Evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut tässä kuussa 40000 suivaantunutta kansalaista. Se on yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä. Toki 99 % seurakuntalaisista on jättänyt kaikesta kohusta huolimatta eroamatta kirkosta. Sekin lienee jonkinlainen kannanotto. Silti eroaalto on hirvittävä.
Kirkossa on aktiivisia kansanliikkeitä, jotka ovat ilman muuta rikkaus, ja osaavia työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä. Näiden aktiivisten ryhmien hyväntahtoinen touhuilu tahtoo kuitenkin välillä etäännyttää tärkeimmän maksajan, tapakristityn riviseurakuntalaisen. Kirkko on ajanut marginaaliin paitsi erilaiset vähemmistöryhmät myös jäsenistönsä enemmistön.
Jo päätöksentekojärjestelmä pyrkii minimoimaan tavallisen seurakuntalaisen sananvallan. Kirkossa on vain kaksi kansanvaalia: kirkkoherranvaali ja seurakuntavaalit. Tärkeimmät vallankäyttäjät, esimerkiksi piispat ja kirkolliskokouksen, valitsee pari tuhatta seurakunta-aktiivia. Asioista päättää siis pieni ja hurskas sisäpiiri, jonka suhde vähemmän hurskaisiin kansalaisiin on ohut. Vallalla on asenne, että kirkkoon saa mielellään tulla, mutta vain jos jättää ensin syntielämän ja tekee parannuksen. Eihän silloin kukaan itselleen rehellinen voi kirkkoon astua, ei edes äänestämään.
Kirkossa tarvitaan asennemuutosta. 2010-luvun todellisuus on otettava todesta, ei pelkästään ihmisen seksuaalisuutta koskevissa asioissa vaan ihmiselämän asioissa muutenkin. Kaikki jäsenet on huomioitava samanarvoisina, jokaisessa olevaa hyvyyttä rohkaisten ja raviten.
Kirkko on hyvä taho lisäämään yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, mutta silloin kirkon täytyy myös itse avautua yhteiskunnalle. Esimerkiksi kirkkorakennuksia voitaisiin käyttää enemmän yhteistyössä järjestöjen kanssa arvioimatta, mikä on kyllin hengellistä. Ei mikään toiminta ole hengetöntä.
Uusien toimintamuotojen rinnalla on vaalittava ikiaikaisia perinteitä. Liittyminen sukupolvien ketjuun on ainakin minulle suurin syy kuulua kirkkoon. Taloudellisesti kirkko ei kuitenkaan kestä kovin monta tällaista eroaaltoa. Viimeistään nyt meidän kirkon päättäjien on ymmärrettävä, että vanhan säilyttämisen lisäksi tarvitaan myös uudistuksia, nyt. Ylihuomenna on myöhäistä.
Hermanni Riikonen
hiippakuntavaltuutettu
Joensuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti