"Joka on ollut sodassa, ei toivo sotaa"

Tänä päivänä niin nuoret kuin vanhat ravaavat tuhlaamassa opintotukeansa, palkkaansa ja eläkkeitään hetken hurmaan ja turhuuden markkinoille, ja yksinäisyydessään itkevät elämän merkityksettömyyttä. Heidän kannattaisi haastatella meidän mummoa.



– En ymmärrä mitä varten täytyy sotia! Samanlaisia Jumalan lapsia olemme kaikki. Jos sotavarustelurahat pistettäisiin köyhien hyväksi, ajatelkaa montako ihmistä olisi voitu auttaa pois kurjuudesta? päivittelee Pelagea Hämäläinen, joka syntyi Venäjän Karjalassa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1918. Hänen isänsä oli vastikään palannut rintamalta.
– Siskoni ja veljeni eivät tunteneet isää eivätkä päästäneet häntä sisään. "Minä olen teidän isä", isä yritti vakuuttaa, mutta lapset vastasivat vain: "Meidän isä on sodassa", Hämäläinen naurahtaa. Hänellä oli rauhallinen lapsuus Äänisen rannalla, josta jäi paljon onnellisia muistoja.

Entä Stalinin vainot? Olivatko ne rauhantyötä?
– Niissä ei ollut rauhasta tietoakaan, Hämäläinen puuskahtaa. – Se oli niin kurjaa aikaa, ettei sitä toivoisi kenellekään. Illalla saattoi tulla miehiä ja sanoa "tarvitsemme tämän talon". Kaikki ketkä olivat vähänkin rikkaita, vietiin pois. Ja kaikki papit hävitettiin, en tiedä minne, heistä ei koskaan kuultu myöhemmin. Sitten hävitettiin kirkko. Kun viranomaiset kuulivat, että kyläläiset jatkoivat jumalanpalvelusten pitoa tsasounassa, tsasounakin hävitettiin. Mekin pelkäsimme äidin suomalaisen syntyperän vuoksi.

Hämäläinen itse on toisen maailmansodan kokenut veteraani. Hän tapasi miehensä Kauko Hämäläisen työskennellessään Suomen armeijan varusvarastolla Petroskoissa. Sota ei silti ollut Hämäläiselle miellyttävää aikaa. – Aina kun muistelee sotaa, tulee alakuloinen ja surkea olo, Hämäläinen sanoo ja kertoo ikävien muistojen palautuvan mieleen uudelleen ja uudelleen.
– Teidän sukupolvi ei osaa kuvitellakaan sitä pahaa, mitä olen saanut nähdä. Pahinta oli katsella ihmisiä, joilla oli jalka poikki tai muita vammoja. Oikein sydämeen sattui. Kuinka paljon ihmisiä silvottiin ilman omaa syytään.
Vuoden 1944 rauha otettiin Hämäläisen mukaan vastaan iloisella mielellä: – Vaikka kovat korvaukset jouduttiin maksamaan, niin kansa oli iloinen, että saatiin rauha eikä enää tarvinnut sotia. Ei varmasti sellainen, joka on ollut sodassa toivo sotaa. Sellainen ihminen tietää, ettei sotia pitäisi olla.

Mitä rauha Hämäläiselle tänä päivänä merkitsee?
– Se merkitsee kaikkea! Rauha on ihmiselle kaikkein tärkein maailmassa. Se tarkoittaa, että ihmisellä on hyvä tahto, että he kohtelevat toisiaan rakkaudella ja ymmärryksellä, eikä tarvitse olla vihollisia kenenkään kanssa.

Hämäläiselle on ilo nähdä, että nuoret tekevät työtä rauhan eteen.
– On ihana asia, että nuoret innostuvat tällaisesta hyvästä työstä, hän kiittää ja lähettää changemakereille terveiset: – Tehkää hyvää toinen toisillenne ja rakentakaa parempaa maailmaa. Teidän sukupolvella on kova homma. Minä olen jo niin vanha, etten voi paljoa auttaa, mutta jatkakaa toinen toistanne tukien ja Jumalan armoon luottaen, niin kaikki käy hyvin.

Artikkeli kuuluu Changemakerin Rauha-teeman taustapaperiin, joka julkaistaan CM-viikonlopussa 2.2.2008.

Tärkeät tärkeilemättömät

Tutustuin tänään Joensuun Työväenyhdistykseen oikeastaan ensimmäistä kertaa. Siellä oli kunnallisvaaliehdokkaiden rekrytointitilaisuus, jossa keskeiset paikallispoliitikot ja Maria Guzenina-Richardson esiintyivät. Ilokseni en ollut tilaisuuden ainoa nuori, enkä myöskään ainoa fiksu.

Toki tämmöisissä tapahtumissa pitää ymmärtää, että kaikki ei välttämättä ole sitä miltä sen halutaan näyttävän. "Rakkaus vaikuttamiseen" on kaunis ilmaus vallanhimolle, ja "asioihin perehtyminen" ei puolueorganisaatiossa välttämättä viittaa puolueettoman tutkimustiedon omaksumiseen. Politiikan mielipahaa aiheuttavia puolia ei tänään markkinoitu. Mutta sitä mitä markkinoitiin, markkinoitiin mielestäni vilpittömästi.

Guzenina-Richardson aloitti päivän otsikolla "Miten minusta tuli vaikuttaja?". Näin hänen esiintymistään nyt toista kertaa, ja täytyy edelleen todeta, että juuri sellaista mukaansatempaavuutta liike nyt tarvitsee. Meillä on aate, jollaisesta ei tarvitse anteeksipyydellen puhua. Guzenina-Richardson loi herätyssaarnaajan elkein elävää uskoa sosialidemokratiaan. Rouva edessäni kääntyi puoleeni ja kuiskasi: "hänestä tulee vielä presidentti". Saa nähdä. Sydämeni yhtyy Guzenina-Richardsonin ajatukseen - Dostojevskinkin jossain muodossa mainitsemaan - että jos ei pyri hyvään, aiheuttaa pahaa. Vaarallinen lause: ovathan hyvään pyrkivät maailmanhistoriassa tehneet selvästi enemmän ja hirveämpiä tekoja kuin pahantahtoiset.

Guzenina-Richardson totesi myös hyvin jämäkästi, että politiikkaan ei kannata lähteä siksi, että haluaa tehdä naapurit kateellisiksi. "Minäpä olen teknisen lautakunnan varajäsen, hähhää." :D En tiedä, mikä on yleisin motiivi lähteä politiikkaan. Haluan uskoa, että se on jonkinlainen jalo velvollisuudentunto, mutta eiköhän jokaisella ole jollakin tavalla myös oma lehmä ojassa. Kutsuttakoon sitä ilkeästi pätemisen tarpeeksi tai lempeästi haluksi tulla rakastetuksi.

Päivän rakastettavin puhuja ei minulle suinkaan ollut Guzenina-Richardson, vaan Mäkisalo-Ropponen. Elikkä naapurin Merja. Hän kertoi lautakuntatyöstä, ja omasta tehtävästään koulutuslautakunnan puheenjohtajana. Olen kuvitellut, että vain nuoret jaksavat uhrata aikaansa ilmaiseksi järjestötoiminnalle, ja vanhemmat vaativat työstään asianmukaisen korvauksen. Tai ainakin kaikki paitsi meidän äiti. Mäkisalo-Ropponen romutti kuvitelmani. Pätevät ja työmarkkinoilla kilpailukykyisetkin ihmiset voivat olla vapaaehtoistyömyyriä. Sellaiset ihmiset ovat kunnallisdemokratian kulmakivi.

Myös kaupunginhallituksen puheenjohtaja Seppo Eskelinen teki minuun hyvän vaikutuksen. Minulla on ollut ennakkoluuloja johtavaan asemaan päässeistä demarimiehistä. Jotkut ovat vahvistaneet näitä ennakkoluuloja, mutta Eskelinen ei kuulu heihin. Hänessä on jotakin itäsuomalaisuuden hienoimmista piirteistä, tervettä tärkeilemättömyyttä, joka kertoo hyvästä itsetunnosta ja elämän opettamasta suhteellisuudentajusta. Tai en minä tiedä, voihan kyseessä olla älykkään psykopaatin taidokas naamiokin. Mutta en kyllä itse näe perusteita sellaiselle diagnoosille.

Itseni kyllä diagnosoin mielelläni joensuulaiseksi sosialidemokraatiksi, vaikka joissakin odotuksissa jouduin tänään myös pettymään. Erityisesti kaipaisin realistisia käsityksiä siitä, millaisia reunaehtoja ilmastonmuutos asettaa tämän päivän päätöksille. Täällä Reuna-Suomessa valitettavasti tullaan tässäkin asiassa vähän jälkijunassa. Ehkäpä asiaan on suhtauduttava niin, että minua "tulevien sukupolvien" edustajana tarvitaan niissä pöydissä, joissa strategiat laaditaan ja vaikeat päätökset tehdään.

Mielellään siellä muitakin nuoria näkisi. Vähintään ne, jotka tänään Työväentalolla istuivat.

Terveisiä Norjasta

Käytiin viikonloppuna tyttölöitten kanssa Barentsin alueen nuorten ympäristökonferenssissa Bodössä Lofoottien nurkilla. Meitä oli kaikkiaan 55 ihmistä Pohjois-Venäjältä, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Konferenssin järjesti Norjan ulkoministeriön tuella ympäristöjärjestö Natur & Ungdom.

Ajomatkat olivat kokemus sinänsä. Lähdin Joensuusta torstaina klo 4.30, otin tytöt Oulusta kyytiin, syötiin Tornion AMK:lla ja ajettiin Skandeille. Siellä oli vielä menomatkalla täysi talvi ja tuisku, mutta paluumatkalla kesäkeli. Norjan tiet olivat sitten oma lukunsa, siellä ei matkanteko turhan joutuisaa ole.

Paluumatkalla Arvidsjaurin jälkeen iski hernerokkasumu, ja sitä riitti Luulajaan asti. Yksi risteys missattiin ja pari hirveäkin yllätettiin, mutta ne olivat onneksi lainkuuliaisia ja väistivät Civicciä.

Itse konferenssi pidettiin paikallisessa varuskunnassa. Huomaa että Norjassa ei ole tunkua inttiin: aamupalalla sai vohveleita kermavaahdon ja hillon kanssa, päivälliseksi tarjottiin tacoja ja sisäfileleikkeleitä oli joka aterialla leivän päälle. Varusmiehet kävivät yöllä vetämässä Liisaa varpaasta. Että näin.



Käsittelimme konferenssissa ympäristö- ja energia-asioita. Ydinvoimaa ja öljynporausta vastustettiin, ilmastonmuutoksen hillintäkeinoja listattiin ja luonnon monimuotoisuudelle annettiin arvoa. Kuuntelimme ensin luentoja ja sitten ryhmätöiden kautta muodostimme päätöslauselman, jonka allekirjoitimme. Tulemme kukin omassa maassamme viemään sitä eteenpäin poliitikoille sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Lauselmassa sanotaan paljon kaikenlaista Kuolan ydinvoimalasta, öljynporauksesta Barentsinmerellä ja metsien suojelusta. Kaikkiin en poliitikkona yhdy, mutta kannanotossa olikin kyse enemmän siitä, millaisessa maailmassa haluaisimme elää, ei siitä millaisessa maailmassa elämme. Mielestäni on tärkeää, että tuollaisista konferensseista seuraa jotain muutakin kuin tyhjänpäiväisiä fraaseja. Jos turpeenpoltto on mielestämme pöljää touhua, niin kyllä sen saa sanoa päättäjille selvästi. (Rantakylän turvevoimala ei tosin pelkällä kannanotolla siirry pelletteihin.)

Idealismi ja realismi eivät kumpikaan toimi yksin. Siksi olen minäkin paitsi järjestöaktiivi myös poliitikkowannabe. Jos pääsen läpi edustajistoon, maailma ei muutu paljonkaan paremmaksi paikaksi. Mutta kestävä kehitys etenee ainakin vähän, jos yliopisto saadaan siirtymään vihreään sähköön, ja sivistystä kai sekin on, jos voittoa tavoittelematon opiskelijatoiminta saa tukea ylioppilaskunnalta. Asunto- ja terveyspalvelut vaativat myös järjestäjänsä. Ylioppilaskunnat tekevät hienoa työtä opiskelijan ihmisoikeuksien turvaamiseksi, ja sitä työtä minäkin näissä vaaleissa puolustan.