paljon kuin mahdollista. Sitä paitsi jokaisen odotetaan tänä sikailukapitalismin kukoistuskautena keskittyvän vahvuuksiinsa. Minä olen paljon tuottavampi kirjoittajana kuin puhujana, joten hölmöähän se olisi puhetaitoon satsata.

No, elämä koulutti. Matematiikan laitoksella sai tentteihin pisteitä kotilaskujen laskemisesta, kunhan osallistui demoihin. Demoissa piti rastittaa jokainen sellainen lasku, josta oli valmis esittämään jotakin, ja sitten demo-ohjaaja arpoi kunkin tehtävän ratkaisun esittäjän niiden joukosta, jotka sen tehtävän olivat ruksineet.

Tunnollisena ja etevänä opiskelijana jouduin joka kerta taululle, joten vähitellen aloin ihan suosiolla menemään sinne oma-aloitteisesti muiden hikipinkojen joukossa demotilaisuuden alussa. Silloin sai sentään valita sellaisen tehtävän, jonka ratkaisu oli lyhyt.

Niin poistui esiintymisjännitys. Mutta esiintyminen ei varmastikaan ollut kovin vakuuttavaa. Riitti mumista jotakin käsittämätöntä kirjoittaessaan, ikään kuin opettaisi taulua eikä ihmisiä. Demo-ohjaaja ei välittänyt puhetekniikan opettamisesta, eihän hänen omistakaan puheistaan aina selvää saanut.

Armeija välitti. Yksikköupseerin toimistoon ei ollut asiaa, ennen kuin asiansa osasi sanoa ymmärrettävästi, ja armeijassa ei ole tapana tulla hirveästi vastaan. Valitettavasti viihdyin puolet armeija-ajastani yksin sääasemalla, joten alkuaikoina opitut taidot olivat vuoden päättyessä unohtuneet autuaasti.

Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan meteorologiaa Helsinkiin. Opiskelijoita oli vähän, ja sain heti ensimmäisenä vuonna tehtäväkseni toimittaa ainejärjestölehteä. Se oli hauskaa. Siinä ei tarvinnut puhua. Tai niin ainakin luulin, kunnes keväällä ainejärjestöllä oli vuosijuhlat, jossa päätoimittaja pienessä hiprakassa koki velvollisuudekseen pitää perinteikkään lehtensä puolesta spontaanin puheen juhlaväen edessä. Siinä ei oikein voinut katsoa muualle kuin parisataapäiseen yleisöön, mutta yllätyksekseni pysyin kasassa ja sain sanottavani sanottua. Niinpä minun piti muuttaa suhtautumistani puheviestintäkykyihini.

Elämä heitteli edelleen, ja ajauduin syvemmälle järjestötoimintaan ja jopa politiikkaan. Puhetaidon merkitys korostui entisestään. Jyväskylän ilmastomarssilla viime marraskuussa puhuin ensimmäistä kertaa julkisella paikalla, ja se tuntui aivan luontevalta. Keväällä puheenvuoroja tuli myös pidettyä useassa yhteydessä, ja pikkuhiljaa vakuutuin olevani niin kilpailukykyinen puhuja, että jos olisin yritys, konsultti kehottaisi johtoani investoimaan puhetaitooni. Siispä kun toukokuussa sain tietää, että graduseminaarin yhteydessä ei voi suorittaa viestintäkurssia, oli valinta selvä: menen puheviestinnän kesäkurssille.

En asettanut erityisiä tavoitteita itselleni, päätin ainoastaan ottaa kurssilta ilon irti. :) Listasin vahvuuksiani ja heikkouksiani varsin huolettomasti. Ei olisi katastrofi, jos töppäisin vahvuusalueella, ja heikkoudet listasin ilman suurta dramatiikkaa. Jälkeenpäin huomaan olleeni varsin ennakkoluuloinen itseäni kohtaan. En ollut häpeilevä esiintyjä enkä puhunut sekavasti, vaikka niin luulin. Enkä liioin ollut vaativa itseäni kohtaan, vaan varsin rennosti ja tulosvastuuttomasti vein puheet läpi.

Ryhmäviestintä oli kurssilla jännittävämpää kuin itseriittoinen pölinä. Jos olen jotain elämässäni ja opiskelussani välttänyt enemmän kuin esiintymistä, se on ryhmätyöskentely. Onneksi kurssin ilmapiiri oli hyvä ja ryhmäviestintään mentäessä tunsimme toisemme niin hyvin, ettei konflikteja ja traumoja syntynyt. Ryhmäharjoituksissa uskalsin ottaa avoimesti osaa keskusteluun enkä vetäytynyt minkään epäaidon roolin suojiin (paitsi tietysti siinä, jossa roolit oli jaettu etukäteen).

Palaute oli kurssin parasta antia, ei vain saaminen vaan myös antaminen. Olen luonnostani kärkäs arvostelemaan ihmisiä ja heidän tekemisiään, joten sumeilematta annoin jokaisen kurssikaverin kuulla kunniansa. Kukaan ei onneksi alkanut itkeä. Moni kuitenkin otti onkeensa kriittisestä palautteesta, ja muutti esiintymistään niillä alueilla, joita olin kriittisesti arvioinut. Se tuntui hyvin palkitsevalta: minä muutin maailmaa!

Olisinkin toivonut myös itselleni enemmän kriittistä palautetta. En usko, että itsetuntoni ja esiintymisvarmuuteni olisi siitä romuttunut, mutta kenties välitin nonverbaalisesti toisenlaisen viestin..?

Millainen viestijä olen nyt? Valmis... no ehken kuitenkaan. Mutta minulla on valmiuksia käyttää tulevat esiintymistilaisuudet hyväksi entistä paremmin. Tärkeää minulle on, että kurssin jälkeen osaan tietoisesti kiinnittää huomiota esimerkiksi kielelliseen ja nonverbaaliseen havainnollistamiseen. Kohdentamista pidän vahvuusalueenani – puhuessani tärkeintä ovat kuulijoissa heräävät ajatukset eikä se, että kuulostan fiksulta tai näytän hyvältä (mikä tosin voi edesauttaa viestin perillemenoa sekin :)). Puhetekniikassa haasteena on puhenopeuden pitäminen aisoissa, varsinkin ennalta kirjoitetuissa puheissa. Lisäksi katseen käyttäminen oikein kulloisessakin tilanteessa vaatii huomiota, myös ryhmäviestinnässä.

Suurimmat haasteet ryhmäviestinnässä kuitenkin liittyvät ryhmädynamiikkaan ja rooliini ryhmässä. Saan olla rohkeammin tasa-arvoinen muiden kanssa, en ylemmyyden- enkä alemmuudentuntoinen. Tällöin minulla on mahdollisuus sekä vaikuttaa ilmapiiriin hyvinkin myönteisesti että viedä ryhmän asiaa joutuisasti eteenpäin hyvään (tai ainakin kohtuullisen hyvään) suuntaan.

Pakolaispäivä

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä pakolaispäivää. Se ei ole ilon päivä, sillä tuoreen uutisen mukaan pakolaisten määrä on vuoden aikana lisääntynyt 14 %. Pakolaisia "syntyi" vuonna noin 10 miljoonaa ihmistä, suurin osa Irakissa.

Virallisissa pakolaismäärissä eivät näy maansisäiset pakolaiset, joita on arviolta 25 miljoonaa, eivätkä ympäristöpakolaiset, joiden määrä on samaa luokkaa kuin varsinaisten pakolaisten määrä ja lisääntymään päin ilmastonmuutoksen vuoksi.

Mikä on Suomen hallituksen vastuu maailman pakolaisongelmasta? Vilkaistaanpa hallitusohjelmaa.

Ilmastonmuutos ja globalisaatio vahvistavat kansojen ja kansalaisten keskinäistä riippuvuutta. Maailmanlaajuiset kehityskysymykset, kansainvälisen turvallisuuden vaaliminen, pakolaisuus ja maastamuutto, Euroopan unionin laajentuminen sekä eurooppalaisen yhteistyön syventyminen vaikuttavat myös Suomeen.

Perusasioiden ymmärrys on siis kunnossa. Mutta mitä hallitus aikoo tehdä juurikin pakolaiskysymyksen kohdalla?

Hallituksen maahanmuuttopoliittisena tavoitteena on kehittää aktiivista, kokonaisvaltaista ja johdonmukaista politiikkaa, joka ottaa täysipainoisesti huomioon niin työvoiman tarpeen, maahanmuutajien moninaiset lähtökohdat kuin kansainväliset velvoitteet.

Joo, ihan hyvä tavoite. Miten siihen päästään?

Työperusteista maahanmuttoa edistetään ottaen huomioon Suomen ja EU:n väestökehitys ja siitä aiheutuva työvoimantarve.

Tuota noin... Hallitus hyvä, entä kehityspoliittinen johdonmukaisuus? Aikooko hallitus ottaa köyhemmistä maista kermat päältä, siis ne hyväkuntoiset nuoret, jotka ovat onnistuneet läpäisemään EU:n rajan?

Laillista maahanmuuttoa lisätään ja laitonta maahanmuuttoa ja ihmiskauppaa torjutaan.

Kuulostaa päättäväiseltä. Koskeehan tämä myös laittomia siirtotyöläisiä, jotka työnantajiensa mielestä ovat kilpailukykyisiä?

Kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jo työpaikan saaneelle henkilölle, jonka edellytykset jäädä Suomeen työntekijänä täyttyvät, säädetään mahdollisuus hakea oleskelu- ja työlupaa Suomesta käsin.

Häh! Mutta juurihan te sanoitte... No olkoon. Puhutaan nyt niistä pakolaisista. Mitä linjauksia pakolaisten suhteen on tehty?

Selvitetään, miten lapsen etu toteutuu turvapaikanhakija- ja pakolaislapsia koskevissa päätöksissä ja arvioidaan erityisesti ilman huoltajaa tulleiden turvapaikanhakijalasten asema ja kohtelu.

Oi hienoa! Hallitus aikoo siis lopettaa mystiset katoamiset pakolaiskeskuksista. Mutta kertokaa, hyvät ministerit, miten tämä tapahtuu? Laitetaanko lapset vankilaan vai käännytetäänkö heidät jo rajalta? Vai varmistetaanko lapsille oikeasti turvallinen sijoituspaikka esimerkiksi jostakin toisesta maasta?

Ja aikooko hallitus jatkossakin valita pakolaisista parhaat päältä, panostaa laatuun eikä niinkään määrään? Siis vanhat ja sairaat jääkööt pakolaisleireille? Ja raskaana olevat äidit myös? Onko teillä suunnitelmia pakolaiskiintiön nostamiseksi?

Vaikutetaan siihen, että EU-maiden maahanmuuttopolitiikka pystytään sovittamaan entistä paremmin yhteen kehitys- ja ihmisoikeuspolitiikan ja EU-maiden oman työvoimapolitiikan tarpeisiin.

Jos tämä oli lupaus, niin laihanlainen on. Tietäähän sen, kumpien etu porvareiden mielestä menee edelle, meidän vai heidän.

Ahneen loppu

Tämän päivän eräänä uutisaiheena ovat metalli- ja teknologiateollisuuden työehtosopimusneuvottelut. Kaksinumeroisia palkankorotuksia kuulemma haetaan, oikeutettuna perusteena alan hyvät kasvuluvut. Firman kuin firman menestyksestä kuuluu kiitos koko henkilöstölle.

Sama pätee valtio-"firmaan", ja - noloa kyllä - uusi porvarihallitus ymmärtää tämän paremmin kuin edeltäjänsä, jossa rahanjaon linjasi demari. Köyhien sosiaaliturvaa aiotaan parantaa enemmän kuin viime vaalikaudella. Korotuksia on tulossa niin yksinhuoltajien lapsilisiin, opintorahaan kuin kansaneläkkeeseenkin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että nämä rahat otetaan köyhiltä pois ennen kuin niitä on annettukaan: päivähoidon nollamaksuluokan poistamisen jälkeen voidaan vaikka tinkiä korkea-asteen opiskelun maksuttomuudesta ja kunnallisen terveydenhuollon tasosta.

Maailman köyhille ei tämä hallitus hyvinvoinnin vuolasta norumista edes lupaa. Kehitysyhteistyömäärärahoja ei aiota nostaa edes moraaliselle minimitasolle, 0.7 %:iin. Globaalista näkökulmasta Suomen palkkaneuvottelut ovatkin iljettävää katsottavaa. Pöhöttyneet herrat kahta puolen pöytää hamuavat kakkua kuin Oiva Lohtander SAK:n vaalimainoksessa. Tragikoomisesti tätä mielikuvaa vahvistaa tämän päivän Uutispäivä Demarissa oleva isojen miesten vaateliikkeen mainos.

Samassa lehdessä kerrotaan, että valtiovarainministeri Katainen ei kannata Metallin vaatimuksia. Hänen mukaansa tuloverojen kevennykseen ei jäisi tällöin enää varaa.

Metalliliitolle kokoomuslaisen ministerin uhkaukset eivät merkitse kärpäsen paskaakaan, koska he luultavasti saavat haluamansa, siis muita suuremmat palkankorotukset, ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos tulovero ei laske ja inflaatio kiihtyy, muut palkansaajat kärsivät kyllä, vähäosaisemmista puhumattakaan. Maltillinen palkkaratkaisu olisi viisautta.

Arvovaltaisemmaltakin demaritaholta tuli tänään samanlainen kannanotto. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen totesi Ylen uutisille, että Suomen taloudessa näkyy jo ylikuumenemisen merkkejä. "Tuottavuuden kasvun ylittävät, inflatoriset palkkaratkaisut syövät ostovoimaa ja heikentävät työllisyyden ja kasvun edellytyksiä tulevaisuudessa", hän varoitteli.

Onko Metallin itsepäisyydessä siis kyse neuvottelutaktiikasta, ahneudesta vai silkasta typeryydestä? Jos AY-liikkeessä on yleisemminkin unohtunut solidaarisuuden merkitys, saattaa olla, että suomalainen metallityöläinen todella sikailee viimeistä päivää. Pian hänkin löytää itsensä työvoimakoulutuksesta, jota seuraa uusi ura alipalkattuna laitosapulaisena täyteen ahdetussa vanhainkodissa tai pakolaiskeskuksessa.

Vaan miten on, olemmeko me opiskelijat yhtään jalompia? Se nähdään vuoden päästä, kun meille tulee 15 %:n palkankorotus. Aion haastaa toverini kertomaan, mihin se raha menee, sikailuun vai yhteiseksi hyväksi. Itse olen luvannut lahjoittaa koko korotussumman kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta köyhemmilleni. Oletko sinä valmis samaan?

EUROANGSTIA!

Tänään Eurooppa-päivänä Jyväskylän eurooppanuorten kirjoituskilpailussa palkittu kirjoitus.

Olen hyvin ylpeä synnyinmaastani. Tämä on kaunis ja rauhaisa maailmankolkka, jossa lounaistuuli henkäilee lauhkeasti ja jonka paikannimissä soi ikivanhan kulttuurin sävyisä luontosuhde. Elämä lienee ollut ankaraa mutta mukavaa aina siihen saakka, kun tuuli toi mukanaan eurooppalaisen ihmisen. "Missä EU, siellä ongelma", jupisi tuo sopeutumaton körmyniska ja rakensi turvekamminsa niemen notkoon. Alkuperäisasukkaat katsoivat parhaaksi vetäytyä pohjoiseen, kun Euroopan järkyttämä kansa otti Suomenniemen suojapaikakseen.

Ongelmat tietysti seurasivat perässä. Unioni kietoi karkurit lopullisesti kainaloonsa vuonna 1995.

Suomi-polo on aina tuntenut itsensä Euroopan nurkassa häpeäväksi paksukalloksi, vaikka Euroopan Unionissa se taitaa olla lähempänä eturivissä aina viittaava kympin oppilasta. Direktiivit huomioidaan lainsäädännössä säntillisesti, ja EU-puheenjohtajuuskaudet viedään läpi siististi ja tulosvastuullisesti. Silti meitä ahdistaa seurassa. Emme oikein tiedä miten päin Euroopassa olisimme, jotenkin emme vain sovi joukkoon. Toisaalta olemme huomionkipeitä, mutta toisaalta joudumme paniikkiin, jos meidät huomataan. Voitto euroviisuissa oli aikamoinen kolaus kansalliselle itsetunnollemme, ja nyt kärvistelemme maanosan kokoisen identiteettikriisin kourissa. Meillä on euroangstia.

Euroangsti ei ole mikään akuutti vaiva, vaan sen historia on pitkä ja tuskainen. Mahtoi jo Mikael Agricola tuntea häpeää junttiudestaan 1530-luvun Saksassa. Ei ole hohdokasta olla Pernajasta kotoisin. Sen jälkeen olemmekin luterilaisen raskain askelin pyrkineet lähemmäs muita sivistyskansoja. Tutkimustuloksia suomalaisten humalahakuisesta alkoholinkäytöstä toistetaan kuin synnintunnustusta, ja ministerien kielitaidottomuutta paheksutaan yhtä kerkeästi kuin kiroilua ennenvanhaan. Me haluamme tehdä parannuksen. Huttusen Hilkkakin rientää töitten jälkeen kansalaisopiston Ranskan kurssille tai Vieremän viiniklubin vuosikokoukseen.

Kyllä joskus 1800-luvulla osattiin olla ylpeitä Suomesta. Mutta samaan aikaan, kun fennomaanit ihastelivat kansallismaisemaa Kolilla, euroangstasi maiseman takana Riion Pekka, isoisäni isoisä. Kotitalon Repolassa piti näyttää mahdollisimman suomalaiselta, ei sellaiselta kuin muut Aunuksen asumukset. Yritys oli hyvä, mutta maantiede vei kuitenkin voiton: Tarton rauhassa 1920 tila jäi kuuden kilometrin päähän Euroopasta.

Sitä me suomalaiset pelkäämme yhä tänäänkin: ettei vain jouduttaisi takaisin Aasiaan, itään, äiti Venäjän peräkammariin. Kulttuurimme vaietuiksi häpeäpilkuiksi on valittu juurikin sellaiset asiat, jotka jotenkin viittaavat itänaapuriin. Tuurijuopot ja ladanromut pitää siivota Helsingin kaduilta aina, kun huippukokous lähestyy. Slaavilainen melankolia tarkoittaa korkeita itsemurhalukuja, ja kirjaimet YYA nostavat palan kurkkuun. Jokainen Suomen kaupunki kyllä mainostaa itseään paikkana, jossa itä ja länsi kohtaavat, onhan itä kiva ja houkutteleva nähtävyys - mutta olisiko vähän noloa, jos ei oltaisi oikeasti lännessä.

Nyt olemme olleet ihan virallisesti läntisessä kulttuuripiirissä jo 12 vuotta. Sen luulisi vähitellen vakuuttavan heikkouskoisimmankin. Vaan ei, edelleen vaivumme itsesääliin aina kun mahdollista. Lordin tappion viisuissa piti olla varma paikka piehtaroida syvässä euroangstissa, mutta se perkele voitti. Näinhän aina meille täällä käy... Ja näin kaiken ahdingon keskellä unohtuu, että jos Eurooppa rakastaa Suomea, se rakastaa Suomea siksi, että Suomi on omalla tavallaan omituinen. Ei Kaurismäki olisi Cannesin tähti, jos hän tekisi ranskalaisia elokuvia, eivätkä Eläkeläiset katu-uskottavia, jos he laulaisivat englanniksi ilman aksentin häivää.

Mikä siis on tämä eurokansalainen, joksi suomalainen itsensä on velvoittanut muuttumaan? Eurooppa on hieno esimerkki siitä, kuinka hyvinkin erilaiset kansat pystyvät päättämään asioista yhdessä erilaisuudesta tinkimättä. Nationalismista on siirrytty terveeseen, suhteellisuudentajuiseen kansallisylpeyteen.

Ärsyttävintä eurohermoilussa onkin, että se välittää kuvan Euroopasta jotenkin muuta maailmaa parempana liittoumana. Rakennamme näkymätöntä (ja paikoin jo näkyvääkin) muuria EU:n rajalle aivan kuten vanhanaikaiset kansallisvaltiot. Onko Unionin perustamisaikojen ajatus rauhan ja sovinnon rakentamisesta kääntymässä itsetyytyväiseksi sulkeutumiseksi muun maailman ongelmilta? Säilyykö EU:n aito tahto hillitä ilmastonmuutosta, vähentää eriarvoisuutta ja puolustaa ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa?

Ei ole fiksua angstata sitä, mitä Eurooppa Suomesta ajattelee. Ei sillä ole niin suurta väliä. Mutta siitä pitää olla huolissaan, mihin Suomi vie EU:ta ja mihin EU vie muuta maailmaa, yritämmekö sopeutua eilisen töppäyksiin vai ennakoimmeko huomisen riskejä. Kun EU-puheenjohtajuus tämän syntymässä säikähtäneen valtion harmiksi seuraavan kerran napsahtaa, emme saa pudota puusta. Meidän täytyy nähdä EU:ssa ongelmien lisäksi sen kyky muuttaa maailmaa paremmaksi ja ennen kaikkea oma kykymme viedä tätä muutosta eteenpäin.

Vanhanen myönsi bisseytensä

Unet ovat yleensä outoja. Jotkut pyrkivät löytämään niistä merkityksiä, mutta minä en edes yritä. Hauska niitä on silti analysoida.

Tänään Tasavallan Presidentti nimittää Matti Vanhasen II hallituksen. Ilmeisesti sen kunniaksi näin unta, jossa luin Jyväskylän Kangasvuoren R-kioskin ovesta lööpin "Vanhanen _____ ja myönsi bisseytensä kaksi kertaa". En valitettavasti muista, mitä Vanhanen teki ennen kuin myönsi olevansa biseksuaali. Jätti Merikukan kukaties. Tai sitten se ei liittynyt bisseyteen millään tavalla, mitä en yhtään ihmettelisi - uneni tuntien.

Matti Vanhanen on kummallinen tyyppi. Mediassa on liitetty häneen sana teflon: lika ei tartu ei sitten millään. Pääministerikautensa alussa Vanhanen oli harmaa ja nuhteeton. Laukaan asuntomessuilla kesällä 2003 hän näyttäytyi Merja-vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa. Ajattelin, että hän haluaa tietoisesti pitää yllä turvallisen perheenisän imagoa, ja että se on varmaan ihan rehellinenkin imago. Taisin olla väärässä, sillä Vanhasten avioliitto päättyi eroon, ja huhuttiin Vanhasen vokotelleen Tanja Saarelaa, kun tämä oli vielä Karpela. Vaalikauden loppuun mahtui vielä saaga Susan Kurosesta, joka ei mielestäni Mattia mairittele. Silti kansa valitsi Matin pääministeriksi (siihen tavoitteeseenhan Keskustan vaalikampanja pitkälti nojasi).

Tätä taustaa vasten ei olisi mikään skandaali, jos Vanhasesta paljastuisi lisää poikkeuksellisia seksuaalisia kykyjä. Hän saattaisi todeta ne ohimennen ja olla kommentoimatta sen enempää. Kansalaiset olisivat haltioissaan pääministerin miesseikkailuista. - Ei, kyllä se taisi sittenkin jäädä uneksi.

Itse kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, enkä voi sanoa sen olleen mikään valttikortti urallani poikana, tyttärenpoikana, työnhakijana tai alaisena. En usko asian helpottavan myöskään luottamustehtävien saamista. Eduskunnassa on yksi julkihomo, vihreiden Oras Tynkkynen, joka on kiitettävästi onnistunut rikkomaan median yksipuolisen homo- ja lesbotarjonnan. Hänen ei tarvitse sanoa samaa asiaa kahta kertaa jotta ymmärretään, ettei se ollut vitsi.

Silti suurin osa viime vaalien hlbt-ehdokkaista pyrki pikemmin peittämään suuntautumisensa kuin keräämään sillä ääniä. Kaikki eivät ilmaantuneet edes hlbt-äänestäjien keräämille ehdokaslistoille. Suurista puolueista ei tainnut ilmaantua ketään. Äänestäjäkunta on iäkästä eikä välttämättä käsitä vielä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voivat olla ihan terveitä ja fiksuja. Yleensä se ymmärretään vasta, kun lähipiiristä löytyy homo tai lesbo.

Matti Vanhanen, jonkun äänestyksen mukaan Suomen seksikkäin mies, pitäytynee jatkossakin heterosuhteissa, oli hän sitten hetero tai bi. Minulle se on aivan sama. En ole pyrkimässä pääministerin petikaveriksi vaan toivon, että tämänhetkinen seurustelusuhteeni kestää ja ympäristönikin iloitsee siitä ja tukee sitä riippumatta kumppanini sukupuolesta.

Ei voitettu

Eilinen vaalitulos oli melkoinen pettymys. Kokoomus nousi lähes tasoihin keskustan kanssa, sosialidemokraatit jäivät selkeäksi kolmoseksi. Paikkamäärä eduskunnassa väheni peräti kahdeksalla. Suhteellinen kannatus pieneni kaikkialla paitsi Lapissa. On selvää, että puolueemme joutuu nyt etsimään itseään oppositiossa seuraavat neljä vuotta.

Myös vasemmistoliitto kärsi tappion. Äänestäjät ovat siis siirtyneet melkoisesti oikealle. Sosialidemokraattinen puolue olisi toiminut aatettaan vastaan, jos se olisi mennyt perässä. Järkipuhe ei tällä kertaa tehonnut äänestäjiin, itsekkyys voitti. Liekö mukana ollut pientä näpäytystäkin koppaviksi koetuista mainoksista. Toivottavasti ensi vaaleissa pystymme esittämään visiomme oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta rakentavammalla tavalla.

Valtakunnan tilanteeseen nähden Keski-Suomessa saatiin torjuntavoitto. SDP:n kannatus laski "vain" prosenttiyksikön, kun muissa vaalipiireissä (Lappia ja Satakuntaa lukuunottamatta) pudotus oli jyrkempi. Vasemmistoliittokin piti täällä pintansa, vaikka kokoomus oli hyvin lähellä viedä heidän ainoan paikkansa. Ainoa konkreettinen muutos oli vaalipiirin naisedustajien määrän lisäys kahdesta viiteen. Demareilla Susanna Huovinen ja Tuula Peltonen keräsivät eniten ääniä. Lisäksi Reijo Laitinen saa jatkaa pitkää uraansa eduskunnassa. Jenny ei valitettavasti yltänyt edes varalle, mutta keräsi upeasti yli tuhat ääntä eri puolilta maakuntaa. Hän teki aivan mahtavan vaalityön ja innoittaa meitä kaikkia jatkamaan kampanjointia tasa-arvon, solidaarisuuden ja kestävän kehityksen puolesta.

Huomenna se on ohi

Vaalityö siis. Olen ollut mukana meidän Jennyn, Lindborgin Jennyn, kampanjaryhmässä täällä Jyväskylässä. Työ on ollut ajoittain väsyttävää ja turhauttavaa, mutta myös ehdottoman antoisaa. Ihmisten kohtaaminen keskustan kävelykadulla on ollut palkitsevinta. Juuri kukaan ei ehdi pysähtymään, mutta moni ottaa mielellään esitteen ja tulitikkuaskin mukaan. Nekin jotka eivät ota, kieltäytyvät kohteliaasti. Kukaan ei ole tullut haukkumaan tyhjäntoimittajaksi. Poliitikkoihin ei ehkä aina luoteta, mutta demokratiaa kyllä pidetään arvossa!

Eilen yritin vielä jakaa Jennyn kortteja Keljon supermarketeilla, mutta henkilökunta ajoi minut pois. :( Niinpä siirryin postiluukkumenetelmään ja jaoin kortit läheisiin kerrostaloihin. Tänään lauantaina jatkoin Myllyjärvellä ja Kukkumäessä. Toivon, että kortti innostaisi edes jonkun tutustumaan Jennyn vaaliteemoihin. Eduskunnassa tarvitaan lisää kansainvälistä solidaarisuutta ja rohkeutta katsoa kauas tulevaisuuteen. Sitä Jennyllä on, ja hän myös tietää millaisia päätöksiä tulevaisuus meiltä tämän ajan ihmisiltä vaatii.

Meille demareille kriittinen kysymys vaalista toiseen on nukkuvien aktivointi. Pelkään, että iso osa näidenkin lähiöiden ihmisistä on poliittisesta keskustelusta syrjäytetty, eivätkä he koe sosialidemokratiaa aatteeksi, joka palvelisi heitä. Tuskin muutkaan puolueet heitä onnistuvat vakuuttamaan. Kommunistit saattavat tosin parantaa asemiaan SDP:n ja vasemmistoliiton kustannuksella, minkä vuoksi vasemmisto voi menettää Keski-Suomessa yhden paikan porvaripuolueille. No, hyvässä tapauksessa vihreät korjaavat sen talteen.

Valtakunnan asetelmat ovat niin ikään huolestuttavat, sillä gallupit povaavat SDP:lle vaalitappiota. Onko meidän vuoromme joutua oppositioon? Toivottavasti ei.