Kuvassa Genevejärvi ja Alpit sen takana junan ikkunasta nähtynäMummostani tuli vastikään isomummo. Vastasyntyneen veljentyttäreni kuvan äärellä päivittelimme, että jos lapsi elää yhtä vanhaksi kuin isomummonsa, hän elää 2100-luvulle saakka. Tässä aikaskaalassa EKK:n 50 vuotta on lyhyt aika, alkua vasta.
Myös ympäristöasioissa 50 vuotta on lyhyt aika. 50 vuodessa yhteiskuntamme on luovuttava fossiilisista polttoaineista käytännössä kokonaan, mikä vaatii esimerkiksi energiankulutuksen kääntämistä laskuun aivan lähivuosina. Lisäksi olisi löydettävä uudet kodit ehkä parille miljardille ympäristöevakolle. Näissä haasteissa meillä kristityillä on oma erityinen tehtävämme.
Ekumeeninen ympäristöliikehdintä alkoi jo vuonna 1983 Kirkkojen maailmanneuvostossa, jossa maailmanlaajuisiin ympäristöuhkiin vastattiin ”Justice, Peace and Integrity of Creation”-ohjelmalla (oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys, ORLE), joka on konkretisoitunut jäsenkirkoissa eri tavoin. Ymmärrettiin, että luomakunnan varjelu on kirkkokuntia yhdistävä tehtävä ja että kirkot kaikkialla maailmassa puhuvat ahneutta vastaan sellaisen elämäntavan puolesta, joka myös ympäristön kannalta olisi kestävä. Kirkot siis korostivat ympäristöongelmien yhteyttä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelmiin jo ennen kuin kestävän kehityksen käsite nousi YK:n kautta yleiseen tietoisuuteen.
Eurooppa on ympäristöasioissa tällä hetkellä suunnannäyttäjä – maailman suurvalloista EU on vähiten ajastaan jäljessä. Ympäristölainsäädäntö EU-maissa on varsin vahva, ja energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energialähteisiin panostetaan voimakkaasti. Silti eurooppalainen elämäntapa on edelleen ympäristön kannalta tuhoisa, eikä selviä muutoksen merkkejä ihmisten arkikäyttäytymisessä näy.
Euroopan kirkkojen konferenssi on ristiriitaisessa roolissa toivoen olevansa osa ratkaisua mutta ollen samalla osa ongelmaa. EKK:ssa ympäristöteemat ovat mukana Kirkko ja yhteiskunta -komission työssä. Komissio välittää kirkkojen viestin EU:n hallintokoneistoon ja edistää ympäristöasioiden huomioimista Euroopan kirkoissa. Läheisessä yhteistyössä komission kanssa toimii ECEN-verkosto, joka kokoaa ympäristöasioista kiinnostuneita työntekijöitä ja seurakuntalaisia eri kirkoista, työskentelee kaikille avoimissa teemaryhmissä ja julkaisee oppaita auttaakseen kirkkoja sisällyttämään ympäristöteemat luontevalla tavalla hengelliseen elämäänsä ja käytännön arkeen. Verkoston kautta esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko saa hyviä vinkkejä oman ympäristödiplominsa kehittämiseen. ECEN tekee yhteistyötä myös Euroopan Katolisen kirkon piispojen konferenssin (CCEE) kanssa.
Lyonin yleiskokouksessa ECEN järjesti tilaisuuden, johon kerääntyi parikymmentä delegaattia ja toimittajaa. Tilaisuudessa pohdittiin, missä juuri nyt ollaan menossa, mitä ympäristöpolitiikassa tapahtuu ja millainen reaktio kristityiltä on sopiva. Keskustelun antia tiivistääkseni fakta on, että elämme yli rajojemme, mutta meidän tulee vaalia myönteistä toivon ja ilon asennetta parannuksemme ja toimintamme motiivina.
Konferenssipaikalla ECEN:llä oli myös oma esittelypisteensä, jossa oli mahdollista tutustua julkaisuihin, liittyä verkoston jäseneksi ja laskea oman kokousmatkansa aiheuttamat hiilidioksidipäästöt ja tarkan rahasumman, jolla aiheuttamansa vauriot voi hyvittää. ECEN keräsi ja kanavoi nämä kompensaatiomaksut yhteiskristilliselle A Rocha -ympäristöjärjestölle, joka käytti rahat ostamansa kurssikeskuksen remontointiin. Yleiskokouksen päättyessä noin 30 osallistujaa oli maksanut maksun.
Valitettavan moni saapui Ranskaan lentokoneella, vaikka Lyoniin on toimivat junayhteydet kaikkialta Euroopasta. Jopa Suomesta, vaikkakin junanvaihdoista ja eksymisistä selviytyminen vaatii hiukan kärsivällisyyttä. Iloa on siitäkin, jos osaa varustautua kahden viikon reissuun yhteen reppuun mahtuvalla mammonalla. Suomen delegaatiosta myös Irma Ertman matkusti junalla, muu delegaatio teki kohtuullisen kompromissin matkustaessaan lentokoneella Pariisiin ja sieltä nopealla junalla Lyoniin. Tulevaisuuden kokouksiin olisi kuitenkin syytä valita enemmän delegaatteja, joiden ei ole pakko lentää Eurooppaan.
Ekologista selkäreppuani en olisi saanut junan ovesta sisään; yleiskokouksen toteutus ei ollut ympäristöystävällinen. Kokouspaikka oli hulppea kolossi, oikea 2000-luvun lasipintainen Versailles'n palatsi, jonka ilmastointilaitteet ja rullaportaat humisivat kuorossa oodia Ranskan 59 ydinvoimalalle. Kristillinen askeettisuus oli hävitetty jäljettömiin, ellei lasketa 300 metrin kävelyä hotellin ovelta kongressikeskuksen ovelle ja delegaattien istuttamista päättymättömän teatteriesityksen yleisöksi sunnuntai-iltana. Ylelliseen tottuneita eurooppalaisia totutettiin vielä ylellisempään, kun ranskalainen keittiö tuhlasi lihaista vieraanvaraisuuttaan. Kasvissyöjiksi tunnustautuneet eristettiin omiin pöytiinsä kuin rangaistussiirtoloihin.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että suuret ekumeeniset kokoukset ovat hintansa arvoisia, koska en halua sulkeutuneen kansallismielisyyden palaavan kirkkoihin. Kansainvälinen luottamus on myös ympäristöongelmien ratkaisemisen edellytys. Mutta jos kokousten tasosta ei voida tinkiä, ei kirkoilla enää kohta ole varaa lähettää näin suurta määrää osallistujia paikalle. Silloin kokoukset jäävät sisäpiirin foorumiksi, eikä varsinkaan kaltaisillani nuorilla miespuolisilla maallikoilla ole mitään mahdollisuutta päästä mukaan.
Kokouksen puheissa ympäristö oli sentään hyvin esillä. Yleiskokous antoi muiden julkilausumien joukossa kannanoton ”Called to a Better Stewardship of Creation”, jossa peräänkuulutetaan ihmiskunnalta uskollisuutta tehtävälleen luomakunnan taloudenhoitajana. Erityisesti kannanotossa vedotaan Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa osallisina oleviin päättäjiin, tiedemiehiin ja muihin toimijoihin sen puolesta, että välttämättömiä päätöksiä ei lykätä: ilmastonmuutoksen syitä on vähennettävä täsmällisesti aikataulutetuin ja sitovin toimin. Rikkaiden maiden kirkkojen edustajat myös osoittivat avoimesti tukensa köyhempien ja haavoittuvampien valtioiden asukkaille ja vaativat suurempaa taloudellista tukea kehitysmaille.
Kokous uskoi, että vuoden 2009 ilmastokokouksissa palataan Jumalan lahjojen parempaan vaalimiseen. Samalla kirkot velvoittivat itsensä lisäämään tarmoaan edistää muuttuneita elämäntapoja ja ”tarpeeksitaloutta” (economy of enough), joka tarkoittaisi nykyistä kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa kehitystä. Kirkot lupasivat yhteisessä kannanotossaan myös vahvistaa kirkkojen ja uskontojen välistä yhteistyötä huolenpidossa luomakunnasta. Tämä lupaus saakoon toteutua EKK:n työssä ja Suomen ekumeenisessa elämässä jatkossakin. Syyskuussa 2009 Kainuussa järjestetty ekumeeninen ilmastoseminaari, jossa Suomen ekumeeninen neuvosto luovutti ilmastoteesinsä ympäristöministeri Paula Lehtomäelle, on hieno esimerkki siitä, miten eri kirkkojen edustajat voivat kokoontua yhteen oppimaan ympäristökysymyksistä ja vaikuttamaan lähiympäristöönsä, valtakunnanpolitiikkaan ja koko maailmaan.
Läntisessä perinteessä ympäristöasioihinkin on tapana suhtautua järkevästi ja analyyttisesti irrottaen ne yhteyksistään. Siksi itäistä perinnettä edustavia ystäviä on aina virvoittavaa kuunnella. Lyonin yleiskokouksen ehdoton huipentuma oli Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan, vihreäksi patriarkaksi luonnehditun Bartolomeuksen väkevä puhe EKK:n 50-vuotisjuhlassa. Muun ohella Bartolomeus totesi, että olemme epäonnistuneet luomaan tilaa luonnon kunnioitukselle. Vaikeuksista huolimatta ”on jokaisen kristityn ja jokaisen kirkon tehtävä yhdessä viestittää ylösnousemuksen ja toivon, rauhan ja sovinnon sanomaa, sillä Kristus on maailman toivo”.
Uskon, että kokousväki yhtyi patriarkka Bartolomeuksen näkyyn, että Euroopan kirkot toimivat rakkaudessa ja yhteydessä kaikkien ja kaiken hyväksi ja Jumalan kunniaksi tulevatkin 50 vuotta. Puuhaa sille ajalle kyllä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti