Iloinen vaalityö päättyi tiistaina, kun Kauhajoelta kantautui kauheita uutisia. Nyt on kolmatta päivää mietitty, mikä on mennyt vikaan, kun vuoden sisään tapahtuu kaksi tällaista kouluammuskelua. Miten jotkut voivat vihata noin paljon? Miten yhteiskunta kaikesta hyvyydestään huolimatta ei onnistu pitämään huolta näistä yksinäisistä nuorista miehistä? Kysymykset käyvät säälimättömästi kohti meitä jokaista yhteiskunnan jäsentä.

Järkytyksen vähitellen laantuessa voidaan jo ajatella asiaa analyyttisemmin. Missään nimessä nyt ei pidä ajatella "järkevästi" kuten valtiovarainministeri ehdotti - järkevän ajattelun mukaan kymmenen menetettyä ihmishenkeä vuodessa tulee halvemmaksi kuin taata kaikille riittävät hyvinvointipalvelut. Pitää ajatella myös sydämellä. Jokainen Kauhajoen uhri oli liikaa, myös Matti. Ja samaa mitä Kauhajoella tapahtui, tapahtuu lievemmässä muodossa kaiken aikaa. Kyse on rakkaudettomuudesta. Jos Matti olisi vähänkin kiinteämmin tuntenut itsensä rakastetuksi lähipiirissään, hän tuskin olisi kylmän rauhallisesti ampunut koulukavereitaan.

Lähimmäisenrakkaus on mielestäni hyvä sana, uskoipa Jumalaan tai ei. Se on rakkautta, joka käsittää kaikki ihmiset. Eivät vain samaan perheeseen kuuluvat, samaa kieltä puhuvat tai samaa ideologiaa kannattavat. Lähimmäisenrakkaus on pieniä arkipäivän tekoja, lempeitä katseita, juttelua. Ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Kukaan ihminen ei ole niin vastenmielinen, ettei häntä voisi oppia rakastamaan. Mutta se on vaikeaa kuin derivointi. Viha on helpompaa, viha tulee vihan luokse niinkuin raha tulee rahan luokse. Siksi, niinkuin tuloeroja on tasattava, on rakkauseroja tasattava myös. Raivokohtauksen saanut pikkulapsi pitää kuulemma sulkea syliin niin pitkäksi aikaa, että hän rauhoittuu. Sama meidän täytyy tehdä niille nuorille miehille, jotka ovat ajautumassa vihansa kanssa syvemmälle ja syvemmälle armottomaan pimeyteen.