Rovasti Kari Pekka Kinnunen esitti nimeä pariliitto avioliiton vastineeksi samaa sukupuolta oleville (HS Mielipide 11.12.), koska se hänen mukaansa kuvaisi paremmin samaa sukupuolta olevien sitoutunutta rakkaussuhdetta.
Itse tällaisessa suhteessa elävänä kristittynä koen loukkaavana, että avioliiton "puhtautta" vaalitaan kieltämällä se samaa sukupuolta olevilta. Uuden, vieraan käsitteen kehittäminen ei poista suurinta epäkohtaa: erillisten instituutioiden ylläpitäminen heteroille ja homoille sotii yhdenvertaisuutta vastaan.
Toisaalta ymmärrän, että monille sana avioliitto on pyhä. Ehdotankin, että nykyinen rekisteröity parisuhde avataan myös heteropareille ja sen nimi muutetaan rakkausliitoksi. Siitähän siinä on kysymys.
Avioliitto säilyttäisi alkuperäisen merkityksensä ja sen voisivat solmia ne, jotka haluavat pitäytyä vanhoissa perinteissä. Kirkko voisi halutessaan siunata rakkausliitot tai olla siunaamatta.
Näin yhdenvertaisuus lain edessä saavutettaisiin avaamatta avioliittolakia.
Mielipidekirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 13.12.2011
tiistai 13. joulukuuta 2011
maanantai 29. marraskuuta 2010
Talven alla
On tullut talvi. Tänään on ollut lämpötila -20:n kylmemmällä puolella.
Fysikaalisesti kylmyys on lämpöliikkeen hitautta. Atomit ja molekyylit liikkuvat lämpimässä aineessa hujakasti ja kylmässä aineessa hiljaa. Kylmässä aineessa on vähemmän säpinää ja sitä myötä vähemmän energiaa.
Tässä kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana on tullut havaittua, että ihmiselämässäkin on lämpö- ja pakkaskausia. Yksilökohtaisia eroja on myös. Suomalaisten elämässä pakkaskaudet ovat varsin yleisiä noin keskimäärin, etelän ihmetykset taas tirisevät ja hehkuvat lämpöä.
Lohduksi meille vilakoille voi todeta, että -20 asteesta on varsin pitkä matka absoluuttiseen nollapisteeseen, jossa lämpöliike lakkaa kokonaan: se on -273 astetta celsiusta. Siihen nähden on loppujen lopuksi aika pieni ero sillä, onko lämpöliikettä -20:n vai +20:n edestä.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Kirkko 2010-luvulle
Mielipidekirjoitus, julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä 28.10.2010.
Evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut tässä kuussa 40000 suivaantunutta kansalaista. Se on yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä. Toki 99 % seurakuntalaisista on jättänyt kaikesta kohusta huolimatta eroamatta kirkosta. Sekin lienee jonkinlainen kannanotto. Silti eroaalto on hirvittävä.
Kirkossa on aktiivisia kansanliikkeitä, jotka ovat ilman muuta rikkaus, ja osaavia työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä. Näiden aktiivisten ryhmien hyväntahtoinen touhuilu tahtoo kuitenkin välillä etäännyttää tärkeimmän maksajan, tapakristityn riviseurakuntalaisen. Kirkko on ajanut marginaaliin paitsi erilaiset vähemmistöryhmät myös jäsenistönsä enemmistön.
Jo päätöksentekojärjestelmä pyrkii minimoimaan tavallisen seurakuntalaisen sananvallan. Kirkossa on vain kaksi kansanvaalia: kirkkoherranvaali ja seurakuntavaalit. Tärkeimmät vallankäyttäjät, esimerkiksi piispat ja kirkolliskokouksen, valitsee pari tuhatta seurakunta-aktiivia. Asioista päättää siis pieni ja hurskas sisäpiiri, jonka suhde vähemmän hurskaisiin kansalaisiin on ohut. Vallalla on asenne, että kirkkoon saa mielellään tulla, mutta vain jos jättää ensin syntielämän ja tekee parannuksen. Eihän silloin kukaan itselleen rehellinen voi kirkkoon astua, ei edes äänestämään.
Kirkossa tarvitaan asennemuutosta. 2010-luvun todellisuus on otettava todesta, ei pelkästään ihmisen seksuaalisuutta koskevissa asioissa vaan ihmiselämän asioissa muutenkin. Kaikki jäsenet on huomioitava samanarvoisina, jokaisessa olevaa hyvyyttä rohkaisten ja raviten.
Kirkko on hyvä taho lisäämään yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, mutta silloin kirkon täytyy myös itse avautua yhteiskunnalle. Esimerkiksi kirkkorakennuksia voitaisiin käyttää enemmän yhteistyössä järjestöjen kanssa arvioimatta, mikä on kyllin hengellistä. Ei mikään toiminta ole hengetöntä.
Uusien toimintamuotojen rinnalla on vaalittava ikiaikaisia perinteitä. Liittyminen sukupolvien ketjuun on ainakin minulle suurin syy kuulua kirkkoon. Taloudellisesti kirkko ei kuitenkaan kestä kovin monta tällaista eroaaltoa. Viimeistään nyt meidän kirkon päättäjien on ymmärrettävä, että vanhan säilyttämisen lisäksi tarvitaan myös uudistuksia, nyt. Ylihuomenna on myöhäistä.
Hermanni Riikonen
hiippakuntavaltuutettu
Joensuu
Evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut tässä kuussa 40000 suivaantunutta kansalaista. Se on yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä. Toki 99 % seurakuntalaisista on jättänyt kaikesta kohusta huolimatta eroamatta kirkosta. Sekin lienee jonkinlainen kannanotto. Silti eroaalto on hirvittävä.
Kirkossa on aktiivisia kansanliikkeitä, jotka ovat ilman muuta rikkaus, ja osaavia työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä. Näiden aktiivisten ryhmien hyväntahtoinen touhuilu tahtoo kuitenkin välillä etäännyttää tärkeimmän maksajan, tapakristityn riviseurakuntalaisen. Kirkko on ajanut marginaaliin paitsi erilaiset vähemmistöryhmät myös jäsenistönsä enemmistön.
Jo päätöksentekojärjestelmä pyrkii minimoimaan tavallisen seurakuntalaisen sananvallan. Kirkossa on vain kaksi kansanvaalia: kirkkoherranvaali ja seurakuntavaalit. Tärkeimmät vallankäyttäjät, esimerkiksi piispat ja kirkolliskokouksen, valitsee pari tuhatta seurakunta-aktiivia. Asioista päättää siis pieni ja hurskas sisäpiiri, jonka suhde vähemmän hurskaisiin kansalaisiin on ohut. Vallalla on asenne, että kirkkoon saa mielellään tulla, mutta vain jos jättää ensin syntielämän ja tekee parannuksen. Eihän silloin kukaan itselleen rehellinen voi kirkkoon astua, ei edes äänestämään.
Kirkossa tarvitaan asennemuutosta. 2010-luvun todellisuus on otettava todesta, ei pelkästään ihmisen seksuaalisuutta koskevissa asioissa vaan ihmiselämän asioissa muutenkin. Kaikki jäsenet on huomioitava samanarvoisina, jokaisessa olevaa hyvyyttä rohkaisten ja raviten.
Kirkko on hyvä taho lisäämään yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, mutta silloin kirkon täytyy myös itse avautua yhteiskunnalle. Esimerkiksi kirkkorakennuksia voitaisiin käyttää enemmän yhteistyössä järjestöjen kanssa arvioimatta, mikä on kyllin hengellistä. Ei mikään toiminta ole hengetöntä.
Uusien toimintamuotojen rinnalla on vaalittava ikiaikaisia perinteitä. Liittyminen sukupolvien ketjuun on ainakin minulle suurin syy kuulua kirkkoon. Taloudellisesti kirkko ei kuitenkaan kestä kovin monta tällaista eroaaltoa. Viimeistään nyt meidän kirkon päättäjien on ymmärrettävä, että vanhan säilyttämisen lisäksi tarvitaan myös uudistuksia, nyt. Ylihuomenna on myöhäistä.
Hermanni Riikonen
hiippakuntavaltuutettu
Joensuu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)