Miksi puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu?

98-vuotiaan karjalaismummoni tärkein elämänohje on vanha. Hän nimittäin sai sen omalta mummoltaan 1920-luvulla. Ohje on kaksiosainen:

(1) tee edes yksi hyvä työ päivässä

(2) enemmänkin saa tehdä.

Tällainen neuvo on kaksiteräinen miekka. Vaikka ensimmäisessä osassa annetaan ymmärtää, että yksi hyvä työ riittää, niin toinen osa kuitenkin ohjaa tekemään enemmän. Lopulta mikään ei riitä.

Verenperintöäni se kuitenkin on - kyltymätön tarve parantaa maailmaa. Sitä on pakko väkisin hillitä, koska mahdollisuuksia tehdä hyvää on aivan liikaa.

Tänään annoin itselleni periksi. Olin Siilinjärven linja-autoasemalla odottamassa Oulun bussia. Oli pilvistä, noin kymmenen astetta pakkasta ja kävi tasainen viima, sää oli siis hyytävä.

Bussin lähtöaikaan oli vielä vartti, kun eteeni ajoi taksi. Taksi seisoi tyhjäkäynnillä hetken, sitten kuljettaja tuli ulos, nosti takaluukusta rollaattorin ja toi sen asiakkaalle, vanhalle miehelle harmaassa takissa. Jos nykypäivänä voi puhua vaivaisukoista, niin tämä oli sellainen, hitaasti liikkuva ja poissaolevan näköinen. Kuski saattoi miehen odotussalin ovelle selittäen, mistä Iisalmen bussi lähtee.

Päättelin, että mies oli tulossa samaan bussiin kuin minäkin. Hiukan paheksuin sitä, että taksinkuljettaja ei halunnut jäädä huolehtimaan miehen matkan jatkumisesta, vaikka eihän se tietenkään hänen velvollisuutensa ollut.

Odotussali oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin. Taksikuski mietti, että ehkä viereiseen pizzeriaan voisi mennä odottamaan, tosin pizzerian omistaja ei välttämättä pitäisi siitä. Mies jäi hiljaa seisomaan, ja taksi ajoi tiehensä.

Ukko seisoi hetken odotussalin edessä, ja lähti sitten köpöttelemään pizzeriaa kohti ja meni sisälle. Minä jäin seisomaan ulos. Minuutit kuluivat, oli kylmä, heiluttelin sormiani pitääkseni ne lämpiminä.

Bussi saapui jotakuinkin ajallaan. Matkustajia oli kolmisenkymmentä ja meitä tuli Siilinjärveltä kolme lisää. Kuski avasi tavaratilan, laittoi laukut sisään ja rahasti meidät. Muutama minuutti siihenkin meni.

Ukkoa vain ei näkynyt. Kun laskin laukkuni penkille bussin perällä, näin että vasta nyt pizzerian ovesta tuli hitaasti ulos harmaatakkinen vanha mies rollaattoreineen. Samassa bussi lähti liikkeelle. Mies ei tehnyt elettekään saadakseen bussinkuljettajan huomion. Silloin minä ryntäsin bussin etuosaan ja sanoin kuskille, että tuolla oli vissiin vielä yksi matkustaja tulossa.

Bussi ehti juuri pysähtyä linja-autoaseman risteykseen. Ukko löntysti vaivalloisesti bussin luo. Matkustajat odottivat ihmeissään, osa hiukan närkästyneinä. Kului monta minuuttia, ennen kuin mies oli päässyt istumaan ja saanut matkansa maksettua. Mutta minä sain yhden hyvän työn lisää päivän saldooni.

Ei minunkaan velvollisuuteni toki ole ventovieraiden ihmisten asioita ajaa, mutta omatuntoni pakotti minut toimimaan niin. Totuuden nimissä on sanottava, että olen kerran myös jättänyt vastaavanlaisen tilaisuuden käyttämättä. Silloin oli kyseessä ulkomaalainen nuori mies, punainen bussi ja viiden minuutin tauko Pyhäsalmen ABC:llä. Mies jäi liikenneaseman pihaan käsiään heiluttamaan, hänen matkatavaransa matkustivat punaisella bussilla Helsinkiin. En suostu ottamaan vastuuta asiasta, mutta olenko silti kaksinaismoralisti?

1920-luvun jälkeen maailma on muuttunut melkoisesti. Tämän päivän moraalikäsityksissä korostuu yksilön vastuu itsestään. Yksilö toimii oikein, kun hän tekee hyviä töitä itselleen. Vastaavasti voidaan paheksua puuttumista asioihin, jotka eivät itselle kuulu.

Mummoni mummon elämänohje on aina vain ajankohtaisempi.

Laadukas ammattikoulutus maksaa itsensä takaisin

Perehdyin ammatilliseen koulutukseen Etelä-Kymenlaakson ammattiopistossa, ensin työntekijänä, myöhemmin yhtymähallituksen jäsenenä.

Viisas kansakunta investoi sivistykseen. Tätä strategiaa Suomi on Snellmanin ajoista asti noudattanut ja noussut yhdeksi maailman kilpailukykyisimmistä maista. Vientiteollisuutemme nojaa innovatiivisiin ratkaisuihin, tuotteiden korkeaan laatuun ja toimitusvarmuuteen, jonka takaa ammattitaitoinen, motivoitunut työvoima ja vakaa sopimusyhteiskunta. Työpaikoilla tehdään, kuten sovitaan.

Kilpailukyvyn pullonkaulana näyttävät olevan johtamisen ja projektinhallinnan ongelmat. Nykyaikaan on pesiytynyt ennennäkemätön hätäilyn kulttuuri. Aikataulut laaditaan ylioptimistisesti, jolloin laatuun ei ehditä kiinnittää riittävästi huomiota. Rakennushankkeissa betonille ei anneta aikaa kuivua, ja kohta ihmetellään homeongelmia. Vatuloinnista on tehty pahe.

Maan hallitus vältti vatulointia sopiessaan miljardileikkauksista koulutukseen. Nyt esimerkiksi Oulun seudun koulutuskuntayhtymä on hätää kärsimässä, kun toimintaa ei ehditä sopeuttaa väheneviin tuloihin (Kaleva 3.2.). Yhtymähallituksen puheenjohtaja Juha Huikari käyttää peräti sanaa kriisi.

Kahden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Suomi kuntoon -projektia hallitaan nyt tavalla, joka ei kerro sivistyksestä eikä varsinkaan lisää sitä. Säästöä syntyisi rakenneuudistuksista, mutta hallitus ei malta odottaa betonin kuivumista. Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkko on hitaasti tiivistynyt tehokkaammaksi, mutta sovittujen säästöjen tekemiseksi on otettu juustohöylä käyttöön.

Ammatillisen koulutuksen leikkaukset nakertavat paitsi sivistystasoa myös maan kilpailukykyä ja orastavaa kasvua. Yhtään nuorta ei pitäisi päästää putoamaan koulutuksen ulkopuolelle. On hyvä, että Osekkin koulutuspaikat lisääntyvät, mutta miten vähenevä henkilöstö ehtii antamaan riittävästi tukea lisääntyvälle määrälle heikosti pärjääviä opiskelijoita?

Nyt kannattaisi istua alas ja vatuloida. Hätäratkaisuja ei pidä tehdä. Niiden lopullinen hinta on yleensä suurempi kuin saavutettu säästö.

Osekk on hoitanut talouttaan hyvin ja sillä on varaa laittaa taseet töihin. Kuntayhtymä investoi rakennushankkeisiin lähivuosina yli 20 miljoonaa euroa. Hyvien opetustilojen ei kuitenkaan aina tarvitse olla suuria ja hienoja. Järkevällä kilpailuttamisella ja ylimääräisten kuutioiden karsimisella säästöjä voidaan edelleen saada aikaan.

Laadukas opetus on yhtä lailla investointi, joka maksaa itsensä takaisin. Oulun seudun ammattiopistossa on tehty arvokasta laatutyötä ja pysytty opetuksessa ajan hermolla. Jatketaan kehittämistä työelämän ja opiskelijoiden tarpeet huomioiden kaikessa rauhassa, niin saamme ahkeria veronmaksajia syrjäytyvien työkyvyttömyyseläkeläisten sijaan.

Hermanni Riikonen
matemaattisten aineiden opettaja
kuntavaaliehdokas (sd.), Oulu

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 4.2.2017

Mitä tehdä työttömien kanssa?

Köyhän ihmisen aika nauttia elämän ihmeestä on rajallinen. Toistaiseksi rikkaillakin on ollut tapana kuolla, vaikka jotkut uskovatkin, että asia voi tulevina vuosikymmeninä muuttua. Aikamme on joka tapauksessa arvokasta, ja tuntuu oikeudenmukaiselta, että kukin saa itse valita, miten aikansa käyttää.

Avoimessa markkinataloudessa voi halutessaan myydä aikaansa ja työsuorituksiaan. Tienesteillään voi sitten parantaa vapaa-aikansa laatua. Monelle tosin työ ei ole suurikaan uhraus, kun saa tehdä työtä, josta nauttii vähintään yhtä paljon kuin vapaa-ajasta. Vapaaehtoistyötäkin tehdään. Työstä on silti oikeus saada kohtuullinen korvaus.

Vapaa markkinatalous ei ota huomioon kohtuullisuutta, kun hyödykkeiden hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Siksi tarvitaan ammattiliittoja ja yleissitovia työehtosopimuksia, jotta työntekijöiden palkat pysyvät vähintään kohtuullisina - unohtamatta työoloja, kuten työaikaa, lomaoikeutta ja luottamusmiehen toimintavapautta. Aasian halpatuotantomaista löytyy runsaasti surullisia esimerkkejä työntekijöiden asemasta vapailla markkinoilla.

Elinkeinoelämän palvelijat valittelevat usein, että Suomessa työvoima on liian kallista. Tekemätöntä työtä olisi, mutta ei rahaa maksaa niin paljon palkkaa kuin työehtosopimus edellyttää. Ongelma on todellinen. Esimerkiksi moni yksinyrittäjä haluaisi palkata työntekijän avukseen, mutta yrityksen tulot eivät riitä työnantajan velvollisuuksien täyttämiseen. Niinpä yrittäjä joutuu tekemään itse ylipitkää päivää.

