Itsearvioraportti

Vastalauseena porvarihallituksen salailupolitiikalle julkaisen henkilökohtaisen itsearvioraporttini puheviestinnän kurssilta. Huomautukset tervetulleita. ;)

Syksyllä 2001 aloittaessani matematiikan opintoni Jyväskylän yliopistossa tutor kertoi, että tutkintoon kuuluu pakollisena yksi opintoviikko viestintää. "Kursseille ilmottau'utaan tämmöösen Kiaku-järjestelmän kautta", länsisuomalaisittain murtava tutorimme valisti ja näytti ryhmällemme matematiikan laitoksen aulan "tyhmällä" päätteellä, kuinka se käytännössä tapahtuu. "Oon ite ilmottautunu kiälenhuollon kurssille, se on kuulemma aika helppo."

En ajatellut vielä tuolloin, millaisella kurssilla oman opintoviikkoni onkisin, koska ensimmäisen vuoden opiskelijalla ei ollut suuria mahdollisuuksia kursseille päästä ja toisaalta viestinnän saattoi suorittaa joidenkin oman alan kurssien yhteydessä. Sen verran kuitenkin tiesin, että puheviestintään en ainakaan mene. Olin kyllä lukiossa pitänyt puheita ja esitelmiä ihan hyvällä menestyksellä, mutta sisäänrakennettu periaatteeni oli kuitenkin välttää kaikenlaista esiintymistä niin paljon kuin mahdollista. Sitä paitsi jokaisen odotetaan tänä sikailukapitalismin kukoistuskautena keskittyvän vahvuuksiinsa. Minä olen paljon tuottavampi kirjoittajana kuin puhujana, joten hölmöähän se olisi puhetaitoon satsata.

No, elämä koulutti. Matematiikan laitoksella sai tentteihin pisteitä kotilaskujen laskemisesta, kunhan osallistui demoihin. Demoissa piti rastittaa jokainen sellainen lasku, josta oli valmis esittämään jotakin, ja sitten demo-ohjaaja arpoi kunkin tehtävän ratkaisun esittäjän niiden joukosta, jotka sen tehtävän olivat ruksineet.

Tunnollisena ja etevänä opiskelijana jouduin joka kerta taululle, joten vähitellen aloin ihan suosiolla menemään sinne oma-aloitteisesti muiden hikipinkojen joukossa demotilaisuuden alussa. Silloin sai sentään valita sellaisen tehtävän, jonka ratkaisu oli lyhyt.

Niin poistui esiintymisjännitys. Mutta esiintyminen ei varmastikaan ollut kovin vakuuttavaa. Riitti mumista jotakin käsittämätöntä kirjoittaessaan, ikään kuin opettaisi taulua eikä ihmisiä. Demo-ohjaaja ei välittänyt puhetekniikan opettamisesta, eihän hänen omistakaan puheistaan aina selvää saanut.

Armeija välitti. Yksikköupseerin toimistoon ei ollut asiaa, ennen kuin asiansa osasi sanoa ymmärrettävästi, ja armeijassa ei ole tapana tulla hirveästi vastaan. Valitettavasti viihdyin puolet armeija-ajastani yksin sääasemalla, joten alkuaikoina opitut taidot olivat vuoden päättyessä unohtuneet autuaasti.

Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan meteorologiaa Helsinkiin. Opiskelijoita oli vähän, ja sain heti ensimmäisenä vuonna tehtäväkseni toimittaa ainejärjestölehteä. Se oli hauskaa. Siinä ei tarvinnut puhua. Tai niin ainakin luulin, kunnes keväällä ainejärjestöllä oli vuosijuhlat, jossa päätoimittaja pienessä hiprakassa koki velvollisuudekseen pitää perinteikkään lehtensä puolesta spontaanin puheen juhlaväen edessä. Siinä ei oikein voinut katsoa muualle kuin parisataapäiseen yleisöön, mutta yllätyksekseni pysyin kasassa ja sain sanottavani sanottua. Niinpä minun piti muuttaa suhtautumistani puheviestintäkykyihini.

Elämä heitteli edelleen, ja ajauduin syvemmälle järjestötoimintaan ja jopa politiikkaan. Puhetaidon merkitys korostui entisestään. Jyväskylän ilmastomarssilla viime marraskuussa puhuin ensimmäistä kertaa julkisella paikalla, ja se tuntui aivan luontevalta. Keväällä puheenvuoroja tuli myös pidettyä useassa yhteydessä, ja pikkuhiljaa vakuutuin olevani niin kilpailukykyinen puhuja, että jos olisin yritys, konsultti kehottaisi johtoani investoimaan puhetaitooni. Siispä kun toukokuussa sain tietää, että graduseminaarin yhteydessä ei voi suorittaa viestintäkurssia, oli valinta selvä: menen puheviestinnän kesäkurssille.

En asettanut erityisiä tavoitteita itselleni, päätin ainoastaan ottaa kurssilta ilon irti. :) Listasin vahvuuksiani ja heikkouksiani varsin huolettomasti. Ei olisi katastrofi, jos töppäisin vahvuusalueella, ja heikkoudet listasin ilman suurta dramatiikkaa. Jälkeenpäin huomaan olleeni varsin ennakkoluuloinen itseäni kohtaan. En ollut häpeilevä esiintyjä enkä puhunut sekavasti, vaikka niin luulin. Enkä liioin ollut vaativa itseäni kohtaan, vaan varsin rennosti ja tulosvastuuttomasti vein puheet läpi.

Ryhmäviestintä oli kurssilla jännittävämpää kuin itseriittoinen pölinä. Jos olen jotain elämässäni ja opiskelussani välttänyt enemmän kuin esiintymistä, se on ryhmätyöskentely. Onneksi kurssin ilmapiiri oli hyvä ja ryhmäviestintään mentäessä tunsimme toisemme niin hyvin, ettei konflikteja ja traumoja syntynyt. Ryhmäharjoituksissa uskalsin ottaa avoimesti osaa keskusteluun enkä vetäytynyt minkään epäaidon roolin suojiin (paitsi tietysti siinä, jossa roolit oli jaettu etukäteen).

Palaute oli kurssin parasta antia, ei vain saaminen vaan myös antaminen. Olen luonnostani kärkäs arvostelemaan ihmisiä ja heidän tekemisiään, joten sumeilematta annoin jokaisen kurssikaverin kuulla kunniansa. Kukaan ei onneksi alkanut itkeä. Moni kuitenkin otti onkeensa kriittisestä palautteesta, ja muutti esiintymistään niillä alueilla, joita olin kriittisesti arvioinut. Se tuntui hyvin palkitsevalta: minä muutin maailmaa!

Olisinkin toivonut myös itselleni enemmän kriittistä palautetta. En usko, että itsetuntoni ja esiintymisvarmuuteni olisi siitä romuttunut, mutta kenties välitin nonverbaalisesti toisenlaisen viestin..?

Millainen viestijä olen nyt? Valmis... no ehken kuitenkaan. Mutta minulla on valmiuksia käyttää tulevat esiintymistilaisuudet hyväksi entistä paremmin. Tärkeää minulle on, että kurssin jälkeen osaan tietoisesti kiinnittää huomiota esimerkiksi kielelliseen ja nonverbaaliseen havainnollistamiseen. Kohdentamista pidän vahvuusalueenani – puhuessani tärkeintä ovat kuulijoissa heräävät ajatukset eikä se, että kuulostan fiksulta tai näytän hyvältä (mikä tosin voi edesauttaa viestin perillemenoa sekin :)). Puhetekniikassa haasteena on puhenopeuden pitäminen aisoissa, varsinkin ennalta kirjoitetuissa puheissa. Lisäksi katseen käyttäminen oikein kulloisessakin tilanteessa vaatii huomiota, myös ryhmäviestinnässä.

Suurimmat haasteet ryhmäviestinnässä kuitenkin liittyvät ryhmädynamiikkaan ja rooliini ryhmässä. Saan olla rohkeammin tasa-arvoinen muiden kanssa, en ylemmyyden- enkä alemmuudentuntoinen. Tällöin minulla on mahdollisuus sekä vaikuttaa ilmapiiriin hyvinkin myönteisesti että viedä ryhmän asiaa joutuisasti eteenpäin hyvään (tai ainakin kohtuullisen hyvään) suuntaan.

Pakolaispäivä

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä pakolaispäivää. Se ei ole ilon päivä, sillä tuoreen uutisen mukaan pakolaisten määrä on vuoden aikana lisääntynyt 14 %. Pakolaisia "syntyi" vuonna noin 10 miljoonaa ihmistä, suurin osa Irakissa.

Virallisissa pakolaismäärissä eivät näy maansisäiset pakolaiset, joita on arviolta 25 miljoonaa, eivätkä ympäristöpakolaiset, joiden määrä on samaa luokkaa kuin varsinaisten pakolaisten määrä ja lisääntymään päin ilmastonmuutoksen vuoksi.

Mikä on Suomen hallituksen vastuu maailman pakolaisongelmasta? Vilkaistaanpa hallitusohjelmaa.

Ilmastonmuutos ja globalisaatio vahvistavat kansojen ja kansalaisten keskinäistä riippuvuutta. Maailmanlaajuiset kehityskysymykset, kansainvälisen turvallisuuden vaaliminen, pakolaisuus ja maastamuutto, Euroopan unionin laajentuminen sekä eurooppalaisen yhteistyön syventyminen vaikuttavat myös Suomeen.

Perusasioiden ymmärrys on siis kunnossa. Mutta mitä hallitus aikoo tehdä juurikin pakolaiskysymyksen kohdalla?

Hallituksen maahanmuuttopoliittisena tavoitteena on kehittää aktiivista, kokonaisvaltaista ja johdonmukaista politiikkaa, joka ottaa täysipainoisesti huomioon niin työvoiman tarpeen, maahanmuutajien moninaiset lähtökohdat kuin kansainväliset velvoitteet.

Joo, ihan hyvä tavoite. Miten siihen päästään?

Työperusteista maahanmuttoa edistetään ottaen huomioon Suomen ja EU:n väestökehitys ja siitä aiheutuva työvoimantarve.

Tuota noin... Hallitus hyvä, entä kehityspoliittinen johdonmukaisuus? Aikooko hallitus ottaa köyhemmistä maista kermat päältä, siis ne hyväkuntoiset nuoret, jotka ovat onnistuneet läpäisemään EU:n rajan?

Laillista maahanmuuttoa lisätään ja laitonta maahanmuuttoa ja ihmiskauppaa torjutaan.

Kuulostaa päättäväiseltä. Koskeehan tämä myös laittomia siirtotyöläisiä, jotka työnantajiensa mielestä ovat kilpailukykyisiä?

Kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jo työpaikan saaneelle henkilölle, jonka edellytykset jäädä Suomeen työntekijänä täyttyvät, säädetään mahdollisuus hakea oleskelu- ja työlupaa Suomesta käsin.

Häh! Mutta juurihan te sanoitte... No olkoon. Puhutaan nyt niistä pakolaisista. Mitä linjauksia pakolaisten suhteen on tehty?

Selvitetään, miten lapsen etu toteutuu turvapaikanhakija- ja pakolaislapsia koskevissa päätöksissä ja arvioidaan erityisesti ilman huoltajaa tulleiden turvapaikanhakijalasten asema ja kohtelu.

Oi hienoa! Hallitus aikoo siis lopettaa mystiset katoamiset pakolaiskeskuksista. Mutta kertokaa, hyvät ministerit, miten tämä tapahtuu? Laitetaanko lapset vankilaan vai käännytetäänkö heidät jo rajalta? Vai varmistetaanko lapsille oikeasti turvallinen sijoituspaikka esimerkiksi jostakin toisesta maasta?

Ja aikooko hallitus jatkossakin valita pakolaisista parhaat päältä, panostaa laatuun eikä niinkään määrään? Siis vanhat ja sairaat jääkööt pakolaisleireille? Ja raskaana olevat äidit myös? Onko teillä suunnitelmia pakolaiskiintiön nostamiseksi?

Vaikutetaan siihen, että EU-maiden maahanmuuttopolitiikka pystytään sovittamaan entistä paremmin yhteen kehitys- ja ihmisoikeuspolitiikan ja EU-maiden oman työvoimapolitiikan tarpeisiin.

Jos tämä oli lupaus, niin laihanlainen on. Tietäähän sen, kumpien etu porvareiden mielestä menee edelle, meidän vai heidän.

Ahneen loppu

Tämän päivän eräänä uutisaiheena ovat metalli- ja teknologiateollisuuden työehtosopimusneuvottelut. Kaksinumeroisia palkankorotuksia kuulemma haetaan, oikeutettuna perusteena alan hyvät kasvuluvut. Firman kuin firman menestyksestä kuuluu kiitos koko henkilöstölle.

Sama pätee valtio-"firmaan", ja - noloa kyllä - uusi porvarihallitus ymmärtää tämän paremmin kuin edeltäjänsä, jossa rahanjaon linjasi demari. Köyhien sosiaaliturvaa aiotaan parantaa enemmän kuin viime vaalikaudella. Korotuksia on tulossa niin yksinhuoltajien lapsilisiin, opintorahaan kuin kansaneläkkeeseenkin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että nämä rahat otetaan köyhiltä pois ennen kuin niitä on annettukaan: päivähoidon nollamaksuluokan poistamisen jälkeen voidaan vaikka tinkiä korkea-asteen opiskelun maksuttomuudesta ja kunnallisen terveydenhuollon tasosta.

Maailman köyhille ei tämä hallitus hyvinvoinnin vuolasta norumista edes lupaa. Kehitysyhteistyömäärärahoja ei aiota nostaa edes moraaliselle minimitasolle, 0.7 %:iin. Globaalista näkökulmasta Suomen palkkaneuvottelut ovatkin iljettävää katsottavaa. Pöhöttyneet herrat kahta puolen pöytää hamuavat kakkua kuin Oiva Lohtander SAK:n vaalimainoksessa. Tragikoomisesti tätä mielikuvaa vahvistaa tämän päivän Uutispäivä Demarissa oleva isojen miesten vaateliikkeen mainos.

Samassa lehdessä kerrotaan, että valtiovarainministeri Katainen ei kannata Metallin vaatimuksia. Hänen mukaansa tuloverojen kevennykseen ei jäisi tällöin enää varaa.

Metalliliitolle kokoomuslaisen ministerin uhkaukset eivät merkitse kärpäsen paskaakaan, koska he luultavasti saavat haluamansa, siis muita suuremmat palkankorotukset, ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos tulovero ei laske ja inflaatio kiihtyy, muut palkansaajat kärsivät kyllä, vähäosaisemmista puhumattakaan. Maltillinen palkkaratkaisu olisi viisautta.

Arvovaltaisemmaltakin demaritaholta tuli tänään samanlainen kannanotto. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen totesi Ylen uutisille, että Suomen taloudessa näkyy jo ylikuumenemisen merkkejä. "Tuottavuuden kasvun ylittävät, inflatoriset palkkaratkaisut syövät ostovoimaa ja heikentävät työllisyyden ja kasvun edellytyksiä tulevaisuudessa", hän varoitteli.

Onko Metallin itsepäisyydessä siis kyse neuvottelutaktiikasta, ahneudesta vai silkasta typeryydestä? Jos AY-liikkeessä on yleisemminkin unohtunut solidaarisuuden merkitys, saattaa olla, että suomalainen metallityöläinen todella sikailee viimeistä päivää. Pian hänkin löytää itsensä työvoimakoulutuksesta, jota seuraa uusi ura alipalkattuna laitosapulaisena täyteen ahdetussa vanhainkodissa tai pakolaiskeskuksessa.

Vaan miten on, olemmeko me opiskelijat yhtään jalompia? Se nähdään vuoden päästä, kun meille tulee 15 %:n palkankorotus. Aion haastaa toverini kertomaan, mihin se raha menee, sikailuun vai yhteiseksi hyväksi. Itse olen luvannut lahjoittaa koko korotussumman kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta köyhemmilleni. Oletko sinä valmis samaan?