Muutin kuun alussa takaisin kotiseudulleni Itä-Suomeen. Sopeutuminen Pohjois-Karjalaan ei ole ollut vaikeaa, päinvastoin, reuna-alueella asuminen rauhoittaa. Turha tärkeily jää omaan arvoonsa. Toivottavasti. :)

Olen blogissani ehtinyt jo haukkumaan Suomen oikeiston varsin perusteellisesti ja säälimättömästi. Välillä tulee huono omatunto. Ehkä joskus olisi paikallaan antaa tunnustustakin. Suomi ilman Kokoomusta olisi kuin kansallismaisema ilman sähkölinjoja. Olisimme kaikki kepulaisia, taivas varjele.

Suomalainen monipuoluejärjestelmä on meille kiistaton menestystekijä. Erityisesti kolmen suuren puolueen tasaväkisyys on mielestäni hieno asia (vaikka toki Ruotsissa on pärjätty vielä paremmin, kun paras on ollut vahvin). Se pakottaa meidät tekemään yhteistyötä ja ymmärtämään perustelut niillekin päätöksille, jotka ovat olleet jonkun toisen idea.

Parlamentaarisessa demokratiassa on asianmukaista, että jokainen puolue on aika ajoin oppositiossa. Suomessa tämä tarkoittaa, että Kokoomus ja SDP joutuvat olemaan yhtä aikaa hallituksessa. Paavo Lipponen luotsasi vuodesta 1995 vuoteen 2003 kahta hallitusta, joissa oli puolueita tasapuolisesti oikealta ja vasemmalta. Nämä hallitukset tekivät sosialidemokratian kannalta kyseenalaistakin politiikkaa mm. myymällä valtion omaisuutta, mutta onnistuivat ainakin saattamaan Suomen syvästä lamasta maailman huipulle. Yhteistyöllä.

Yhteistyö ei tietenkään rajoittunut puolueiden välille, vaan yhteyttä pidettiin myös elinkeinoelämään ja kansalaisjärjestöihin. Hallitusrakenne mahdollisti hyvin laajan kosketuspinnan suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen hallitus on bisnesmaailman kanssa jonkinlaisessa suhteessa, mutta suhde on varsin yksipuolinen, koska hallituksen ministereillä ei ole arvovaltaa johtaa maan elinkeinoelämää vaan elinkeinoelämä johtaa heitä. Ammattiyhdistysliikkeen kanssa yhteistyökyvyttömyys on totaalista. Niinpä tasa-arvotupo on surkealla tavalla hajonnut amatöörihallituksen käsiin, ja inflaatiopyöveli niittää sadon.

Valtion velan lyhentäminen sentään on viisautta, jonka soisi näkyvän laajemminkin esimerkiksi hallituksen ympäristöpolitiikassa. Ei näemmä riitä, että hallituksella on pätevä ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen. Kaikki ministerit eivät ole vielä ymmärtäneet, että kestävä kehitys vaatii heiltä aktiivisia toimenpiteitä nyt. Esimerkiksi liikennepolitiikassa ympäristönäkökohdat eivät saa niin suurta painoarvoa kuin kuuluisi, mikä näkyy laiskuutena raideliikenteen kuntoonlaittamisessa.

Tarvitaan siis kentän ääntä, kansalaisyhteiskunnan ääni. Meiltä äänestäjiltä ja meidän yhteenliittymiltämme vaaditaan tarmokkuutta, ettei politiikka jää nahisteluksi milloin mistäkin pilkusta, eikä ainoa kysymys suurista linjoista ole, että mihin suuntaan Suomi on rähmällään. Erityisesti nuorten on korotettava ääntä tulevaisuudesta. Itse olen ehdokkaana Jyväskylän ja Joensuun ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa, ja aion muiden demariopiskelijoiden mukana pitää huolen siitä, että ainakin yliopisto-opiskelijoilla säilyvät hyvät edellytykset kansalaisvaikuttamiseen.