Kuntavaaleista maakuntavaaleihin

Tämän kevään kuntavaaleissa Oulussa sain 77 ääntä, kiitos niistä oululaisille ja kiitos muillekin, jotka ovat kannustaneet! Mitä enemmän elämänkokemusta kertyy, sitä mukavammaksi tämä yhteiskunnallinen osallistuminenkin käy. Odotan jännityksellä, millaisessa roolissa luottamushenkilönä saan vaikuttaa Oulun asioihin tulevalla nelivuotiskaudella.

Jos eduskunta päättää perustaa maakuntahallinnon, käydään jo tammikuussa maakuntavaalit. On siis sopiva aika kääntää katse niihin ja käydä läpi asetelmia tässä nykyisessä kotimaakunnassani.

Pohjois-Pohjanmaa on laaja maakunta. Suurin osa siitä on suota. Asukkaita on sentään yli 400000, josta Oulussa vajaa puolet. Etelässä Kalajoki virtaa neljän kaupungin läpi, paljon asutusta on myös Pyhäjokilaaksossa, Raahe on keskisuuri teollisuuskaupunki, Oulun ympärillä on muutama suurehko kehyskunta, ja idässä maakunta ulottuu Koillismaan mahtipitäjään Kuusamoon saakka. Oulujoen latvoilla Kainuu vielä sinnittelee omana maakuntanaan, toistaiseksi vain Vaalan kunta on siirtynyt sieltä Pohjois-Pohjanmaalle.

Pohjois-Pohjanmaalla on 30 kuntaa. Niissä kaikissa Keskusta on suurin puolue. Sillä on hallussaan yksinkertainen enemmistö uusista kunnanvaltuustoista kaikkialla muualla paitsi seitsemässä kunnassa: Oulussa, Kempeleessä, Muhoksella, Iissä, Taivalkoskella, Raahessa ja Pyhäjärvellä. Maakunnassa yhteensä 70002 äänioikeutettua antoi äänensä Keskustalle. Se on melkein 40 % kaikista äänistä. Eduskuntavaaleissa 2015 ääniä tuli peräti 89672. Suhteellisen vaalitavan ansiosta Keskusta sai puolet Oulun vaalipiirin kansanedustajista, vaikka kannatus oli vain 43 %. On aivan mahdollista, että maakuntavaltuustoonkin Keskusta onnistuu saamaan yksinkertaisen enemmistön. 

Toiseksi suurimman puolueen paikan Pohjois-Pohjanmaalla jakavat Kokoomus ja Vasemmistoliitto, molemmat saivat 13,5 % äänistä eli reilut 24000 ääntä. Kokoomuksen kannattajista 2/3 asuu Oulussa, muissa kunnissa Kokoomuksella on vähäisempi jalansija. Myös Vasemmistoliittoa äänestäneistä selvä enemmistö, 57 %, asuu Oulussa, mutta myös etenkin Iissä ja Raahessa Vasemmistoliitto on merkittävä puolue.

Vihreät nostivat kuntavaaleissa kannatustaan myös Pohjois-Pohjanmaalla huimasti, mutta Vihreät ovat selkeimmin Oulu-keskeinen puolue: 75 % Vihreiden 16700 kuntavaaliäänestä annettiin Oulussa, ja maakunnan tasolla kannatus oli vain 9,3 %. Vihreillä ei tosin ollut ehdokkaitakaan 14 kunnassa. Maakuntavaaleissa Vihreiden onnistuminen riippuukin paljolti siitä, miten puolue puhuttelee Oulun ulkopuolella asuvia.

Perussuomalaisia äänesti kuntavaaleissa enää reilut 15000 äänestäjää, mikä on alle puolet viime eduskuntavaalien äänimäärästä. Perussuomalaisten kannatus on suurinta pienissä kunnissa. Sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattilan kotikunnassa Muhoksella puolue sai peräti 22,5 % äänistä, mutta maakunnallinen kannatus jäi 8,6 %:iin.

SDP oli maakunnan neljänneksi suurin puolue noin 21000 äänellä, luvalla sanoen vaatimattomalla 11,7 %:n kannatuksella. SDP:n äänimäärä nousi edellisvaaleista, mutta ei samaa tahtia kuin maakunnan väkimäärä. Tilanne oli sama kuin muuallakin maassa: kaikki muut oppositiopuolueet kasvattivat myös kannatusprosenttiaan Pohjois-Pohjanmaalla, jopa Kristillisdemokraatit ja RKP. SDP epäonnistui siinä. Maakuntavaaleissa täytyy pystyä parempaan.