Kuva sivulta: http://www.findikaattori.fi/fi/37

Samaan aikaan sadat tuhannet työikäiset kamppailevat työttömyyden kanssa. Heillä olisi aikaa ja osaamista myytävänä, mutta kysyntää ei ole. Työpaikat voivat olla liian kaukana, osaaminen voi olla vääränlaista, vanhentunutta tai riittämätöntä työelämän vaatimuksiin nähden, työttömällä voi olla sairauksia, jotka vaikuttavat hänen työpanokseensa tai hän voi kuulua vähemmistöön, jota syrjitään työmarkkinoilla. Työhaluttomia ei lasketa työttömiksi. Joillakin työttömillä toki on suhteettoman korkeat vaatimukset haluamalleen työlle, sama koskee yhtä lailla joitakin työnantajia.
 
Täysin työttömien lisäksi on runsaasti alityöllisiä, joilla on osa-aikatyötä tai työpätkä silloin tällöin. Myös heillä on oikeus työttömyysturvaan, ja työttömyysturvaa on jatkuvasti uudistettu, jotta vähänkin työn tekeminen kannattaisi. 300 euroa kuussa saa tienata ilman että päivärahoja vähennetään, ja suuremmilla tuloilla niitä vähennetään asteittain. Eri asia on, kuinka vaikeaa paperisotaa työn ja työttömyyden yhdistäminen teettää. Se vähentää työttömien aktiivisuutta, varsinkin kun uhkana vääränlaisesta aktiivisuudesta on koko työttömyyspäivärahan menettäminen. 

Oikeisto vaatii myös sosiaaliturvan pienentämistä, jotta pienipalkkainen työ houkuttelisi työttömiä enemmän kuin joutenolo. Vuodenvaihteessa tuli voimaan joukko uudistuksia, joilla hallitus patistaa työtöntä töihin jämäkästi kuin isä uneliasta murrosikäistä. Samalla säästyy valtion rahoja. Kelan ja Tilastokeskuksen asiantuntijoiden kirjoittamassa artikkelissa vuodelta 2014 epäillään, mahtaako tällainen keppipolitiikka vähentää työttömyyttä aiotulla tavalla. Ei kerta kaikkiaan ole työpaikkoja kaikille.

Mistä työpaikkoja sitten saadaan? Näin korkea työttömyys ei ole taloudellisesti kestävää. Palkkojen ja sosiaaliturvan pienentäminen köyhyysrajan alapuolella ei ole sosiaalisesti kestävää. Jos työvoiman kysyntä ei palaa entiselleen, kestäviä vaihtoehtoja on ainakin kaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on jakaa työ tasaisemmin. Vuorotteluvapaa on hyvä esimerkki sekä työssä olevaa että työtöntä tyydyttävästä keinosta jakaa työtä. Työnantajat eivät ole siihen niin tyytyväisiä. Vuorotteluvapaasijaisen löytäminen on toisinaan haasteellista, esimerkiksi jos vuorotteluvapaalle jää pitkälle erikoistunut asiantuntija. Isoissa taloissa erilaisin työkiertojärjestelyin tämä vaikeus olisi ehkä voitettavissa, jos vuorotteluvapaan ehdot joustaisivat enemmän.

Toinen vaihtoehto on jakaa tasaisemmin työn tuloksena syntyvä lisäarvo eli raha. Työssä olevat takaisivat silloin työttömille ja alityöllisille säällisen elintason. Periaatteessa se tarkoittaisi korkeampaa veroastetta, mutta käytännössä ei välttämättä. Sosiaaliturvaan käytetty raha kiertää sutjakasti kansantaloudessa, jolloin veropottikin kasvaa. Lisäksi jos työttömät voisivat käyttää aikansa vapaammin esimerkiksi yritystoimintaan ja opiskeluun, syntyisi uutta osaamista ja innovaatioita ja talouskin todennäköisesti piristyisi.

Aktivoivana sosiaaliturvamallina SDP:n puoluekokous käsittelee lähiaikoina Demarinuorten Yleisturva-mallia. SDP:llä on jo 15 tuoretta ehdotusta aktiivisista toimenpiteistä, joilla pitkäaikaistyöttömyyttä voitaisiin olennaisesti vähentää. Tehtävä ei ole helppo, koska pitkään jatkuva työttömyys tuo usein mukanaan muita ongelmia, joiden ratkaisu vaatii tukea ja vie aikaa. Kyse on ihmisistä, joita yksityiset työnantajat eivät huoli.

Kunnat voivat SDP:n mielestä olla aktiivisia työllistäjiä. Jos pitkäaikaistyöttömien kuntoutukseen ja tuettuun työhön yhdistyisi sosiaalityö ja opiskelu mielekkäällä tavalla, saataisiin osaavaa ja tuottavaa työvoimaa myös vapaille työmarkkinoille. Se tulisi kaikin puolin edulliseksi pitemmän päälle. Voimmeko siis yrittää sitä yhdessä?