Ammattikoulun matematiikan opettajana saa olla varsinainen tuhattaituri. On kyettävä kehittämään opiskelijoiden osaamista, osattava selittää mitä varten heidän pitää mitäkin oppia, pitää yllä mielenkiintoa ja halua yrittää ynnä muuta. Tärkein asia kuitenkin on yhteinen kaikille nuorten parissa työskenteleville aikuisille. Se on kasvun tukeminen. Lyhyemmin sanottuna kasvatus.
Kasvatus ajatellaan usein toimenpiteeksi, jolla lapsiraakileesta tehdään kypsä aikuinen. Tästä juuri on kysymys. Kypsä aikuinen on paljosta velkaa hyvälle kasvatukselle. Tunteeko kukaan muuten yhtäkään kypsää aikuista? Siis täysin valmista, huomenna jo ylikypsää? Jos ollaan ihan rehellisiä, kyseessä on pelkkä saavuttamaton ideaali. Kasvu ja kypsyminen jatkuvat läpi elämän.
Opiskelen työn ohessa aikuiskasvatusta Itä-Suomen yliopistossa. Aikuiskasvatus on ihana sana. Se pakottaa miettimään uudelleen käsitteen "kasvatus" ikävää sisältöä. Aikuisiakin kasvatetaan, mutta ei sillä tavalla kuin lapsia on perinteisesti kasvatettu. Aikuista ei kasvata kukaan superaikuinen vaan tasavertaiset kumppanit, arkipäivän kokemukset ja oma itse. Aikuinen ei ole kasvatustoiminnan kohde, aikuinen on aktiivinen kasvaja. (Sitä itse asiassa lapsikin on, näin sivuhuomautuksena.)
Kasvun mahdollisuudet riippuvat suuresti sosiaalisesta pääomasta, joka yksinkertaisesti sanoen on linkkejä ihmisten välillä. Mitä enemmän ja erilaisempia ihmisiä tuntee, sitä enemmän omistaa sosiaalista pääomaa. Sosiaalisen pääoman merkitys on jo pitkään tunnustettu, niin ihmisen hyvinvoinnille kuin talouskasvullekin. Itsellinen sulkeutuneisuus ei kannata yksilölle saati yhteiskunnille.
Kun etsitään sosiaalisen pääoman keitaita Suomesta, niin yksi aivan ehdoton on evankelis-luterilainen kirkko. Miten erilaisia ihmisiä kirkko kokoaakaan yhteen! Ainakin periaatteessa. Seurakuntien todellisuus on kuitenkin harmittavan usein toisenlainen. Olen muun muassa ollut nuortenillassa, jossa kirkon oppeja kriittisesti pohtinut poika sai nuorisotyöntekijältä tylyn ojennuksen: "Jos oot tota mieltä, niin mitä sä täällä sitten teet?" Tätä viestiä monet meistä aktiiviseurakuntalaisista hiljaa välitämme. Tai sitten olemme kerta kaikkiaan liian hämmentyneitä, että kykenisimme suhtautumaan luontevasti transsukupuolisiin, mielenterveyskuntoutujiin, Markku Suokonautioon, vammaisiin, filosofeihin, kasvissyöjiin tai biseksuaaleihin. Rikkaus, josta pitäisi iloita, marginalisoidaan tai peräti kielletään.
Kirkossa on puhuttu siirtymisestä henkilöseurakuntiin: että seurakunta ei määrittyisi asuinpaikan mukaan vaan sen saisi valita itse. En kannata ajatusta. Yhteiskunta ei tarvitse enää samanmielisiä vähemmistöjä vaan erimielisiä enemmistöjä. Kun henkilöiden erimielisyydet pienissä yhteisöissä rakentavasti täydentävät toisiaan, syntyy jotakin suurempaa kuin osien summa. Erimielisten samanmielisten yhteisöjen keskusteluyhteys onkin sitten paljon suuremman työn takana.
Siis sosiaalista pääomaa seurakuntiin. Ja sitä kautta kasvua meille kaikille väärässä oleville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti