Mihin suuntaan täytyy mennä, että pääsee 2020-luvulle?

Kun olin nuori, maailma meni huonoon suuntaan. Maapallon väestö kasvoi holtittomasti ja väestön kulutustasokin kasvoi. Sademetsiä tuhottiin lihantuotannon tieltä ja päästöt ilmakehään lisääntyivät hurjaa tahtia. Oli selvää, että Maapallo ei kestäisi tällaista menoa enää kovin pitkään. Oli enää vain vähän aikaa muuttaa suuntaa. Mutta poliitikot eivät tehneet mitään.

Kuva: Anne Dirkse

Siihen aikaan ihmiskuntaa verrattiin Pääsiäissaarten asukkaisiin. Tuhat vuotta sitten he kehittivät hienon sivilisaation, pystyttivät satoja kivisiä Moai-patsaita pienen saaren rannoille ja uskoivat niiden suojelevan heitä. Keskellä Tyyntä Valtamerta he saivat elää rauhassa, vihollisarmeijat ja kulkutaudit eivät sinne yltäneet. Mutta jotain meni pieleen. Saaren asukkaat eivät osanneet käyttää saaren puita säästeliäästi, ja ne alkoivat huveta. Ennen pitkää viimeinenkin risu oli poltettu. Ekosysteemi ei enää kyennyt elättämään koko sivilisaatiota, ja sisäisten ristiriitojen takia se sitten tuhoutui kokonaan. Eurooppalainen retkikunta löysi Pääsiäisenä 1772 tyhjän, puuttoman saaren, jota mykät patsaat aavemaisesti vartioivat.

Paitsi että aivan niin se ei mennyt. Helsingin Sanomien Matka-sivuilla oli 10. joulukuuta Anniina Merosen juttu Pääsiäissaarelta. Siitä kävi ilmi, että saaren noin 6000 asukkaasta puolet kuuluu alkuperäiskansaan. Sivilisaatio säilyikin! Mutta patsaiden merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Niiden toinen toistaan suurempi koko viittaisi siihen, että ne ovat olleet heimojohtajien statussymboleita. Saarella tiedetään eläneen riitaisia heimoja, ja vielä 1800-luvulla hallinnutta heimoa johdettiin kovin ottein. Luonnonvarojen ehdyttyä saarella esiintyi kannibalismia.

Ehkä patsaat eivät loppujen lopuksi kerrokaan kehittyneestä sivilisaatiosta. Ne kertovat suuruudenhulluista ihmisistä. Sellaisista on runsaasti esimerkkejä lähempänäkin. Mutta Merosen mukaan Pääsiäissaarilla vallitsee nykyään viehättävä harmonia: rikollisuutta ei ole, kaikki tuntevat toisensa ja tervehtivät turistejakin iloisesti. Rapanui-kansan perimätietoon on sekoittunut modernia tiedettä, ja Pääsiäissaarten brändiin sopivasti siinä korostuu nykyisin eläminen rauhassa ja sopusoinnussa luonnon ja toisten ihmisten kanssa.

Juttu kuvastaa osuvasti 2000-luvulla tapahtunutta muutosta maailmassa, tai ainakin omassa maailmankatsomuksessani. Minusta ei enää näytä siltä, että maailma vyöryy kohti tuhoaan. Vaikka kulutustasomme kasvaa yhä, vaikka metsät hupenevat hupenemistaan, vaikka Yhdysvallat taas jarruttaa ratkaisujen löytämistä ilmastonmuutokseen, minua ei ahdista. Maailmanloppu ei sittenkään ole tulossa.

*

Tavallaan maailmanloppu meni jo, ja nyt olisi aika miettiä, miten elvymme siitä. Meillä on joukko itseaiheutettuja vammoja: nouseva merivesi, resurssisodat ja vaeltavat kansanjoukot, joiden aiheuttamaa kipua voidaan suureen ääneen valittaa - tai sitten kaikessa rauhassa hoitaa ja kuntouttaa. Eivät sotakirurgit heitä hanskoja tiskiin, kun potilaita on enemmän kuin ehtii leikata, he leikkaavat sen minkä ehtivät! Mekin voimme aina korjata sen minkä pystymme.

Ympäristöjärjestöillä on tapana vedota ihmisten tunteisiin kertomalla, että jos emme toimi nyt, tapahtuu jotakin peruuttamatonta ja kauheaa. Se on sinänsä totta, sillä jokainen päivä viivyttelyä pahentaa tulevia helleaaltoja ja kuivuutta ja maksaa ihmishenkiä siellä, missä katastrofeihin ei pystytä varautumaan. Mustavalkoisessa "on toimittava heti"-kampanjoinnissa on kuitenkin vaara, että ihmiset kyynistyvät ja arvelevat kohta, että nyt on jo liian myöhäistä toimia.

Koskaan ei ole niin myöhäistä, ettei laajamittaisille ongelmille olisi tehtävissä mitään. Kun joku yrittää perustella, miksi emme voi tehdä näitä ja noita uudistuksia, on tervettä väittää vastaan määrätietoisesti kuin Barack Obama: yes we can. Pelkkä "kyllä me voimme" ei toki riitä, täytyy tietää myös miten me teemme sen. Ratkaisut ovat monimutkaisia mutta olemassa.

Löydettiin ratkaisut tai ei, en usko, että sivilisaatio voi mitenkään tuhoutua kokonaan. Ihmiskunta ei katoa mihinkään, kansat ja kulttuurit jäävät eloon jossakin muodossa. Yksittäisillä heimoilla on lyhyemmät elinkaaret, niiden aatteet, symbolit ja valtarakenteet elävät aikansa. Jotkut monumentit jäävät, mutta niidenkin merkitys unohtuu tai muuttuu ajan oloon. Kielet pitävät pintansa ja kantavat tietoa kaukaisten esi-isien elämästä, vaikka heidän henkilöitään ei parin sukupolven jälkeen enää muistetakaan.

Henkilöistä kuitenkin riippuu, millä uralla tulevaisuuteen suunnataan. Laajatkin kansanliikkeet koostuvat yksittäisistä henkilöistä. Toimimalla pitkäjänteisesti yhdessä nämä henkilöt saavat aikaan kestäviä muutoksia.

Parhaillaan valitaan valtuustoja, jotka vievät kunnat 2020-luvulle. Valitaan valtuustot miten hyvänsä, se tulee vastaan joka suunnasta. Olennaista on ymmärtää, että eri suunnissa 2020-luku näyttää erilaiselta. Se voi näyttää vaikkapa 1950- tai 1930-luvulta. Minä uskon, että se näyttää eniten tulevaisuudelta, kun se otetaan vastaan Yes We Can -asenteella, pelkäämättä, rohkeasti ja luovasti.