sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Miksi puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu?

98-vuotiaan karjalaismummoni tärkein elämänohje on vanha. Hän nimittäin sai sen omalta mummoltaan 1920-luvulla. Ohje on kaksiosainen:
(1) tee edes yksi hyvä työ päivässä
(2) enemmänkin saa tehdä.

Tällainen neuvo on kaksiteräinen miekka. Vaikka ensimmäisessä osassa annetaan ymmärtää, että yksi hyvä työ riittää, niin toinen osa kuitenkin ohjaa tekemään enemmän. Lopulta mikään ei riitä.

Verenperintöäni se kuitenkin on - kyltymätön tarve parantaa maailmaa. Sitä on pakko väkisin hillitä, koska mahdollisuuksia tehdä hyvää on aivan liikaa.

Tänään annoin itselleni periksi. Olin Siilinjärven linja-autoasemalla odottamassa Oulun bussia. Oli pilvistä, noin kymmenen astetta pakkasta ja kävi tasainen viima, sää oli siis hyytävä.

Bussin lähtöaikaan oli vielä vartti, kun eteeni ajoi taksi. Taksi seisoi tyhjäkäynnillä hetken, sitten kuljettaja tuli ulos, nosti takaluukusta rollaattorin ja toi sen asiakkaalle, vanhalle miehelle harmaassa takissa. Jos nykypäivänä voi puhua vaivaisukoista, niin tämä oli sellainen, hitaasti liikkuva ja poissaolevan näköinen. Kuski saattoi miehen odotussalin ovelle selittäen, mistä Iisalmen bussi lähtee.

Päättelin, että mies oli tulossa samaan bussiin kuin minäkin. Hiukan paheksuin sitä, että taksinkuljettaja ei halunnut jäädä huolehtimaan miehen matkan jatkumisesta, vaikka eihän se tietenkään hänen velvollisuutensa ollut.

Odotussali oli kuitenkin suljettu sunnuntaisin. Taksikuski mietti, että ehkä viereiseen pizzeriaan voisi mennä odottamaan, tosin pizzerian omistaja ei välttämättä pitäisi siitä. Mies jäi hiljaa seisomaan, ja taksi ajoi tiehensä.

Ukko seisoi hetken odotussalin edessä, ja lähti sitten köpöttelemään pizzeriaa kohti ja meni sisälle. Minä jäin seisomaan ulos. Minuutit kuluivat, oli kylmä, heiluttelin sormiani pitääkseni ne lämpiminä.

Bussi saapui jotakuinkin ajallaan. Matkustajia oli kolmisenkymmentä ja meitä tuli Siilinjärveltä kolme lisää. Kuski avasi tavaratilan, laittoi laukut sisään ja rahasti meidät. Muutama minuutti siihenkin meni.

Ukkoa vain ei näkynyt. Kun laskin laukkuni penkille bussin perällä, näin että vasta nyt pizzerian ovesta tuli hitaasti ulos harmaatakkinen vanha mies rollaattoreineen. Samassa bussi lähti liikkeelle. Mies ei tehnyt elettekään saadakseen bussinkuljettajan huomion. Silloin minä ryntäsin bussin etuosaan ja sanoin kuskille, että tuolla oli vissiin vielä yksi matkustaja tulossa.

Bussi ehti juuri pysähtyä linja-autoaseman risteykseen. Ukko löntysti vaivalloisesti bussin luo. Matkustajat odottivat ihmeissään, osa hiukan närkästyneinä. Kului monta minuuttia, ennen kuin mies oli päässyt istumaan ja saanut matkansa maksettua. Mutta minä sain yhden hyvän työn lisää päivän saldooni.

Ei minunkaan velvollisuuteni toki ole ventovieraiden ihmisten asioita ajaa, mutta omatuntoni pakotti minut toimimaan niin. Totuuden nimissä on sanottava, että olen kerran myös jättänyt vastaavanlaisen tilaisuuden käyttämättä. Silloin oli kyseessä ulkomaalainen nuori mies, punainen bussi ja viiden minuutin tauko Pyhäsalmen ABC:llä. Mies jäi liikenneaseman pihaan käsiään heiluttamaan, hänen matkatavaransa matkustivat punaisella bussilla Helsinkiin. En suostu ottamaan vastuuta asiasta, mutta olenko silti kaksinaismoralisti?

1920-luvun jälkeen maailma on muuttunut melkoisesti. Tämän päivän moraalikäsityksissä korostuu yksilön vastuu itsestään. Yksilö toimii oikein, kun hän tekee hyviä töitä itselleen. Vastaavasti voidaan paheksua puuttumista asioihin, jotka eivät itselle kuulu.

Mummoni mummon elämänohje on aina vain ajankohtaisempi.

Ei kommentteja: