Oulun menestysresepti: oululaisuus

Kylläpä aurinko paistaa marraskuussa matalalta. Asun nyt ensimmäistä talvea Oulussa, ensimmäistä kertaa elämässäni Pohjois-Suomessa. Lapsesta saakka minua on miellyttänyt pohjoisen karuus, joka näkyy luonnossa ja ilmastossa ja ehkä hiukan myös ihmisissä. Sopeutuminen vaatii silti minulta jonkin verran totuttautumista.

Ilmastoon sopeutuminen onnistuu nopeasti. Henkisestä ilmastosta en ole yhtä varma. Arvostan ihmiskunnan kulttuurista monimuotoisuutta, siis myös oululaista kulttuuria. Sillä on kaikkine kummallisuuksineenkin oikeus kukoistaa edes täällä. Mutta mitä on se alkuperäinen oululaisuus tai pohjoispohjalaisuus, jota minun, ulkopuolelta maakuntaan tulleen, tulee kunnioittaa ja vallankäyttäjänä vaalia?

Oulu on kasvanut kaupungiksi kaupan ansiosta. Tämä oli tervakaupan keskus 1800-luvulla. Tiede-lehden artikkelista vuodelta 2005 käy ilmi, että Oulun vaurastumisesta on kiitettävä paitsi tervaporvareiden liikemiestaitoja myös ahkeria kainuulaisia talonpoikia, jotka toimittivat Ouluun suuret määrät tervaa ja vieläpä jättivät suuren osan myyntituloistaan oululaisille kauppiaille. Kotiin Nälkämaahan kulkeutui vain rippeet rikkauksista, tai pahimmassa tapauksessa velkaa.

Köyhtyi Oulukin 1900-luvun alussa, kun tervakauppa hiipui lopullisesti. Asema kaupan keskittymänä oli kuitenkin jo vakiintunut, ja metsä- ja kemian teollisuus toi uutta kasvua. Yliopisto on menestyksellisesti kouluttanut oululaisia diplomi-insinöörejä vuodesta 1959, ja 2000-luvulla Oulu on tunnettu teknologia-alan kansainvälisenä osaamiskeskittymänä, jonne pienet ja suuret yritykset ulkomailtakin investoivat yhä tänäänkin.

Kansainvälisen kaupan myötä Oulussa on opittu ymmärtämään, että menestyäkseen kannattaa olla avoin ja ystävällinen ulkomaailmaan päin. Tästä viisaudesta me muualta muuttaneet saamme nauttia, kun syntyperäiset oululaiset päästävät meidät auliisti sisälle omiin kuvioihinsa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

On epäoikeudenmukaista oululaisia kohtaan, että muualta muuttaneet tuovat Oululle negatiivista julkisuutta umpimielisellä käyttäytymisellä. Esimerkiksi Perussuomalaisten nuorten oululainen puheenjohtaja, joka käyttää sosiaalisessa mediassa huomattavaa valtaa maailmankuvaansa vielä rakentaviin nuoriin, lietsoo viikottain epäluuloa etnisiä vähemmistöjä ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Aivan hiljattain hän onnistui masinoimaan suoranaisen vainoamiskampanjan yhtä nuorta duunaria vastaan leimaten samalla kokonaisen kansanryhmän hyvin negatiivisella tavalla.

Minun kokemukseni mukaan oululaisilla on harvoin pipo noin tiukalla. Esimerkkejä liiallisesta luottavaisuudestakin valitettavasti on, mutta niiden perusteella ei pidä luopua luottamuksesta. Kaupankäynti perustuu luottamukseen. Siihen perustuvat myös muut ihmissuhteet, joiden kautta kaikki me kasvamme yhteisön jäseninä ja vastuunkantajina. Sitä luottamusta Oulun seudun päättäjät osoittivat, kun viisi kuntaa muodosti "Uuden Oulun" vuoden 2013 alussa. Ollaanko Oulussa jatkossakin vahvoja yhdessä vai saako nurkkakuntaisuus vallan? Siihen toivon kaikkien oululaisten vaikuttavan kevään kuntavaaleissa.

Mitä tuottaisi 100 tuntia vapaaehtoistyötä vuodessa?

Kuorolaisia vapaaehtoistöissä Kaavin kirkossa.

Tällä viikolla on puhuttanut elinkeinoelämän ehdotus työaikojen pidentämisestä 100 tunnilla vuodessa. Suurin osa työtätekevästä ja raskautetusta kansasta on ymmärrettävästi kauhistunut ajatuksesta, ja työelämäasiantuntijatkin ovat suhtautuneet siihen kriittisesti. Terävimmät ovat nähneet, että kyse on mediatempusta, jonka avulla koitetaan saada muut työelämäuudistukset näyttämään kohtuullisilta.

Eduskuntavaaleissa tänä keväänä puolueet olivat yhtä mieltä siitä, että maamme tarvitsee lisää työtä, sillä tällä hetkellä Suomi syö enemmän kuin tienaa. Hölmömpikin ymmärtää, että työajan pidentäminen ei välttämättä lisää työtä eikä varsinkaan valtion verotuloja, jos sama työmäärä jaetaan entistä harvemmille, pitempiä päiviä tekeville. Työtä syntyy Suomeen, kun suomalaiselle työlle on maailmassa kysyntää. Ei auta istua sorvin ääressä ja sorvata vielä yhtä ylimääräistä kynttilänjalkaa, jos niitä muutenkin tulee tehtyä varastoon enemmän kuin saadaan myytyä.

Toki työvoimakustannusten alentaminen teoriassa vahvistaisi yritysten kilpailukykyä, siis mahdollistaisi kynttilänjalan hinnan alentamisen, mutta niinhän yhteisöveron roiman alentamisenkin piti tehdä vuonna 2014. Käytännössä yritysten omistajat korjasivat hyödyn. Rikkaat rikastuivat ja valtio köyhtyi.

Työntekijän kannalta työajan lisääminen 100 tunnilla vuodessa ilman korotusta palkkaan olisi sama kuin 100 tunnin vapaaehtoistyö omalla työpaikalla. Ei kuulosta loogiselta, mutta todellisuudessa moni tekee jo nyt paljon enemmän kuin 100 tuntia palkatonta ylityötä vuodessa. Osa tekee sen mielellään "työn imussa", osa epähuomiossa ja osa pakon edessä, koska työtä ei voi jättää tekemättäkään. On aivan tavallinen tarina, että työpaikan väen vähetessä työmäärä säilyy ja kasautuu muille. Jyväskylän kaupungissa esimerkiksi sairastuneen kotisairaanhoitajan tilalle ei aina palkata sijaista, vaan muiden täytyy kiertää pitempi lenkki työpäivänsä aikana.

Tällä tavalla julkisella sektorilla on säästetty jo kauan. Päättäjistä on vähemmän kiusallista hyväksikäyttää työntekijöiden venymiskykyä kuin kansalaisten veronmaksukykyä.

Myös Jyväskylän seurakunnassa tulot vähenevät ja väkeä vähennetään, mutta seurakuntalaisten kuolemista ei valitettavasti ole saatu vähenemään, joten pappien työaikaa kuluu entistä enemmän hautajaistilaisuuksiin. Muun työn tarve ei kuitenkaan vähene samaa tahtia, ja papit joutuvat joko tiivistämään työtahtiaan (esimerkiksi lyhentämään seurakuntalaisten kanssa käymiään keskusteluja) tai tekemään osan työstään vapaa-ajallaan hyvää hyvyyttään.

Työntekijöidensä taakan jakamiseksi evankelis-luterilainen kirkko aikoo löytää vapaaehtoistyöntekijöitä myös tavallisten seurakuntalaisten keskuudesta. Vapaaehtoistyötä välittävä Suurella sydämellä -verkkosivusto on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen kotimaan kohde, ja itse keräyksenkin suorittavat pääosin vapaaehtoiset. Olen itse käyttänyt tänä keväänä noin 5 tuntia keräyslippaan kanssa ovelta ovelle kiertäen ja tuottanut niin useita satoja euroja hyväntekeväisyyteen (ja ehkä jotain aineetonta hyötyä myös itselleni).

Vapaaehtoistyötä tehdään kirkon lisäksi valtava määrä esimerkiksi urheiluseurojen juniorityössä ja muissa yleishyödyllisissä yhdistyksissä. Mitenkähän suomalaiset ottaisivat vastaan ehdotuksen käyttää 100 tuntia lisää vapaaehtoistyöhön? Vartti päivässä vähemmän TV:tä ja nettiä. Julkisen talouden kestävyysvajetta se varmasti voisi lieventää, mutta ennen kaikkea sillä kenties voitaisiin poistaa maamme inhimillisyysvaje.

Rakkausliitto olisi hyvä yhteinen nimi

Rovasti Kari Pekka Kinnunen esitti nimeä pariliitto avioliiton vastineeksi samaa sukupuolta oleville (HS Mielipide 11.12.), koska se hänen mukaansa kuvaisi paremmin samaa sukupuolta olevien sitoutunutta rakkaussuhdetta.

Itse tällaisessa suhteessa elävänä kristittynä koen loukkaavana, että avioliiton "puhtautta" vaalitaan kieltämällä se samaa sukupuolta olevilta. Uuden, vieraan käsitteen kehittäminen ei poista suurinta epäkohtaa: erillisten instituutioiden ylläpitäminen heteroille ja homoille sotii yhdenvertaisuutta vastaan.

Toisaalta ymmärrän, että monille sana avioliitto on pyhä. Ehdotankin, että nykyinen rekisteröity parisuhde avataan myös heteropareille ja sen nimi muutetaan rakkausliitoksi. Siitähän siinä on kysymys.

Avioliitto säilyttäisi alkuperäisen merkityksensä ja sen voisivat solmia ne, jotka haluavat pitäytyä vanhoissa perinteissä. Kirkko voisi halutessaan siunata rakkausliitot tai olla siunaamatta.

Näin yhdenvertaisuus lain edessä saavutettaisiin avaamatta avioliittolakia.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 13.12.2011