Tutustuin tänään Joensuun Työväenyhdistykseen oikeastaan ensimmäistä kertaa. Siellä oli kunnallisvaaliehdokkaiden rekrytointitilaisuus, jossa keskeiset paikallispoliitikot ja Maria Guzenina-Richardson esiintyivät. Ilokseni en ollut tilaisuuden ainoa nuori, enkä myöskään ainoa fiksu.
Toki tämmöisissä tapahtumissa pitää ymmärtää, että kaikki ei välttämättä ole sitä miltä sen halutaan näyttävän. "Rakkaus vaikuttamiseen" on kaunis ilmaus vallanhimolle, ja "asioihin perehtyminen" ei puolueorganisaatiossa välttämättä viittaa puolueettoman tutkimustiedon omaksumiseen. Politiikan mielipahaa aiheuttavia puolia ei tänään markkinoitu. Mutta sitä mitä markkinoitiin, markkinoitiin mielestäni vilpittömästi.
Guzenina-Richardson aloitti päivän otsikolla "Miten minusta tuli vaikuttaja?". Näin hänen esiintymistään nyt toista kertaa, ja täytyy edelleen todeta, että juuri sellaista mukaansatempaavuutta liike nyt tarvitsee. Meillä on aate, jollaisesta ei tarvitse anteeksipyydellen puhua. Guzenina-Richardson loi herätyssaarnaajan elkein elävää uskoa sosialidemokratiaan. Rouva edessäni kääntyi puoleeni ja kuiskasi: "hänestä tulee vielä presidentti". Saa nähdä. Sydämeni yhtyy Guzenina-Richardsonin ajatukseen - Dostojevskinkin jossain muodossa mainitsemaan - että jos ei pyri hyvään, aiheuttaa pahaa. Vaarallinen lause: ovathan hyvään pyrkivät maailmanhistoriassa tehneet selvästi enemmän ja hirveämpiä tekoja kuin pahantahtoiset.
Guzenina-Richardson totesi myös hyvin jämäkästi, että politiikkaan ei kannata lähteä siksi, että haluaa tehdä naapurit kateellisiksi. "Minäpä olen teknisen lautakunnan varajäsen, hähhää." :D En tiedä, mikä on yleisin motiivi lähteä politiikkaan. Haluan uskoa, että se on jonkinlainen jalo velvollisuudentunto, mutta eiköhän jokaisella ole jollakin tavalla myös oma lehmä ojassa. Kutsuttakoon sitä ilkeästi pätemisen tarpeeksi tai lempeästi haluksi tulla rakastetuksi.
Päivän rakastettavin puhuja ei minulle suinkaan ollut Guzenina-Richardson, vaan Mäkisalo-Ropponen. Elikkä naapurin Merja. Hän kertoi lautakuntatyöstä, ja omasta tehtävästään koulutuslautakunnan puheenjohtajana. Olen kuvitellut, että vain nuoret jaksavat uhrata aikaansa ilmaiseksi järjestötoiminnalle, ja vanhemmat vaativat työstään asianmukaisen korvauksen. Tai ainakin kaikki paitsi meidän äiti. Mäkisalo-Ropponen romutti kuvitelmani. Pätevät ja työmarkkinoilla kilpailukykyisetkin ihmiset voivat olla vapaaehtoistyömyyriä. Sellaiset ihmiset ovat kunnallisdemokratian kulmakivi.
Myös kaupunginhallituksen puheenjohtaja Seppo Eskelinen teki minuun hyvän vaikutuksen. Minulla on ollut ennakkoluuloja johtavaan asemaan päässeistä demarimiehistä. Jotkut ovat vahvistaneet näitä ennakkoluuloja, mutta Eskelinen ei kuulu heihin. Hänessä on jotakin itäsuomalaisuuden hienoimmista piirteistä, tervettä tärkeilemättömyyttä, joka kertoo hyvästä itsetunnosta ja elämän opettamasta suhteellisuudentajusta. Tai en minä tiedä, voihan kyseessä olla älykkään psykopaatin taidokas naamiokin. Mutta en kyllä itse näe perusteita sellaiselle diagnoosille.
Itseni kyllä diagnosoin mielelläni joensuulaiseksi sosialidemokraatiksi, vaikka joissakin odotuksissa jouduin tänään myös pettymään. Erityisesti kaipaisin realistisia käsityksiä siitä, millaisia reunaehtoja ilmastonmuutos asettaa tämän päivän päätöksille. Täällä Reuna-Suomessa valitettavasti tullaan tässäkin asiassa vähän jälkijunassa. Ehkäpä asiaan on suhtauduttava niin, että minua "tulevien sukupolvien" edustajana tarvitaan niissä pöydissä, joissa strategiat laaditaan ja vaikeat päätökset tehdään.
Mielellään siellä muitakin nuoria näkisi. Vähintään ne, jotka tänään Työväentalolla istuivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti