Tehdään nyt sellaiset sinunkaupat, että minä kerron kaunistelematta, mistä minä tulen, ja sitten sinä kerrot kaunistelematta, mitä sinulle kuuluu. Sopiiko? Hyvä.
Synnyin marraskuussa 1982 lääkäri-isäni ja sosiaalikasvattajaäitini toiseksi lapseksi, hyvään ja rakastavaan perheeseen. Lapsuuttani ei varjostanut alkoholi, eivät sairaudet eikä muukaan turvattomuus. Äiti oli kotona. Söimme terveellisesti. Liikuimme paljon luonnossa. Minua kannustettiin luovuuteen ja tutkimaan ympäristöäni. Opin lukemaan 4-vuotiaana.Ihmissuhteet kodissani kuitenkin särkyivät pahasti, kun olin 6-vuotias. Vanhemmilleni tuli avioero ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Isä lähti ulkomaille, äiti meni töihin, minulla alkoi koulu. Meillä kaikilla oli vaikeaa, mutta tunnollisina ihmisinä hoidimme velvollisuutemme siitä huolimatta, että koko ajan oli paha olo.
Siihen tottui. Koulunkäynti oli helppoa ja koenumerot aina hyviä. Ystäviäkin oli. 90-luvun laman aikaan luokat olivat isoja ja monella lapsella oli vaikeampaa kotona kuin minulla. Yritin olla mahdollisimman vähän vaivaksi kenellekään. Vaikka joku olisi kuunnellutkin, ei minulla ollut sanoja kertoa, miltä minusta tuntui.
Murrosiässä taakka kasvoi. Huomasin kiinnostuvani pojista, mikä ei sillä paikkakunnalla ollut lainkaan sopivaa. Se romutti omatkin haaveeni saada ehjä perhe joskus tulevaisuudessa. Se ei vain tuntunut mitenkään mahdolliselta.
Itsenäistyin ja lähdin yliopistoon opiskelemaan. Hain lohtua ja merkitystä elämälleni uskonnosta. Tiesin, että elämä oli arvokas lahja jo sinänsä, ei siitä tarvinnut nauttia, jotta se olisi merkityksellinen. Ihmisten seuraa välttelin, koska se ei parantanut oloani, päinvastoin. Vietin aikani enimmäkseen yksin. Hoidin silti velvollisuuteni ollakseni kunnon kansalainen, ja vielä enemmänkin. Kuuluin järjestöihin, puolustin ihmisoikeuksia, kehitysmaita ja tulevia sukupolvia.
Edistääkseni oikeudenmukaisuutta maailmassa liityin Demarinuoriin ja SDP:hen vuonna 2006. Ei sieltä löytynyt seuraa, jossa olisin viihtynyt, mutta selkeästi minua tarvittiin, jotta tällä kunniakkaan menneisyyden puolueella voisi olla kunniakas tulevaisuuskin, joten jäin.
Valmistuin matematiikan opettajaksi ja sain työpaikan, mutta uuvuin työhöni jo ensimmäisenä syksynä. Sama toistui seuraavana lukuvuonna. Lannistuin ja masennuin, mutta jotenkin nousin vielä ja kolmannessa työpaikassa pärjäsin jo paremmin. Pääsin psykoterapiaan, lauloin kuorossa, sain kiitosta paneutumisestani haastaviin luottamustehtäviin. Masennus kuitenkin paheni, sairauslomat pitenivät, työnantaja alkoi epäillä ääneen, olenko oikeassa työssä, ja lopulta irtisanouduinkin virastani.Jätin myös luottamustehtävät ja harrastukset ja vaihdoin paikkakuntaa. Päätin tyhjentää elämäni kaikesta suorittamisesta, siirryin siis todellakin tyhjän päälle. Se helpotti ja tietysti myös ahdisti, koska minulla ei ollut mitään näkymää tulevaisuuteen. Menneisyyden virheet vain jatkuvasti pyörivät päässäni. Mietin päivittäin, olinko niin pahasti sekaisin, etten kelpaisi oikeastaan mihinkään enkä kenellekään. Minulla ei kuitenkaan ollut hätää, olihan minulla rauhaa ja aikaa etsiä itseäni.
Vähitellen aloin saada rennompaa otetta elämästä ja löysin asioita, joita halusin tehdä ja kokea. Löysin myös ihmisiä, joille saatoin varovasti osoittaa tunteitani. Aloin vähän aavistaa, mikä juttu siinä on, että ihmiset vapaaehtoisesti hakeutuvat toistensa seuraan.
Menin vapaaehtoiseksi SPR:n hätämajoituskeskukseen ja pian sain työpaikankin uudesta vastaanottokeskuksesta. Työ oli raskasta, riittämättömyyden tunne vaivasi meitä kaikkia, mutta pärjäsin hyvin ja sain työkavereilta kehuja ja kannustusta. Olen onnekas, että olen saanut tutustua sosiaalialaan ja turvapaikanhakijoiden arkeen.
Työn päätyttyä arvelin, että persoonani kuitenkin sopii paremmin rauhallisempaan työhön. Palasin täydentämään yliopisto-opintojani, muutin poikaystäväni luokse Ouluun ja nyt valmistelen väitöskirjaprojektia soveltavasta matematiikasta. Rahoitus vain puuttuu ja aihe on vielä rajaamatta, mutta yhteistyökuvioita yritysmaailman kanssa jo viritellään. Tässä tilanteessa on erittäin hyvä, että sosiaaliturvajärjestelmämme sallii minun etsiä rauhassa uutta urapolkua, jolla voin oikeasti käyttää lahjojani niin, että se tuottaa pitkällä aikajänteellä iloa sekä minulle että muulle maailmalle.Työn ohella haluan toteuttaa itseäni politiikassa. Tiedän olevani hyväosainen ja tiedän, etten tiedä, miltä oikea syrjäytyminen tuntuu. Kuitenkin ymmärrän jotakin siitä lamaannuksesta, johon masennus ja huonot kokemukset työelämässä johtavat. Ymmärrän, miten työlästä voi olla edes päästä ylös sängystä. Tunnetaitojen ja sosiaalisten taitojen paikkaaminen aikuisena on sitäkin työläämpää.
Tätä taustaa vasten kärkipoliitikkojen puheet työttömyydestä kuulostavat ontoilta. Niissä on epäreilu syyllistämisen sävy. Joillekin meistä elämä on vuodesta toiseen raskasta työtä jo itsessään, ja ansaitsisimme valtavan kiitoksen siitä, että elämme siitä huolimatta ihmisiksi ja selviydymme päivästä toiseen. Kiitoksen sijaan meitä soimataan laiskuudesta ja yrittämisen puutteesta.
Kasvutarinani kautta minulle on vahvistunut selvä visio siitä, millaista sosiaalista tukea kasvaville lapsille, nuorille ja aikuisille kannattaisi antaa, mutta se vaatii enemmän resursseja kuin menestyjien puolueet haluavat sosiaalityöhön osoittaa. Joidenkin maailmankuva tuntuu olevan kyyninen niin, että he eivät usko, että "heikompaan ainekseen" kannattaisi verorahoja sijoittaa.
Olen eri mieltä. Järkevää yhteiskuntapolitiikkaa kannattaa tehdä. Jokaisessa ihmisessä on valtava potentiaali ja kyky hyvään (jos kohta pahaankin). Mikä puuttuu, on vilpitön tahto nähdä hyvää toinen toisessamme. Jaksan uskoa maan hiljaisiin ja haluan tehdä kaikkeni, että heissä oleva potentiaali saa näkyä, kuulua ja rakentaa maailmaa paremmaksi.Poliittinen päätöksenteko on viime vuosina muuttunut kummalliseksi. Siitä on tullut vastenmielisten ilveilijöiden pelikenttä. Koko ajallemme on tyypillistä roolien alituinen muuttuminen ja aidon ihmisen hautautuminen kaikkien rooliensa alle. Mutta tälle on jo olemassa vastareaktio. Suomeksi sitä kutsutaan uusvilpittömyydeksi. Se paljastaa heikkoutensa, myöntää erehdyksensä, arvostaa totuutta, kunnioittaa eri mieltä olevia ja hakee yhteisymmärrystä. Minä uskon, että sille on paikka politiikassa. Uskotko sinä?
hermanni.riikonen@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti