EUROANGSTIA!

Tänään Eurooppa-päivänä Jyväskylän eurooppanuorten kirjoituskilpailussa palkittu kirjoitus.

Olen hyvin ylpeä synnyinmaastani. Tämä on kaunis ja rauhaisa maailmankolkka, jossa lounaistuuli henkäilee lauhkeasti ja jonka paikannimissä soi ikivanhan kulttuurin sävyisä luontosuhde. Elämä lienee ollut ankaraa mutta mukavaa aina siihen saakka, kun tuuli toi mukanaan eurooppalaisen ihmisen. "Missä EU, siellä ongelma", jupisi tuo sopeutumaton körmyniska ja rakensi turvekamminsa niemen notkoon. Alkuperäisasukkaat katsoivat parhaaksi vetäytyä pohjoiseen, kun Euroopan järkyttämä kansa otti Suomenniemen suojapaikakseen.

Ongelmat tietysti seurasivat perässä. Unioni kietoi karkurit lopullisesti kainaloonsa vuonna 1995.

Suomi-polo on aina tuntenut itsensä Euroopan nurkassa häpeäväksi paksukalloksi, vaikka Euroopan Unionissa se taitaa olla lähempänä eturivissä aina viittaava kympin oppilasta. Direktiivit huomioidaan lainsäädännössä säntillisesti, ja EU-puheenjohtajuuskaudet viedään läpi siististi ja tulosvastuullisesti. Silti meitä ahdistaa seurassa. Emme oikein tiedä miten päin Euroopassa olisimme, jotenkin emme vain sovi joukkoon. Toisaalta olemme huomionkipeitä, mutta toisaalta joudumme paniikkiin, jos meidät huomataan. Voitto euroviisuissa oli aikamoinen kolaus kansalliselle itsetunnollemme, ja nyt kärvistelemme maanosan kokoisen identiteettikriisin kourissa. Meillä on euroangstia.

Euroangsti ei ole mikään akuutti vaiva, vaan sen historia on pitkä ja tuskainen. Mahtoi jo Mikael Agricola tuntea häpeää junttiudestaan 1530-luvun Saksassa. Ei ole hohdokasta olla Pernajasta kotoisin. Sen jälkeen olemmekin luterilaisen raskain askelin pyrkineet lähemmäs muita sivistyskansoja. Tutkimustuloksia suomalaisten humalahakuisesta alkoholinkäytöstä toistetaan kuin synnintunnustusta, ja ministerien kielitaidottomuutta paheksutaan yhtä kerkeästi kuin kiroilua ennenvanhaan. Me haluamme tehdä parannuksen. Huttusen Hilkkakin rientää töitten jälkeen kansalaisopiston Ranskan kurssille tai Vieremän viiniklubin vuosikokoukseen.

Kyllä joskus 1800-luvulla osattiin olla ylpeitä Suomesta. Mutta samaan aikaan, kun fennomaanit ihastelivat kansallismaisemaa Kolilla, euroangstasi maiseman takana Riion Pekka, isoisäni isoisä. Kotitalon Repolassa piti näyttää mahdollisimman suomalaiselta, ei sellaiselta kuin muut Aunuksen asumukset. Yritys oli hyvä, mutta maantiede vei kuitenkin voiton: Tarton rauhassa 1920 tila jäi kuuden kilometrin päähän Euroopasta.

Sitä me suomalaiset pelkäämme yhä tänäänkin: ettei vain jouduttaisi takaisin Aasiaan, itään, äiti Venäjän peräkammariin. Kulttuurimme vaietuiksi häpeäpilkuiksi on valittu juurikin sellaiset asiat, jotka jotenkin viittaavat itänaapuriin. Tuurijuopot ja ladanromut pitää siivota Helsingin kaduilta aina, kun huippukokous lähestyy. Slaavilainen melankolia tarkoittaa korkeita itsemurhalukuja, ja kirjaimet YYA nostavat palan kurkkuun. Jokainen Suomen kaupunki kyllä mainostaa itseään paikkana, jossa itä ja länsi kohtaavat, onhan itä kiva ja houkutteleva nähtävyys - mutta olisiko vähän noloa, jos ei oltaisi oikeasti lännessä.

Nyt olemme olleet ihan virallisesti läntisessä kulttuuripiirissä jo 12 vuotta. Sen luulisi vähitellen vakuuttavan heikkouskoisimmankin. Vaan ei, edelleen vaivumme itsesääliin aina kun mahdollista. Lordin tappion viisuissa piti olla varma paikka piehtaroida syvässä euroangstissa, mutta se perkele voitti. Näinhän aina meille täällä käy... Ja näin kaiken ahdingon keskellä unohtuu, että jos Eurooppa rakastaa Suomea, se rakastaa Suomea siksi, että Suomi on omalla tavallaan omituinen. Ei Kaurismäki olisi Cannesin tähti, jos hän tekisi ranskalaisia elokuvia, eivätkä Eläkeläiset katu-uskottavia, jos he laulaisivat englanniksi ilman aksentin häivää.

Mikä siis on tämä eurokansalainen, joksi suomalainen itsensä on velvoittanut muuttumaan? Eurooppa on hieno esimerkki siitä, kuinka hyvinkin erilaiset kansat pystyvät päättämään asioista yhdessä erilaisuudesta tinkimättä. Nationalismista on siirrytty terveeseen, suhteellisuudentajuiseen kansallisylpeyteen.

Ärsyttävintä eurohermoilussa onkin, että se välittää kuvan Euroopasta jotenkin muuta maailmaa parempana liittoumana. Rakennamme näkymätöntä (ja paikoin jo näkyvääkin) muuria EU:n rajalle aivan kuten vanhanaikaiset kansallisvaltiot. Onko Unionin perustamisaikojen ajatus rauhan ja sovinnon rakentamisesta kääntymässä itsetyytyväiseksi sulkeutumiseksi muun maailman ongelmilta? Säilyykö EU:n aito tahto hillitä ilmastonmuutosta, vähentää eriarvoisuutta ja puolustaa ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa?

Ei ole fiksua angstata sitä, mitä Eurooppa Suomesta ajattelee. Ei sillä ole niin suurta väliä. Mutta siitä pitää olla huolissaan, mihin Suomi vie EU:ta ja mihin EU vie muuta maailmaa, yritämmekö sopeutua eilisen töppäyksiin vai ennakoimmeko huomisen riskejä. Kun EU-puheenjohtajuus tämän syntymässä säikähtäneen valtion harmiksi seuraavan kerran napsahtaa, emme saa pudota puusta. Meidän täytyy nähdä EU:ssa ongelmien lisäksi sen kyky muuttaa maailmaa paremmaksi ja ennen kaikkea oma kykymme viedä tätä muutosta eteenpäin.