Puolet demareiden kuntavaaliäänistä annettiin Oulussa, puolet muualla. Parhaiten pärjäsimme niissä kunnissa, joissa äänestäjistä ei tarvinnut juuri kilpailla Vihreiden ja Vasemmistoliiton kanssa. Haapajärvellä SDP keräsi hyvällä 13 ehdokkaan listalla lähes 28 % kannatuksen, kun Vihreillä ei ollut siellä lainkaan ehdokkaita ja Vasemmistoliitollakin vain yksi. Monessa pienessä kunnassa onnistuttiin upeasti, esimerkiksi Siikalatvalla viidestä ehdokkaasta neljä meni läpi. Vain Lumijoella, Merijärvellä ja Sievissä ei ollut SDP:n ehdokkaita. Niiden lisäksi vain Alavieskassa, Haapavedellä, Pyhäjoella ja Vaalassa jäätiin vaille valtuustopaikkoja.

Maakuntavaaleihin SDP:llä on hyvät mahdollisuudet koota edustava ehdokaslista. Monella paikkakunnalla Keskustan kärkipoliitikot pyrkinevät houkuttelemaan liikkuvia äänestäjiä väittämällä, että vain heidän kauttaan kunnan ääni voi kuulua maakuntavaltuustossa. Silloin SDP on suurimpien häviäjien joukossa, ellemme pysty vakuuttamaan äänestäjiä siitä, että meillä on heille parempi vaihtoehto.

On tärkeää, että maakuntavaaliohjelmassa on konkreettisia aloitteita, joita SDP haluaa maakunnassa lähteä viemään eteenpäin. Vielä tärkeämpää kuitenkin on kertoa, että kunnan demareiden kautta viesti kulkee maakunnan päättäjille riippumatta siitä, tulevatko juuri oman kunnan edustajat valituiksi maakuntavaltuustoon.

Jo kuntavaaleissa me uuden sukupolven demarit pääsimme näyttämään osaamistamme, ja paljon jäi vielä näyttämättä. Tänään Vapunpäivänä marssimme pää pystyssä kohti tulevaisuutta. Kansanliike jatkuu yhä, sen suunta on eteenpäin, vastatuulessakin.

Mihin suuntaan täytyy mennä, että pääsee 2020-luvulle?

Kun olin nuori, maailma meni huonoon suuntaan. Maapallon väestö kasvoi holtittomasti ja väestön kulutustasokin kasvoi. Sademetsiä tuhottiin lihantuotannon tieltä ja päästöt ilmakehään lisääntyivät hurjaa tahtia. Oli selvää, että Maapallo ei kestäisi tällaista menoa enää kovin pitkään. Oli enää vain vähän aikaa muuttaa suuntaa. Mutta poliitikot eivät tehneet mitään.

Kuva: Anne Dirkse

Siihen aikaan ihmiskuntaa verrattiin Pääsiäissaarten asukkaisiin. Tuhat vuotta sitten he kehittivät hienon sivilisaation, pystyttivät satoja kivisiä Moai-patsaita pienen saaren rannoille ja uskoivat niiden suojelevan heitä. Keskellä Tyyntä Valtamerta he saivat elää rauhassa, vihollisarmeijat ja kulkutaudit eivät sinne yltäneet. Mutta jotain meni pieleen. Saaren asukkaat eivät osanneet käyttää saaren puita säästeliäästi, ja ne alkoivat huveta. Ennen pitkää viimeinenkin risu oli poltettu. Ekosysteemi ei enää kyennyt elättämään koko sivilisaatiota, ja sisäisten ristiriitojen takia se sitten tuhoutui kokonaan. Eurooppalainen retkikunta löysi Pääsiäisenä 1772 tyhjän, puuttoman saaren, jota mykät patsaat aavemaisesti vartioivat.

Paitsi että aivan niin se ei mennyt. Helsingin Sanomien Matka-sivuilla oli 10. joulukuuta Anniina Merosen juttu Pääsiäissaarelta. Siitä kävi ilmi, että saaren noin 6000 asukkaasta puolet kuuluu alkuperäiskansaan. Sivilisaatio säilyikin! Mutta patsaiden merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Niiden toinen toistaan suurempi koko viittaisi siihen, että ne ovat olleet heimojohtajien statussymboleita. Saarella tiedetään eläneen riitaisia heimoja, ja vielä 1800-luvulla hallinnutta heimoa johdettiin kovin ottein. Luonnonvarojen ehdyttyä saarella esiintyi kannibalismia.

Ehkä patsaat eivät loppujen lopuksi kerrokaan kehittyneestä sivilisaatiosta. Ne kertovat suuruudenhulluista ihmisistä. Sellaisista on runsaasti esimerkkejä lähempänäkin. Mutta Merosen mukaan Pääsiäissaarilla vallitsee nykyään viehättävä harmonia: rikollisuutta ei ole, kaikki tuntevat toisensa ja tervehtivät turistejakin iloisesti. Rapanui-kansan perimätietoon on sekoittunut modernia tiedettä, ja Pääsiäissaarten brändiin sopivasti siinä korostuu nykyisin eläminen rauhassa ja sopusoinnussa luonnon ja toisten ihmisten kanssa.

Juttu kuvastaa osuvasti 2000-luvulla tapahtunutta muutosta maailmassa, tai ainakin omassa maailmankatsomuksessani. Minusta ei enää näytä siltä, että maailma vyöryy kohti tuhoaan. Vaikka kulutustasomme kasvaa yhä, vaikka metsät hupenevat hupenemistaan, vaikka Yhdysvallat taas jarruttaa ratkaisujen löytämistä ilmastonmuutokseen, minua ei ahdista. Maailmanloppu ei sittenkään ole tulossa.

*

Tavallaan maailmanloppu meni jo, ja nyt olisi aika miettiä, miten elvymme siitä. Meillä on joukko itseaiheutettuja vammoja: nouseva merivesi, resurssisodat ja vaeltavat kansanjoukot, joiden aiheuttamaa kipua voidaan suureen ääneen valittaa - tai sitten kaikessa rauhassa hoitaa ja kuntouttaa. Eivät sotakirurgit heitä hanskoja tiskiin, kun potilaita on enemmän kuin ehtii leikata, he leikkaavat sen minkä ehtivät! Mekin voimme aina korjata sen minkä pystymme.

Ympäristöjärjestöillä on tapana vedota ihmisten tunteisiin kertomalla, että jos emme toimi nyt, tapahtuu jotakin peruuttamatonta ja kauheaa. Se on sinänsä totta, sillä jokainen päivä viivyttelyä pahentaa tulevia helleaaltoja ja kuivuutta ja maksaa ihmishenkiä siellä, missä katastrofeihin ei pystytä varautumaan. Mustavalkoisessa "on toimittava heti"-kampanjoinnissa on kuitenkin vaara, että ihmiset kyynistyvät ja arvelevat kohta, että nyt on jo liian myöhäistä toimia.

Koskaan ei ole niin myöhäistä, ettei laajamittaisille ongelmille olisi tehtävissä mitään. Kun joku yrittää perustella, miksi emme voi tehdä näitä ja noita uudistuksia, on tervettä väittää vastaan määrätietoisesti kuin Barack Obama: yes we can. Pelkkä "kyllä me voimme" ei toki riitä, täytyy tietää myös miten me teemme sen. Ratkaisut ovat monimutkaisia mutta olemassa.

Löydettiin ratkaisut tai ei, en usko, että sivilisaatio voi mitenkään tuhoutua kokonaan. Ihmiskunta ei katoa mihinkään, kansat ja kulttuurit jäävät eloon jossakin muodossa. Yksittäisillä heimoilla on lyhyemmät elinkaaret, niiden aatteet, symbolit ja valtarakenteet elävät aikansa. Jotkut monumentit jäävät, mutta niidenkin merkitys unohtuu tai muuttuu ajan oloon. Kielet pitävät pintansa ja kantavat tietoa kaukaisten esi-isien elämästä, vaikka heidän henkilöitään ei parin sukupolven jälkeen enää muistetakaan.

Henkilöistä kuitenkin riippuu, millä uralla tulevaisuuteen suunnataan. Laajatkin kansanliikkeet koostuvat yksittäisistä henkilöistä. Toimimalla pitkäjänteisesti yhdessä nämä henkilöt saavat aikaan kestäviä muutoksia.

Parhaillaan valitaan valtuustoja, jotka vievät kunnat 2020-luvulle. Valitaan valtuustot miten hyvänsä, se tulee vastaan joka suunnasta. Olennaista on ymmärtää, että eri suunnissa 2020-luku näyttää erilaiselta. Se voi näyttää vaikkapa 1950- tai 1930-luvulta. Minä uskon, että se näyttää eniten tulevaisuudelta, kun se otetaan vastaan Yes We Can -asenteella, pelkäämättä, rohkeasti ja luovasti.

Kiiminki ei ole reuna-aluetta

Jos ihmistä pyydetään vapaasti piirtämään kartta kotiseudustaan, tulos poikkeaa aina maantieteellisistä faktoista. Tavallisesti omaa kotia lähellä olevat kohteet ovat kartalla suuria, ja etäisyydet kaukana oleviin kohteisiin ovat paljon lyhyemmät kuin todellisuudessa. Suurin osa maailmasta jää kartan ulkopuolelle.

Kaupunkikeskustojen asukkailla tämä ilmiö on erityisen silmiinpistävä. New Yorkin asukkaan mielessä tyypillisesti Manhattan on suurempi kuin Suomi.

Meillä Oulun keskustan tuntumassa asuvilla on ihan samanlainen vääristymä päässämme, kun ajattelemme Oulun reuna-alueita. Ajattelemme, että Kiiminki on muutama kilometri Ruskosta eteenpäin, ja Yli-Iihin on vielä "vähän matkaa" Kiimingistä. Emme edes ajattele, asuuko joku vielä Yli-Iinkin takana. Tältä pohjalta kuitenkin muodostamme mielipiteitä siitä, miten helppoa yli-iiläisten olisi asioida Keskustan palveluissa, esimerkiksi käydä lukiota.

Päättyvää valtuustokautta on leimannut epäluottamus vanhan Oulun ja liitoskuntien eli "reuna-alueiden" välillä. Haukipudas, Kiiminki ja Oulunsalo ovat keskustelussa reuna-alueita, mutta ainakin Kiiminki on kaukana kaikista reunoista. Oulu jatkuu Kiimingistä vielä 50 kilometriä sekä pohjoiseen että itään.

Maantieteellinen faktantarkistus paljastaa, että Yli-Iin kirkolle on keskustasta 50 kilometrin ajomatka, ja pohjoisin savu on kirkolta vielä 24 km pohjoiseen, Oijärven rajoilla. Lappi on siitä linnuntietä enää alle 20 kilometrin päässä. Ylikiimingin perukat ovat vastaavasti "kivenheiton" päässä Kainuusta, 70 kilometriä Oulun torilta.

Nuo ovat Oulun reuna-alueita. Sielläkin asuu oululaisia, ja kun kuntavaaliehdokas lupaa julkisia palveluita kaikille oululaisille, pitää ajatella myös heitä.

Päästäkseen valtuustoon päättämään ei tarvitse käydä Kiimingissä, puhumattakaan Tannilasta tai Nuoritasta. Ei tarvitse edes tietää, että nämä ovat virallisia Oulun kaupunginosia siinä missä Linnanmaa ja Metsokangaskin. Väkimäärä on syrjäkylillä vähäinen, mutta eivät niiden asukkaat ole ihmisinä vähäarvoisempia kuin muut. Siksi on epäreilua vaikkapa kouluverkkoasioissa miettiä vain Kiimingin ja Oulun välisiä yhteyksiä. Monella on Kiiminkiinkin jo tunnin koulumatka.

Kun Oulun uusi valtuusto toivottavasti ensi töikseen alkaa rakentaa lasten ja nuorten harrastustakuuta, täytyy maaseudun nuoria miettiä erikseen, ettei käy kuten hiihtolomien ilmaisen joukkoliikenteen kanssa: yli-iiläiset eivät siitä päässeet nauttimaan, koska ainoat bussit Yli-Iihin kulkevat koulupäivinä.

Ylikiiminkiläisillä on hiukan parempi tilanne, mutta heidänkin on vaikea käydä harrastuksissa Oulussa asti. Laulan Tuiran seurakunnan Tuike-kuorossa, ja siinä on mukana myös muutama ylikiiminkiläinen. He joutuvat joka kerta lähtemään kesken harjoitusten pois ehtiäkseen viimeiseen bussiin. Se on heitä kohtaan epäreilua.

SDP esittää joustavaa koulupäivää, jossa maksutonta kerhotoimintaa on kaikille tarjolla heti koulun jälkeen tai aamulla ennen koulun alkua. Kerhojen järjestäjinä voivat olla koulun oma henkilöstö, ulkopuoliset opettajat, urheiluseurojen juniorivalmentajat ja muut yhdistystoimijat. Itse olen opettajana pitänyt viikottaista Höpinäkerhoa, jossa yläasteikäiset harjoittelivat improvisoituja puheita ja joukkueväittelyitä.

Syrjäkylillä kaverit ovat harvassa - etenkin jos kokee, ettei sovi perinteiseen muottiin. Omaa lahjakkuutta vastaava kerhotoiminta olisi silloin todella tärkeä tuki nuoren kasvulle.

On onni, että Oulussa on paljon monitoimitaloja lähellä kouluja, koska moni nuori ei viihdy koulussa niin hyvin, että jäisi koulun tiloihin viimeisen oppitunnin jälkeen. Huomenna pääsen tutustumaan Kiimingin nuorisotila Sykkeeseen, jossa järjestetään kuntavaalipaneeli otsikolla "Onko Oulu keskustensa summa?" Toivottavasti kuvani Kiimingin alueesta paranee siellä!