Trump, alt-right ja informaatiosota

Emme elä totuuden jälkeisessä maailmassa. Totuuksia on: esimerkiksi koulussa oppimamme fysiikan lait ovat tosiasioita, joihin jokaisen on sopeuduttava. Liikkuminen vaatii työtä, eikä lämmön ottaminen kylmästä onnistu ilman ulkopuolista energiaa.

Viisastumisen sanotaan edellyttävän tosiasioiden tunnustamista. Totuuden lisäksi kuitenkin kohtaamme mielipiteitä, oletuksia, huhuja ja valheitakin, joita erehdymme pitämään totena. Jokaisella meistä on omien harhojemme sumentama arvostelukyky; totuutta on vaikea erottaa harhasta.

Tätä "jälkitotuudellisella" maailmalla ehkä tarkoitetaan: kun kerran kukaan ihminen ei näe totuuksia harhattomasti, ovat kaikki väitteet enemmän tai vähemmän valhetta. Koko yhteiskunta muka perustuu valheeseen, ja valehtelu on normaali keino päästä valtaan. Tietoisesti valehteleva poliitikko ei varmasti ole mikään uusi ilmiö. Aivan uudelle tasolle valheilla ratsastaminen kuitenkin pääsi Brexit-kampanjassa ja Donald Trumpin presidentinvaalikampanjassa. Niiden menestys herättää kysymyksiä: minkä verran kansa enää arvostaa totuutta? Onko valta tulevaisuudessakin sillä, joka vetoavimmalla tavalla saa valheensa myytyä?

Tähän saakka länsimainen kansanvalta on varsin johdonmukaisesti kierrättänyt vallanpitäjiä. Liikkuvien äänestäjien joukko haluaa muutosta tasaisin väliajoin. Myös Trumpin voitto sopii tähän kuvaan: samalle puolueelle on ollut tapana antaa korkeintaan kahdeksan vuotta valkoista taloa kerrallaan. Suomessakin muutoksen kaipuu heiluttelee puolueiden kannatuslukemia ylös ja alas. Ei haluta enää kekkosmaista jatkuvuutta vallan huipulle.

Naapurimaassamme Venäjällä kansa on toisenlainen. Se ei usko, että olot paranisivat vaihtamalla vallanpitäjät. Venäjän kaltaisessa laajassa ja monikulttuurisessa valtiossa kansallinen yhtenäisyys perustuu autoritääriseen johtajuuteen, jopa henkilökulttiin. Venäläiseen mentaliteettiin kuuluu tietty fatalismi, joka saa kansan alistumaan vallanpitäjien oikkuihin, korruptioon ja eriarvoisuuteen. Venäläisessä todellisuudessa on aina ollut niin absurdeja piirteitä, että käsitteen 'totuus' merkitys on jokseenkin erilainen kuin se, mihin me olemme tottuneet.

Venäläisen totuuskäsityksen kaikuja on nähtävissä vaikuttamistoiminnassa, jota kansallis- ja venäläismieliset nettijulkaisut Suomessa harjoittavat. Yhtenäistä Suomea rakennetaan maalaamalla kuvaa vaarallisista ulkomaisista vaikutteista ja vihollisagenteista, joiden tarkoitus on heikentää Suomea esimerkiksi turvapaikanhakijoiden "maahantuonnilla". Kansan pettymys omiin oloihinsa pyritään kanavoimaan ärtymykseksi ulkovaltoja ja tarpeettomia vähemmistöjä kohtaan.

Donald Trumpin "make America great again"-kampanjapuheet noudattivat samaa mallia. Media-anarkisti Steve Bannonin valinta yhdeksi Trumpin kabinetin keskeisimmistä hahmoista antaa odottaa, että presidenttinäkin Trump jatkaa samalla linjalla. Ylen uutisen mukaan Bannon pyrkii käyttämään presidentin valtaa luodakseen Yhdysvaltoihin hallinnon, joka voisi pysyä vallassa jopa 50 vuotta. Miten niin järkkymätön kansansuosio saavutetaan niukkuuden maailmassa, jossa kansan loputtomia toiveita ei pystytä toteuttamaan? Liberaalissa demokratiassa ei mitenkään. Bannonin näkökulmasta on siis murskattava liberaali demokratia, ja sitä hän on jo pitkään tehnytkin.

Bannon tunnetaan alt-right-liikehdinnän yhtenä johtohahmona. Alt-right eli vaihtoehtoinen oikeisto kokoaa nationalisteja eri maista. Guardian-lehden uutisraportin mukaan osa heistä on avoimen rasistisia, ja liikkeessä pidetään toivottavana, että etniset vähemmistöt palaavat alkuperämaihinsa - tietysti lukuunottamatta Amerikan lukuisia valkoihoisia vähemmistöjä. Yhdysvalloissa alt-right rakentaakin ideologiaansa ihonväriin ja uskontoon perustuvalle erottelulle, ja "eurooppalaisuus" on yhdistävä tekijä. Hiukan paradoksaalisesti alt-rightia yhdistää silti myös eurooppalaisen yhtenäisyysaatteen vastustaminen.

Etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen kansa on saavuttamaton illuusio. Toki monessa valtiossa on pyritty tekemään siitä totta erilaisin sortotoimenpitein. Pohjoismainen esimerkki on saamelaiskoululaisten pakottaminen valtakieleen. Alkuperäiskansan oikeus käydä koulua omalla äidinkielellään toteutui vasta 1900-luvun lopulla, ja on taattu Suomen perustuslaissa.

Suomen perustuslaissa on säädetty myös kansanvaltaisesta valtiomuodosta. Kansa saa määräajoin äänestää, ketkä päättävät valtion asioista. Lopputuloksena on varsin kirjava joukko kansanedustajia. Yhtenäiskulttuuria haikailevaan alt-right-ideologiaan tällainen valtiovalta sopii huonosti. Niinpä se hakee kansanvallalle vaihtoehtoja. Olisiko yhteiskunnan parhaaksi, jos valta ei olisi kansanedustajilla vaan esimerkiksi papistolla, armeijalla tai hallitsijasuvulla?

Filosofisesta pohdinnasta käytännön toteutukseen on kuitenkin pitkä matka. Suomen perustuslain muuttaminen vaatii, että eduskunnassa on asiasta 2/3:n enemmistö, ja että tällainen enemmistö pysyy eduskunnassa vielä vaalien ylikin, paitsi kiireellisessä tapauksessa, jolloin 5/6 kansanedustajista voi muuttaa perustuslain. Todella laajojen kansanjoukkojen pitäisi haluta luopua edustuksellisesta demokratiasta, jotta valta voisi laillisesti siirtyä eduskunnalta jollekin muulle taholle. Sellaisesta liikehdinnästä ei ole merkkejä, vaikka tuli Brexit ja vaikka tuli Trump.

Laittomasti valta on hiljattain kaapattu Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Tämä on todennäköisin tapa saada ehdoton yksinvalta Suomessakin. Pohjoismainen vastarintaliike ja muut alt-right-vallankumousryhmät pyrkinevätkin asemaan, jossa ne Venäjän tuella pystyvät aseellisesti syrjäyttämään laillisen vallan jostakin osasta Suomea. Tähän suunnitelmaan sopii informaatiosota, jossa totuudella ei ole niin väliä.

Mustavalkoiset ideaalit ovat aina vedonneet ihmisiin, etenkin nuoriin. Alt-right tarjoaa kaoottista maailmaa selkeyttävän maailmankuvan, mutta tuo maailmankuva on yksinkertaisuudessaan epärehellinen. Viisaat kasvavat siitä ulos, kun näkevät riittävästi totuutta, hyvyyttä ja kauneutta harhansa ulkopuolella.

Oulun menestysresepti: oululaisuus

Kylläpä aurinko paistaa marraskuussa matalalta. Asun nyt ensimmäistä talvea Oulussa, ensimmäistä kertaa elämässäni Pohjois-Suomessa. Lapsesta saakka minua on miellyttänyt pohjoisen karuus, joka näkyy luonnossa ja ilmastossa ja ehkä hiukan myös ihmisissä. Sopeutuminen vaatii silti minulta jonkin verran totuttautumista.

Ilmastoon sopeutuminen onnistuu nopeasti. Henkisestä ilmastosta en ole yhtä varma. Arvostan ihmiskunnan kulttuurista monimuotoisuutta, siis myös oululaista kulttuuria. Sillä on kaikkine kummallisuuksineenkin oikeus kukoistaa edes täällä. Mutta mitä on se alkuperäinen oululaisuus tai pohjoispohjalaisuus, jota minun, ulkopuolelta maakuntaan tulleen, tulee kunnioittaa ja vallankäyttäjänä vaalia?

Oulu on kasvanut kaupungiksi kaupan ansiosta. Tämä oli tervakaupan keskus 1800-luvulla. Tiede-lehden artikkelista vuodelta 2005 käy ilmi, että Oulun vaurastumisesta on kiitettävä paitsi tervaporvareiden liikemiestaitoja myös ahkeria kainuulaisia talonpoikia, jotka toimittivat Ouluun suuret määrät tervaa ja vieläpä jättivät suuren osan myyntituloistaan oululaisille kauppiaille. Kotiin Nälkämaahan kulkeutui vain rippeet rikkauksista, tai pahimmassa tapauksessa velkaa.

Köyhtyi Oulukin 1900-luvun alussa, kun tervakauppa hiipui lopullisesti. Asema kaupan keskittymänä oli kuitenkin jo vakiintunut, ja metsä- ja kemian teollisuus toi uutta kasvua. Yliopisto on menestyksellisesti kouluttanut oululaisia diplomi-insinöörejä vuodesta 1959, ja 2000-luvulla Oulu on tunnettu teknologia-alan kansainvälisenä osaamiskeskittymänä, jonne pienet ja suuret yritykset ulkomailtakin investoivat yhä tänäänkin.

Kansainvälisen kaupan myötä Oulussa on opittu ymmärtämään, että menestyäkseen kannattaa olla avoin ja ystävällinen ulkomaailmaan päin. Tästä viisaudesta me muualta muuttaneet saamme nauttia, kun syntyperäiset oululaiset päästävät meidät auliisti sisälle omiin kuvioihinsa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

On epäoikeudenmukaista oululaisia kohtaan, että muualta muuttaneet tuovat Oululle negatiivista julkisuutta umpimielisellä käyttäytymisellä. Esimerkiksi Perussuomalaisten nuorten oululainen puheenjohtaja, joka käyttää sosiaalisessa mediassa huomattavaa valtaa maailmankuvaansa vielä rakentaviin nuoriin, lietsoo viikottain epäluuloa etnisiä vähemmistöjä ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Aivan hiljattain hän onnistui masinoimaan suoranaisen vainoamiskampanjan yhtä nuorta duunaria vastaan leimaten samalla kokonaisen kansanryhmän hyvin negatiivisella tavalla.

Minun kokemukseni mukaan oululaisilla on harvoin pipo noin tiukalla. Esimerkkejä liiallisesta luottavaisuudestakin valitettavasti on, mutta niiden perusteella ei pidä luopua luottamuksesta. Kaupankäynti perustuu luottamukseen. Siihen perustuvat myös muut ihmissuhteet, joiden kautta kaikki me kasvamme yhteisön jäseninä ja vastuunkantajina. Sitä luottamusta Oulun seudun päättäjät osoittivat, kun viisi kuntaa muodosti "Uuden Oulun" vuoden 2013 alussa. Ollaanko Oulussa jatkossakin vahvoja yhdessä vai saako nurkkakuntaisuus vallan? Siihen toivon kaikkien oululaisten vaikuttavan kevään kuntavaaleissa.

Mitä tuottaisi 100 tuntia vapaaehtoistyötä vuodessa?

Kuorolaisia vapaaehtoistöissä Kaavin kirkossa.

Tällä viikolla on puhuttanut elinkeinoelämän ehdotus työaikojen pidentämisestä 100 tunnilla vuodessa. Suurin osa työtätekevästä ja raskautetusta kansasta on ymmärrettävästi kauhistunut ajatuksesta, ja työelämäasiantuntijatkin ovat suhtautuneet siihen kriittisesti. Terävimmät ovat nähneet, että kyse on mediatempusta, jonka avulla koitetaan saada muut työelämäuudistukset näyttämään kohtuullisilta.

Eduskuntavaaleissa tänä keväänä puolueet olivat yhtä mieltä siitä, että maamme tarvitsee lisää työtä, sillä tällä hetkellä Suomi syö enemmän kuin tienaa. Hölmömpikin ymmärtää, että työajan pidentäminen ei välttämättä lisää työtä eikä varsinkaan valtion verotuloja, jos sama työmäärä jaetaan entistä harvemmille, pitempiä päiviä tekeville. Työtä syntyy Suomeen, kun suomalaiselle työlle on maailmassa kysyntää. Ei auta istua sorvin ääressä ja sorvata vielä yhtä ylimääräistä kynttilänjalkaa, jos niitä muutenkin tulee tehtyä varastoon enemmän kuin saadaan myytyä.

Toki työvoimakustannusten alentaminen teoriassa vahvistaisi yritysten kilpailukykyä, siis mahdollistaisi kynttilänjalan hinnan alentamisen, mutta niinhän yhteisöveron roiman alentamisenkin piti tehdä vuonna 2014. Käytännössä yritysten omistajat korjasivat hyödyn. Rikkaat rikastuivat ja valtio köyhtyi.

Työntekijän kannalta työajan lisääminen 100 tunnilla vuodessa ilman korotusta palkkaan olisi sama kuin 100 tunnin vapaaehtoistyö omalla työpaikalla. Ei kuulosta loogiselta, mutta todellisuudessa moni tekee jo nyt paljon enemmän kuin 100 tuntia palkatonta ylityötä vuodessa. Osa tekee sen mielellään "työn imussa", osa epähuomiossa ja osa pakon edessä, koska työtä ei voi jättää tekemättäkään. On aivan tavallinen tarina, että työpaikan väen vähetessä työmäärä säilyy ja kasautuu muille. Jyväskylän kaupungissa esimerkiksi sairastuneen kotisairaanhoitajan tilalle ei aina palkata sijaista, vaan muiden täytyy kiertää pitempi lenkki työpäivänsä aikana.

Tällä tavalla julkisella sektorilla on säästetty jo kauan. Päättäjistä on vähemmän kiusallista hyväksikäyttää työntekijöiden venymiskykyä kuin kansalaisten veronmaksukykyä.

Myös Jyväskylän seurakunnassa tulot vähenevät ja väkeä vähennetään, mutta seurakuntalaisten kuolemista ei valitettavasti ole saatu vähenemään, joten pappien työaikaa kuluu entistä enemmän hautajaistilaisuuksiin. Muun työn tarve ei kuitenkaan vähene samaa tahtia, ja papit joutuvat joko tiivistämään työtahtiaan (esimerkiksi lyhentämään seurakuntalaisten kanssa käymiään keskusteluja) tai tekemään osan työstään vapaa-ajallaan hyvää hyvyyttään.

Työntekijöidensä taakan jakamiseksi evankelis-luterilainen kirkko aikoo löytää vapaaehtoistyöntekijöitä myös tavallisten seurakuntalaisten keskuudesta. Vapaaehtoistyötä välittävä Suurella sydämellä -verkkosivusto on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen kotimaan kohde, ja itse keräyksenkin suorittavat pääosin vapaaehtoiset. Olen itse käyttänyt tänä keväänä noin 5 tuntia keräyslippaan kanssa ovelta ovelle kiertäen ja tuottanut niin useita satoja euroja hyväntekeväisyyteen (ja ehkä jotain aineetonta hyötyä myös itselleni).

Vapaaehtoistyötä tehdään kirkon lisäksi valtava määrä esimerkiksi urheiluseurojen juniorityössä ja muissa yleishyödyllisissä yhdistyksissä. Mitenkähän suomalaiset ottaisivat vastaan ehdotuksen käyttää 100 tuntia lisää vapaaehtoistyöhön? Vartti päivässä vähemmän TV:tä ja nettiä. Julkisen talouden kestävyysvajetta se varmasti voisi lieventää, mutta ennen kaikkea sillä kenties voitaisiin poistaa maamme inhimillisyysvaje.